70-luvun puolivälissä Joensuussa, Tipulassa, suoritti kansalaisvelvollisuuttaan tai -oikeuttaan tyttöporukka, joka ei tainnut jättää yhtään opettajaa kylmäksi. Mieluummin kuumaksi kuin hellakoukku. Sen verran tytöt saivat yleistä häiriötä aikaiseksi. Ja porukan hajautetuksi eri luokille. Mutta porukka säilyi. Koulun jälkeen kaikki löysivät paikkansa tässä maailmassa. Ja ovat elämässään menestyneet kaikesta kouluajan riehumisista huolimatta. Kävi niin  kuin Pelle Miljoonan laulussa Älä äiti itke.

Vaimoni oli yksi tuosta porukasta. Yhteys joutui naisten ruuhkavuosina koetukselle. Oli perheiden perustamiset, lapset, uran luonnit ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan kadonnut. Muistan tyttöjen tavanneen joskus 90-luvulla. Vaimo kertoi mukavaa olleen. Sitten taas piti elää tähän kesään. Loppukesästä juhlittiin tyttöjen opinahjon eli Joensuun lyseon lukion 150-vuotisjuhlaa. Tytöt olivat tietysti mukana juhlissa.

Anki, joka vaimon vanhoista kamuista ainoana on lisännyt yhteydenpitoaan perheeseemme vaimon sairastumisen jälkeen, kutsui koko vanhan jengin kotiinsa iltajuhliin. Ja vaimo, toispuoleisesta halvauksesta, vaikeasteisesta afasiasta ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminnasta huolimatta, oli mukana. Mene vain Ilkka kotiin, kyllä me kaverista huolta pidetään. Aika turvallisilla mielillä lähdin, sillä olihan joukossa myös hoitoalan ammattilaisia. Ja juhlat menivät oikein hyvin. Ja vaimo oli tyytyväinen.

Mutta kun kerran mukavaa oli, niin eihän se siihen jäänyt. Itse tosin ehdin jo epäilemään ainakin vaimoni osalta. Vaimo on itsenäistä liikkumista ja ateriointia lukuunottamatta jotakuinkin täysin muiden auteltavissa. Eikä pysty omalla puhumisellaan osallistumaan keskusteluun. Mutta eikös mitä. Viime lauantaina oli sitten tyttöjen pikkujoulut. Teemana peruukki. Ja tulihan se kutsu vaimollekin. 

Jonkin verran osaan kirjoittaa abstrakteista asioistakin, mutta tässä kohtaa kyky on pienempi kuin halu. Haluaisin kuvata vaimoni ilon, kun hän ensin avustajansa kanssa kävi kaupasta löytämässä itselleen Peppi Pitkätossu -peruukin. Ja sitten valmistautuminen. Minäkin opin tekemään Pepin pisamia! Ja sitten koitti juhlat. Vein vaimon Polvijärvelle, missä juhlat olivat.  Tällä kertaa poistuin paikalta jo varsin tyynenä. 

Illalla pois vaimoa kotiin hakiessani sain kyytiini tosi onnellisen naisen. Oli syöty hyvin, laulettu karaokea ja vähän tyttöjen kanssa tanssittukin. Kuulemma tarinaakin oli tullut vaikka kuinka, tulkin puute vain oli ajoittain hieman vaivannut. Väsynyt, mutta onnellinen kuvasi tilannetta täydellisesti. Minullekin tuli todella hyvä mieli, kun näin vaimon niin onnellisena. Onnellisena siitä, että oli saanut viettää tasavertaisena iltaa vanhojen hyvien kavereiden kanssa.

On hienoa, että ihmisellä on tuollaisia ystäviä kuin Sepu, Mella, Anki, Pike ja Rydi. Kiitos hyvistä juhlista, elehtii tuolta sohvalta punapää Peppi Pitkätossu eli Janski.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat