Kirjoitukset avainsanalla työ

Tämä kevät tuo elämääni jälleen jossain määrin uusia asioita. Vielä en ole kaikkien osalta muodostanut kantaani, onko kyse hyvistä vai huonoista muutoksista. Periaatteessa olen aina ollut muutoksen kannalla, sillä se pitää mielen virkeänä. Suurimmat muutokset tulevat olemaan Pohjois-Karjalaan muodostettu uusi sosiaali- ja terveydenhoidon maakunnallinen kuntayhtymä, vaimon käyttämän perhekodin sulkeutuminen ja oma ansiosidonnaisen loppuminen. Kaikkiin näihin liittyy pieni etukäteisjännitys, mitähän tässä oikein on tulossa.

Olen aina ollut tasa-arvon kannattaja ja niinpä näen tuon maakunnallisen sote-uudistuksen periaatteessa hyvänä asiana. Tähän saakka on käytännössä lähes joka kunnassa voinut olla omat käytäntönsä omaishoidon kriteereiksi. Tämä on toiminut eriarvoisuutta lisäävänä, sillä jollain paikkakunnalla on saanut omaishoitajan statuksen kriteereilla, joilla se on toisella paikkakunnalla jäänyt saamatta. Eihän tuo status sinänsä mitään lisäarvoa elämään tuo, mutta kun viralliset omaishoitajat saavat omaishoidon tukea. Rahaa. Ja tällä rahalla voi sitten helpottaa sitä omaishoitajan arkea. Minä esimerkiksi olen käyttänyt osan omaishoidon tuesta siihen, että olen palkannut siivoojan. Kun nyt siirrytään isompaan yksikköön, on entistä isompi joukko ainakin keskenään tasavertaisessa asemassa omaishoidon suhteen. Jollekin se tietää oman tilanteen huononemista, toisille ennallaan pysymistä. Sillä tavalla olen pessimisti, että en usko sen tuovat parannusta kovinkaan monelle. Oman uuden omaishoidon tukihakemukseni jätin jo viime vuoden puolella. Nyt sitten odottelen päätöstä helmikuun loppuun mennessä. Silloin loppuu nykyisen sopimuksen voimassaolo. Muuta ei oikein ole tehtävissä, sillä ainakaan minä en tiedä, kuinka asiaan enää voisi vaikuttaa.

Ja omaishoitajan statukseen liittyvät myös lakisääteiset omaishoitajan vapaat. Niitä on järjestettävä omaishoitajalle lain mukaan kolme vuorokautta kuukaudessa. Vapaa voidaan muutamalla eri tavalla. Vaimon kotiuduttua aikoinaan sairaalasta ei ollut tarjolla soveltuvaa paikkaa, jonne hänet olisi voinut viedä vapaideni ajaksi. Vapaan voi onneksi järjestää myös palveluseteleillä siten, että palveluntuottajayrityksestä kävi tyttö kuusi kertaa kuukaudessa neljä tuntia kerrallaan kotonamme. Minä voin näinä aikoina irtautua hoitovastuusta. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, tämä järjestely vastasi lainlaatijan kirjoissa tuota kolmen vuorokauden vapaata. Jossain vaiheessa säännöt muuttuivat ja mentiin neljään kertaan kuukaudessa. Kolme vuotta sitten toivuttuani melkein hengen vieneestä keuhkokuumeesta sanoin, että nyt on löydettävä toinen vaihtoehto. Se löytyikin varsin helposti. Pohjois-Karjalaan oli tullut vuosien mittaan uusia perhehoitokoteja. Perhehoitokodissa hoitaja ottaa ihmisiä kotiinsa hoidettavaksi. Tällä järjestelyllä olemme menneet viimeiset kolme vuotta ja olleet todella tyytyväisiä. Järjestelyssä on on vain sellainen huono puoli, että perhehoitajat palavat loppuun. Syytä en tiedä, mutta jossakin on vikaa, sillä jo toinen perhehoitaja kolmen vuoden sisällä on ilmoittanut lopettavansa joko kokonaan tai viikonloppuina toimimisen. Ja jälleen olemme siinä tilanteessa, että jäljelle jääneet eivät oikein istu vaimon pirtaan!

Jälleen avuksi löytyi palveluseteli. Sillä saamme ostaa hoitokodista hoitovuorokausia. Hoitokoti eroaa perhehoitokodista siinä, että se toimii yritysmuotoisena ja siellä kaikki ei toimi yhden ihmisen varassa. Hoidettaviakin on toki enemmän. Jälleen kerran ajatus tuntuu aivan hyvälle. Hoitokodissa on tilaa enemmän kuin tavallisessa kodissa. Tämä taas mahdollistaa vaimolle enemmän itsenäistä liikuskelua päivän mittaan. Ei tarvitse koko aikaa istua televisiota katsomassa. Ja ihmisiäkin on enemmän, mikä puolestaan tarkoittaa enemmän ja monipuolisempaa seuraa sosiaaliselle vaimolleni. Mutta tässä kohtaa alkavat positiiviset jutut vähetä. Hoitokoti nimittäin hinnoittelee omilla kriteereillään hoitovuorokauden hinnan, ja kaupunki määrittelee palvelusetelin sisältämän maksusitoumuksen arvoksi €100 per hoitovuorokausi. Mahdollisen erotuksen maksaa sitten asiakas. Emme ole vielä käyneet tutustumassa tarjolla olevaan vaihtoehtoon, mutta olen ymmärtänyt, ettei tuo erotus kovin iso ole. Mutta silti, vaikka rahat nyt ja minulla riittäisivätkin, niin kuka takaa, ettei järjestelmälle käy kuten sairausvakuutuksen Kela-korvauksille. Todellinen maksettava hinta ja saatava korvaus ovat kaukana toisistaan. Toivotaan, että olen turhaan huolissani, mutta se on varmaa, että ei tämä ainakaan lisää ihmisten samanvertaisuutta. Se saa, kenellä on rahaa, taitaa olla monessa paikkaa tulevaisuuden henki.

Ja lopuksi, se työnteko! Olen viimeiset kaksi vuotta etsinyt itselleni kärppänä töitä. En ole ollut valikoiva, sillä puotipojan ja projektipäällikön väliin on mahtunut monta ammattinimikettä, joita olen yrittänyt. Vaan ei ole tärpännyt. En toki ole sohvan pohjalla notkunut, kuten stereotypia meidät pitkäaikaistyöttömät esittää. Olen yrittänyt pitää ammattitaitoani yllä tekemällä ihan pieniäkin hommia, mitä on kohdalle osunut. Tällä tarkoitan muutaman tunnin kestäviä pikkutöitä. Kerran valitin työvoimatoimiston virkailijalle, että kun teilläkin on paikkoja auki, mutta haastatteluun edes ette kutsu. Sen sijaan soittelette välillä, että ootko töitä etsinyt. Pienen keskustelun jälkeen virkailija myönsi, että valitettavasti ikärasismi taitaa juhlapuheiden ulkopuolella ulottua heidänkin organisaatioonsa. Kertoi kyllä senkin, ettei itse ole näiden asioiden kanssa missään tekemisissä. Nyt minä sitten aidon innostuneena odotan, että kunta työllistää minut johonkin. Siihenhän heillä on lain mukainen velvollisuus. Minusta tulee velvoitetyöllistetty, ellei sitten tule jotain viimehetken ihmepelastusta. No, sekin on tyhjää parempi. Kahden vuoden kotona olo on kyllä kasannut patoutunutta intoa vaikka muille jakaa. Silti hieman tuleva jännittää.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Susaanna
1/1 | 

Hei oletko ajatellut, että voisit olla ala- tai yläasteella sijaisena? Saattaisit olla aika hyvä sijainen, jos voipi näin vakilukijana pohdiskella. Joskus saattaisi olla parin päivän sijaisuus, mutta aika äkkiä hyvä sijainen saa pidempiäkin pätkiä. Palkasta ja siitä, miten sitten kotiarki pyörisi, en osaa mitään arvailla, mutta jospa voisit pohtia asiaa. Aikuisia, vakaita miehiä olisi kouluissa mukava olla enemmänkin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin 14-vuotia, kun menin ensimmäistä kesää töihin. Huoltsikalle bensapojaksi. 15-vuotiaana avasin ja suljin saman putiikin itsenäisesti. Laskin kassat ja tein kaikki, mitä pitikin. Ensimmäisinä öinä ei tahtonut oikein nukuttaa, kun aina tuli mieleen, että tulivatko kaikki ovet ihan varmasti suljettua. Silloin annettiin vastuuta nuorille ja sitä myös otettiin. Oli töitä! Ja siitä lähtien on sitten töitä tullut paiskittuakin. 

Toki alkuaikoina koulunkäynti häiritsi työntekoa. Siitä huolimatta ensin tuli käytyä lukio, sitten perään opisto-asteen tutkinto. Molemmat siten, kaikki viikonloput ja loma-ajat töissä. Milloin missäkin. Sinänsä ajat olivat hyvät, että töitä oli tarjolla. Työelämän jatkuessa oli milloin minkäkin instituutin järjestämiä jatko- ja lisäkoulutuksia. Ja yli nelikymppisenä piti vielä ottaa yski koulutusspurtti ja hankkia akateeminen tutkinto. Kaiken muun sivussa kielitaitokin karttui. Hieman tulkinnasta riippuen voin sanoa tulevani äidinkieleni lisäksi jollain tavalla toimeen 5-6 eri kielellä.

Ja se työura. Kun nopeasti lasketaan, niin vuodesta 1974 alkaen vuoteen 2016 mennessä vuosia, jolloin olen ollut työmarkkinoiden käytettävänä aktiivisena kansalaisen, on kertynyt 42 vuotta. Niistä opiskeluun on mennyt kymmenen vuotta, armeijaan yksi ja työttömänäkin olen ehtinyt olemaan yhteensä pari vuotta. Eli lähes kolmekymmentä vuotta kokemusta. Palveluammateissa, erilaisisa teollisuuden prosesseissa, metalliteollisuuden logistiikassa, esimiestehtäviä ja johtavaa asemaa, lähes kymmenen vuotta projektitutkijana, vapaata kirjoittamista. Itsestänikin alkaa tuntua, että kokemusta on kertynyt.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu, että nyt oikeasti osaisin tehdäkin jotakin. Nähdä kokonaisuuksia. Ymmärtää pienten asioiden tärkeyden. Samaistua keskustelukumppanin asiaan. Olla vähään tyytyväinen, pieneen palkkaan, ja silti tehdä työn ammattiylpeyttä tuntien. Hyvällä työmoraalilla ja tunnollisesti. Tiimissä pelaten ja työkaveria sekä esimiestä tukien. Silti käytännössä vain lähinnä vituttaa. Olen aina liian koulutettu, kokemusta juuri siitä kyseisestä jutusta liian vähän, vaikka satavarmasti osaisin sen hoitaakin, tai sitten muodollinen koulutus on vääränlainen, tai tai tai. Ihan sama. Sitten kun haen paikkoihin, joihin kaikki natsaa kohdilleen. Siihen valitaan joku Henna-Petteri. Sanokaa perkele suoraan, että viidenkympin jälkeen ei kannata jäädä työttömäksi. Juhlapuheet kokemuksen arvostamisesta ovat hölynpölyä ja työuran pidentämiset ja vanhojen työttömien aktivointi takaisin työelämään vittuilua.

Käytännössä niin olo kuin kohtelukin ovat kuin vanhoilla työrukkasilla. Kukaan ei niitä tarvitse.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja, töytön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

rane vaan, simpeleen poikia
1/4 | 

Paljon tässä tarinassa tuntuu tutulta. Aloitimme samana vuonna,saman ikäisenä pumppu apinana, kieliä, kursseja ja johtohommiakin on kokeiltu. Työttömyyttä kertyi vain puolisen vuotta, toinen maasta muutto(Ruotsista Englantiin)45 vuotiaana pakotti kokoajan työnhakijaksi kolmeksi kuukaudeksi. Kun työ löytyi, palkka oli vajaan puolet edellisestä ja työ niin raskasta että oli terveys syistä pakko lopettaa pari vuotta sitten. Uusi työnhaku urakka, lähes edellisen pituinen ja löytyihän sitä kevyempää lopulta, mutta taas palkka tippui 10%. Pää pystyyn toveri, aina jostain löytyy hyväksikäyttäjä joka tarvitsee puoli ilmaisia palveluksiasi ikääsi tekosyynä vedoten.

,

EVVK
2/4 | 

No, ei kannata jäädä työttömäksi neljänkympin jälkeenkään. Jäin työttömäksi 45 vuotiaana v.1999 kun kaksi yhtiötä sulautettiin yhteen. Minua nuoremmat kelpasivat uuteen yhtiöön , monet meistä vanhemmista joutuivat kortistoon. Sen jälkeen  saanut vakituista työsuhdetta, ainostaan pätkätöitä, muutamia määräaikaisia ja äitiysloman sijaisuuksia. Ja aina välillä työttömänä. Työkkäri laittaa niille typerille työnhakukursseilleen, joiden ansiosta en tiedä kenenkään työllistyneen. Jouduin myös puolipakolla noin vuoden kestäneelle ammattitaitoani (?) parantavalle kurssille, jossa oli 4 kk työharjoittelu. Mikään yritys ei huolinut minua edes työharjoitteluun. Sen ajan jouduin istumaan yksin kotona (vaikka muka olin siis tällä kurssilla) ja jouduin pakertamaan turhanpäiväisiä projekti harjoitelmia, jotka kurssin vetäjä tarkasti. Minulle on myös usein tyrkytetty näitä yrittäjäkursseja niinkuin nyt kaikista henkilöistä olisi yrittäjäksi. Se ei nyt vaan ole niin.

Ihmettelen tätä 2000 luvulla yhä enenevää puhetta , että vanhat ja eläkeläiset töihin. Missä maailmassa politiikot elävät? Vallalla on ihan oikeasti  hype, start upit ja slushit ja hennapetterit. Niihin ympyröihin ei kaivata vanhan ajan ammattitaitoisia , iäkkäitä henkilöitä kuvioita sotkemaan ja tekemään töitä!

Onneksi täytin alkuvuodesta 62 v ja pääsin eläkkeelle. Ja vieläkin pari viikkoa sitten TE-toimisto lähetteli perään mainosta jostain yrittäjäkurssista. Ei voisi vähemmän kiinnostaa....

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Noinha se menee. Omatkin kokemukset, toki vuosien takaa, työvoimapoliittisin perustein järjestetyistä kursseista on, että ne ovat enemmänkin näennäiskoulutusta.

Synnyin maailmaan, jossa sisko pääsi sahalle töihin ja oli onnellinen lopun ikäänsä. Etenkin, jos vielä pääsi naimisiin. Ja useimmilla oli ajatus, että kun yhden ammatin opettelee, niin sillä mennään maailman läpi, ja vielä parempi, jos löydetään työpaikka, jossa saa olla vaikka koko työuransa. Vaan eihän siinä näin käynyt. 

Melko pian havaitsin, että mikään muu ei taida olla tässä maailmassa pysyvää muu kuin asuntolaina. Työpaikkaa joutui vaihtamaan tiuhaan tahtiin. Milloin firma loppui alta, milloin ammatti kävi tarpeettomaksi. Alettiin puhua elinikäisen opiskelun tärkeydestä. No, minähän olin kuin heinä tuulessa. Aina taivuin sinne päin, missä oli töitä tarjolla ja tilipusseja jaossa. Ja kun havaitsin ikääntymisen alkavan vaikuttaa, en laiminlyönyt koulutustakaan. Uudelleenkoulutin itseni perusteellisesti, että olisi sitten iäkkäämpänäkin töitä. Kuulemma hyvin koulutetut saavat paremmin töitä!

No, toimihan se aikansa. Kahdeksan vuotta kestin uudella akateemisella työuralla. Vaan sitten alkoi rahat loppua kaikilta. Myllerrys iski kaikkialle. Niin yliopistoihin, kaupunkien omistamiin ammattikorkeakouluihin kuin valtion omistamiin tutkimuslaitoksiin. Huhtikuun alusta olen ollut kotiukkelina ja etsinyt aktiivisesti töitä. Soitin jopa työvoimatoimistoon, että olen vaarassa pudota työmarkkinoilta. Apuja tarvitsisi! Sain vastauksen, että kaikki mahdollisuudet auttaa vaativat rahaa ja rahat ovat loppu. Yritä löytää itse töitä ja toivo, että uusi hallitus tekisi sellaisen budjetin, että rahaa tulisi Ely-keskuksillekin. Päätin olla aktiivinen ja aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa. Sain jo ensimmäisen kurssin suoritettuakin.

Vaan miten kävi yhteiskunnalle ympärilläni. Työttömyyspäivärahojen määrää ollaan leikkaamassa. Aktivoi kuulemma töitä etsimään. Ja koulutukseenkin tunnutaan suhtauduttavan jos ei nyt suoranaisen kielteisesti, niin nihkeästi ainakin. Ja viimeisten tietojen mukaan myös vähäinenkin aktiivisuus esimerkiksi osuuskuntien kautta toimien alettaisiin lukemaan ansiosidonnaisen poissulkevaksi yritystoiminnaksi. Hyvähän se on, että tehdään uudistuksia...

Takaisin opiskeluun. Tuli toinen kurssi. Kuten ensimmäinenkin, se luennoitiin kokonaan yhtenä päivänä Kuopiossa ja minun oli tarkoitus katsoa nauhoitettu luento verkosta myöhemmin. Kun yritin parin päivän kuluttua paneutua opiskeluun, ilmeni, että tekniikka oli pettänyt, eikä nauhoitetta olekaan olemassa. No eihän siinä mitään, teen harjoitustyöt ja luen vaaditut kirjat kirjatenttiin.

Mutta kun olisi pitänyt ryhtyä toimeen, iski vuosikymmenen räkätauti. Alusta loppuun neljä viikkoa. Ja kolme ensimmäistä siinä kunnossa, että ei mitään puhetta opiskelusta. Ja juuri tänä aikana olisi pitänyt tehdä ne harjoitustyöt, joita ilman on turha yrittää kurssia läpi. Ilmoitin, että minut voi poistaa kurssilta. 

Totesin itsekseni, että pitäkää tunkkinne. Minä jatkan töiden etsimistä kuten ennenkin. Tulkaa aktivoimaan minua. Haluan tehdä töitä 67-vuotiaaksi saakka. Saadaan työuriakin pidennettyä! Toistaiseksi yritän lyhentää pitkiä päiviä tekemällä kaikkea, mikä pitää mielen iloisena ja virkeänä. Tänään se onnistui tekemällä vadillinen maksamakkaraa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Synnyin maailmaan, jossa siskot pääsivät sahalle töihin. Loppuiäkseen. Veljet menivät tehtaaseen. Eläkettä odottamaan. Nohevimmat lähtivät isoon kaupunkiin opiskelemaan. Aikanaan saivat hyvän viran ja akan oppineen, niin kuin laulussa sanotaan. Ja se hyvä virkakin, oli sitten julkisella tai yksityisellä puolella, oli yleensä ajateltu pitkään kestäväksi. Akasta ei niin ollut silloinkaan varmuutta. Kuitenkin yksi koulutus riitti.

Vaan sitten alkoi tapahtua. Alettiin puhua eliniän kestävästä oppimisesta ja pätkätöistä. Me 50- ja 60-luvuilla syntyneet olemme joutuneet elämään tämän murroksen varsin omakohtaisesti. Se koulutus, jonka olemme opiskeluaikoinamme ajatelleet pienillä täydennyskursseilla täydennettynä riittävän koko loppuiän, ei olekaan riittänyt. Monet meistä ovat joutuneet opettelemaan täysin uuden ammatin. Jotkut useammankin. 

Ennen sanottiin, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Nyt ei päde enää sekään. Valtio ja kunnat sopeuttavat työvoimakustannuksia siinä missä yksityinenkin sektori. Ja pätkätyöt yleistyvät. Valtionkin leipäkin on usein hajonnut pieniksi murusiksi maailman markkinateille. Nuorille tämä on se elämän malli, johon on totuttu. Me vanhemmat joudumme sopeutumaan, halusimme sitä tai emme. 

En tunnustaudu muutosvastarinnan airueeksi, mieluummin sanoisin olevani hyvä sopeutumaan. Lukion jälkeen kävin kauppaopiston ja armeijan. Kauppaopistossa meihin iskostettiin sellainen "teistä tulee osastopäällikköjä" -mentaliteetti. No, voi sanoa, että joksikin aikaa tulikin, mutta ei riittänyt ilma siipien alla maaliin saakka. Aloitin työuranin kauppapuutarhan myyntipäällikkönä. Sen jälkeen ovat ammattinimikkeet vaihdelleet: konemyyjä, huoltamonpäällikkö, kouluttaja, palvelukeskuspäällikkö, asiantuntija, pääjohtaja, työtön, trukkikuski, varastomies, rakennusmies, tutkija, kehittämisasiantuntija, projektisihteeri. Firmatkin ovat silmissä vilistäneet: Finnoil, Neste, Avtomotors AOZT, MetalMix, Dream Creaters, Rakennustoimisto Reijonen, Anris, Metsäntutkimuslaitos, Joensuun yliopisto, StoraEnso ja niin edelleen.

Varastomiesvaiheessa tajusin, että kroppa tekee jossain vaiheessa tenän. Pakko on keksiä joku helpompi tapa vetää nahkansa läpi työelämän mankelista. Kun sattui olemaan pohjalla ylioppilastutkinto, oli mahdollista pyrkiä yliopistoon.  Neljässä vuodessa onnistuin valmistumaan. Ikää oli hieman alle 50 vuotta. Ajattelin elämän muuttuvan helpommaksi. Fyysisesti se sen tekikin. No, valehtelisin, jos sanoisin, ettei samaa helpommaksi muuttumista olisi tapahtunut myös psyykkisellä puolella. Mutta viisikymppiselle ei enää olekaan virkoja tarjolla. 

Yrityspuolella viisikymppinen vastavalmistunut on melko helposti  valmis kehäraakki, ellei koulutus ole suoraa jatkumoa opintoja edeltäneelle tekemiselle. Minulla ei ollut. Onneksi olen ollut kiinnostunut tutkimustyöstä. Sieltä on löytynyt tosi mukavasti töitä viimeiset lähes kymmenen vuotta. Paha vain, että pienissä pätkissä. Tosi pieninä murusina on leipäni ollut. Kuten joskus olen maininnutkin, tällä hetkellä uhka pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle tuntuu tosi konkreettiselta.

Ryhdyin vastaiskuun! Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Tänä talvena on näin ollen odotettavissa kärkeviä kannanottoja yhteiskuntamme sosiaalityön toiminnasta. Kokemattomuuden rintaäänelle kirjoitettuna!

 Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat