Kirjoitukset avainsanalla kuntoilu

Minä ole numero- ja tilastofriikki. Vaimo aina terveenä ollessaan vitsaili, että käyn vaa'allakin vain sen takia, että saan tehdä siitä johonkin itselleni tilaston, jota sitten salassa tarkastelen. Asiassa lienee jotain perää, koska töissäkin olen ihan innoissani, kun saan jonkun ison excel-tiedostollisen numeroita muokattavakseni. Minä yksinkertaisesti tykkään numeerisesti mitattavista asioista ja erilaisten tilastojen muokkaamisesta ja tarkastelusta. Huvinsa kullakin, minulla tällaiset.

Vanhin poika oivalsi tämän ja teki minulle joulukällin. Olin valitellut, että mieli tekisi prätkällä ajella ja crossfit-salilla käydä treenaamassa, mutta kun tuon solisluun viivästyneen parantumisen takia asia ei ole mahdollista. Kotona pyrkii aika käymään toimettomana pitkäksi. Tällaisia olin valitellut. Poika pentele osti sitten minulle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen! Ja minä kun olen pitänyt koko vekotinta enemmän tai vähemmän tekniikkahifistelijöiden turhakkeena. Kohteliaasti kiittelin jouluaattona, kun paketti lahjakääreestä ilmaantui. 

Siinä se sitten tehtaan paketissa olikin aina uudenvuoden aattoon. Aikani kuluksi kävin tutustumaan käyttöohjeeseen. Käyttöohjeen mukaan vekotin mittaa vaikka mitä, tilastoi ja antaa vaikka minkälaisia raportteja, kunhan sen vain kytkee tietokoneeseen! Ja kaiken lisäksi siihen voi ohjelmoida oman fysiikan ja iän mukaiset tavoitteet. Loppu onkin sitten ollut liikuntapainotteista. Ja ihan varmasti poika tiesi, että tällä konstilla valitukseni loppuu ja alan taas liikkumaan. Oikein arvasi, nyt päivät ovat menneetkin sitten tavoitetta täyteen kävellessä. Kyllä on koira ollut iloinen, kun isäntä laukkaa jatkuvasti lenkillä saadakseen päivän annoksen liikuntaa.

Ongelmana oli ainoastaan se, että kun kävin spinningissä, niin vekotin oli sitä mieltä, että olen ollut vain istuskelemassa jossakin. Sekin korjaantui, kun ostin rannekkeen kanssa seurustelevan sykemittarin. Sain sitten ison liudan uusia raportteja seurattavaksi. Tervetuloa liikunnallinen kevät!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Aili Inkeli
1/2 | 

Hih, eikös olekin suht pienestä kiinni tulostavoittelu liikunnassa? Minulle nyt jo valitettavasti yt-neuvottelujen tuloksena entinen työkaveri osti askelmittarin, kun taivastelin työpäivän aikana ottamieni askelten määrää. Olipa hurjia lukemia välillä! Ei se sitten enää iltasella motivoinut, mutta näinpähän (ja näytin muillekin!) kuinka paljon tuli kiirepäivänä hippastua sorvin ääressä. Konkreettinen näyttö se pitää nykyajan immeiselle olla! Vaaka ei piisaa enää eikähän se edes kerro totuutta kaikesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä ihmisillä on yleensä jonkinlainen vakiopaino, mikä ei kovin paljoa lyhyessä ajassa muutu, ellei elämäntavoissa tai terveydentilassa tapahdu äkillisiä muutoksia. Toki iän myötä muutosta hieman tulee. Mutta, kun ihmisen sairastuu vakavasti, alkaa tapahtua. 

Sinä aikana, kun vaimo pari viikkoa taisteli aivoverisuonen puhkeamisen ja sen leikkausta komplikaationa seuranneiden aivoinfarktien ja keuhkokuumeen johdosta hengestään Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, hänen painonsa luonnollisesti hieman putosi. Hyvin pian teholta pääsyn jälkeen paino palasi entisiin normaalilukemiin ja pysyi niissä. Sairaalassa kiinnitetään tosi paljon huomiota ruokaan ja kaikista päinvastaisista puheista huolimatta se on erittäin hyvää. Ja kaiken lisäksi kilojoulet on laskettu niin tarkkaan kulutusta vastaavaksi, että lihomista ei pääse tapahtumaan. 

Mutta, kun puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen koitti kotiutuminen, alkoi myös painon nousu. Ymmärtäähän sen. Ihmiseltä, joka on ollut aina liikkeessä, viedään liikuntakyvystä yli puolet! Ruoka maistuu silti yhtä hyvältä ja hyvin kuin ennenkin. Vaikka liikuntakyky pikkuhiljaa paranikin ei painon nousua voinut estää. Vain viitisen vuotta, ja yhtenä kuntoutuksen tavoitteena oli reilun parinkymmenen liikakilon vähentäminen puoleen. Onneksi vaimon nykyinen avusta on työhönsä sitoutunut ja sisäistänyt myös oman osuutensa vaimon kuntoutumisessa sekä yleisessä hyvinvoinnissa.

Ensimmäinen asia, jonka teimme, oli liikunnan lisääminen. Vaimo ei koskaan ole ollut innostunut kuntoilusta. Eikä ollut sairaalasta kotiuduttuaankaan. Mutta avustaja sai vaimon houkuteltua lähes päivittäisiin pitkähköihin kävelylenkkeihin. Toinen oli leivokset. Muistan, kuinka vaimo terveenä ollessaan sanoi, että voisi syödä vaikka joka päivä aamupalaksi kakkua! Ja, kun avustaja oli innokas leipoja, niin kakkujahan meillä oli jatkuvasti. Mutta, kun painon pudotus otettiin tavoitteeksi, sovittiin, että leivotaan vain kerran viikossa. Ja silloinkin vain vähän. Ja kolmantena oli ruokavalion muutos. Iät ajat olimme syöneet viikolla kahdesti päivässä ja viikonloppuna vain yhden lämpimän aterian. Nyt otimme saman käytännön myös arkipäiville. Lisäksi lisäsimme kasvisten, kanan ja kalan käyttöä.

Nyt on vuosi kulunut, ja yllätys yllätys. Paino on pudonnut vaimolla noin kymmenen kiloa. Omani on pysynyt ennallaan, valitettavasti.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Tarina 1

Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.

Tarina 2

Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat