Synnyin maailmaan, jossa sisko pääsi sahalle töihin ja oli onnellinen lopun ikäänsä. Etenkin, jos vielä pääsi naimisiin. Ja useimmilla oli ajatus, että kun yhden ammatin opettelee, niin sillä mennään maailman läpi, ja vielä parempi, jos löydetään työpaikka, jossa saa olla vaikka koko työuransa. Vaan eihän siinä näin käynyt. 

Melko pian havaitsin, että mikään muu ei taida olla tässä maailmassa pysyvää muu kuin asuntolaina. Työpaikkaa joutui vaihtamaan tiuhaan tahtiin. Milloin firma loppui alta, milloin ammatti kävi tarpeettomaksi. Alettiin puhua elinikäisen opiskelun tärkeydestä. No, minähän olin kuin heinä tuulessa. Aina taivuin sinne päin, missä oli töitä tarjolla ja tilipusseja jaossa. Ja kun havaitsin ikääntymisen alkavan vaikuttaa, en laiminlyönyt koulutustakaan. Uudelleenkoulutin itseni perusteellisesti, että olisi sitten iäkkäämpänäkin töitä. Kuulemma hyvin koulutetut saavat paremmin töitä!

No, toimihan se aikansa. Kahdeksan vuotta kestin uudella akateemisella työuralla. Vaan sitten alkoi rahat loppua kaikilta. Myllerrys iski kaikkialle. Niin yliopistoihin, kaupunkien omistamiin ammattikorkeakouluihin kuin valtion omistamiin tutkimuslaitoksiin. Huhtikuun alusta olen ollut kotiukkelina ja etsinyt aktiivisesti töitä. Soitin jopa työvoimatoimistoon, että olen vaarassa pudota työmarkkinoilta. Apuja tarvitsisi! Sain vastauksen, että kaikki mahdollisuudet auttaa vaativat rahaa ja rahat ovat loppu. Yritä löytää itse töitä ja toivo, että uusi hallitus tekisi sellaisen budjetin, että rahaa tulisi Ely-keskuksillekin. Päätin olla aktiivinen ja aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa. Sain jo ensimmäisen kurssin suoritettuakin.

Vaan miten kävi yhteiskunnalle ympärilläni. Työttömyyspäivärahojen määrää ollaan leikkaamassa. Aktivoi kuulemma töitä etsimään. Ja koulutukseenkin tunnutaan suhtauduttavan jos ei nyt suoranaisen kielteisesti, niin nihkeästi ainakin. Ja viimeisten tietojen mukaan myös vähäinenkin aktiivisuus esimerkiksi osuuskuntien kautta toimien alettaisiin lukemaan ansiosidonnaisen poissulkevaksi yritystoiminnaksi. Hyvähän se on, että tehdään uudistuksia...

Takaisin opiskeluun. Tuli toinen kurssi. Kuten ensimmäinenkin, se luennoitiin kokonaan yhtenä päivänä Kuopiossa ja minun oli tarkoitus katsoa nauhoitettu luento verkosta myöhemmin. Kun yritin parin päivän kuluttua paneutua opiskeluun, ilmeni, että tekniikka oli pettänyt, eikä nauhoitetta olekaan olemassa. No eihän siinä mitään, teen harjoitustyöt ja luen vaaditut kirjat kirjatenttiin.

Mutta kun olisi pitänyt ryhtyä toimeen, iski vuosikymmenen räkätauti. Alusta loppuun neljä viikkoa. Ja kolme ensimmäistä siinä kunnossa, että ei mitään puhetta opiskelusta. Ja juuri tänä aikana olisi pitänyt tehdä ne harjoitustyöt, joita ilman on turha yrittää kurssia läpi. Ilmoitin, että minut voi poistaa kurssilta. 

Totesin itsekseni, että pitäkää tunkkinne. Minä jatkan töiden etsimistä kuten ennenkin. Tulkaa aktivoimaan minua. Haluan tehdä töitä 67-vuotiaaksi saakka. Saadaan työuriakin pidennettyä! Toistaiseksi yritän lyhentää pitkiä päiviä tekemällä kaikkea, mikä pitää mielen iloisena ja virkeänä. Tänään se onnistui tekemällä vadillinen maksamakkaraa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Terja

Kyllä olet hyvä kirjoittaja! Harmi, että se räkätauti iski ja lopetti opinnot.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat