Joulukuussa kerroin jääneeni työttömäksi. Sen kertainen työttömyys osoittautui kuitenkin varsin lyhyeksi. Heti uuden vuoden jälkeen pääsin taas hommiin 2 + 1 sopimuksella noin urheilukieltä lainatakseni.  Urheilijat puhuvat vuosista minä kuukausista. Eli ensin kahden kuukauden sopimus ja sitten perään vielä kuukausi jatkoa. Että näin meillä yritetään roikkua työelämässä kiinni, vaikka sanovatkin, etteivät ihmiset halua töihin.

Koko tämän vuoden on ollut työn lomassa aina pieni pelko takaraivossa, että mitenkähän tässä nyt käy. Syksyllä tulee 56 vuotta ikää. Viimeiset kahdeksan vuotta olen onnistunut roikkumaan näissä projekteissa mukana, mutta jossain vaiheessa iskee ihan varmasti ikärasismi vielä nykyistä voimakkaammin. Saman asian ilmaisi Hesarin kolumnisti Taina Haahti kolumnissaan Liian vanha töihin, liian nuori eläkkeelle. Nyt on oikeasti kilin tunteet. Työhaluja olisi vielä vaikka muille jakaa. Kokemusta olisi niin haalari- kuin pukuhommistakin. Ja kaikennäköisestä siitä väliltä. 

Kyllähän tässä nytkin on jotain pientä tiedossa. Ensi talvena. Mikäs tässä elellessä. Lapset alkavat olla aikuisia ja joskus saa viimeisen erän asuntolainastakin maksettua. Aina jotenkin mennään eteenpäin. Jotenkin vain tuntuu hölmöläisten hommilta nuo puheet työurien pidentämisestä. Hemmetti, kun ei oikein tahdo saada tätä nykyistäkään normia täyteen. Vaikka kuinka yrittäisi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat