Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Kuulostaa todella kivalta, että olette päässeet reissuun! Molemmilla kun kerran on intoa matkustaa. Matkoja on niin monenlaisia. Joskus kaikki voi mennä lähelle täydellisyyttä, kun kaiken voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja varsinkin silloin, kun kaikki vielä onnistuu nappiin. Kun matkustaa porukassa, täytyy aina joustaa porukan mukaan. Silti olen sitä mieltä, että jaettu yhteinen matkakokemus on parasta! Vaikka sattuisi lompakko katoamaan tai auto simahtamaan matkalle, niin niistä pienistä kommelluksista  ja upeista hetkistä tietenkin syntyy muistoja, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Sinulla on hieno taito huomioida toinen ihminen ja antaa hänelle tilaisuus kokea tällaisia erityishetkiä.

Antoisia reissuja ja hyviä uusia muistoja molemmille yhdessä ja erikseen!

t. Willilady

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikea sanoa, mistä se oikein alkoi, mutta minun ja vaimoni kohtaaminen on ollut kuitenkin niin monisäikeinen, että romantikkona voisin kysellä, että missähän se onkaan se ensimmäinen siemen kylvetty. Minä olen kotoisin Simpeleeltä ja rakas vaimoni Kiteeltä tai laskentatavasta riippuen Joensuusta. Eli meidän kohtaamisemme ei ole itsestäänselvyys. Valaistaan ystävänpäivän kunniaksi hieman vaihtoehtoja.

1986 asuin Lappeenrannassa ja velipoika oli keikkahommissa Porvoossa. Olin marraskuussa vaihtanut työpaikkaa nyt jo kartalta poistuneeseen Finoiliin. Joulun alla olimme velipojan kanssa sopineet, että menemme viimeisenä viikonloppuna ennen joulua Hotelli Lappeen yökerhoon juhlimaan eli juopottelemaan. Se joulukuu oli todella kylmä. Pakkanen pyöri viikkosotalla kolmessa kympissä. Olin koko perjantaipäivän pyörinyt ulkona turkishaalarit päällä ihmisten autoja liikkeelle taikomassa, akkuja vaihtamassa tai hinaamassa korjaamolle. Velipoika tuli Porvoosta kahden maissa. Kertoi käyvänsä Simpeleellä vaihtamassa puhtaat vaattet. Sovimme, että tapaamme huoltiksella. Minua hieman vilutti.

Viiden aikaan veli sitten sovitusti saapuikin. Minua vilutti tosi paljon. Menimme kämpilleni, jossa mittasin kuumeen: 38 ja risat. Soitin yökerhoon, että ei meistä ole tulijaksi, perukaa pyötävaraus. Painuin tunniksi kaulaa myöten kuumaan kylpyyn. Kylvyn jälkeen totesimme, että kun kerran on pohjapullot ostettu, niin nautitaan ne nyt ainakin ja tarinoidaan. Kolmevarttinen Johnny Walker ja saman kokoinen Campari! Niiden jälkeen totesimmekin, että voidaanhan sitä korttelikapakka Husaarissa pyörähtää. Tuumasta toimeen, kuumekaan ei enää tuntunut niin vaivaavan.

Niin sitä sitten päädyttiin melkoisen hilpeällä mielellä kulmakuppilaan. Vaimo oli ollut tyttökavereidensa kanssa iltaa viettämässä samassa kuppilassa. Tupa täynnä ja miehiä paljon enemmän kuin naisia. Tästä johtuen hän oli kertomansa mukaan ollut ainakin tunnin yhteen menoon tanssimassa tullessaan pöytään ja todetessaan kavereilleen, että nyt pitää tulla vähintään lumimies hakemaan ennen kuin lähden tanssimaan. Niin kuuma, että pitää vähän aikaa jäähdytellä. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun paikalle horjui Pirhonen pirunmoisessa laitamyötäisessä, mutta siitä huolimatta kohteliaasti tiedusteli: Iltaa neito, mitenkä olisi tuokio tuolla tanssin pyörteissä. Kuultuaan kielteisen vastauksen ja lisähuomautuksen, että on niin kuuma, jotta pitää hetki jäähdytellä, oli Pirhonen siihen todennut, että minä olen sellainen Lumimies, joka jäähdyttää ympärillään vaikka minkä. Minä istun tähän viereen viilentämään sinua. Näin vaimo jälkeenpäin kertoi ensitapaamisemme saaneen alkunsa. Tai ei se sitten ollutkaan ensimmäinen kerta, kun vähän oltiin asiaa selvitelty. Mutta ei mennä asioiden edelle. Hetken jäähdyttelyn jälkeen siirryimme tanssimaan. Ja heti alusta saakka ihmettelimme, kuin tutun oloisia toisillemme olimme. Ihan kuin olisimme tavanneet joskus ennenkin! Puoli tuntia siinä meni elämäntarinoitamme kerratessa. Sitten vaimo totesi, että hei, sinä olet se vaalea, kiharatukkainen poika Simpeleen Unionilta. Se jolla oli punainen lippis ja jonka kanssa oli mukava tarinoida. Muistan katsoneeni tyttöä silmiin, kun lamppu syttyi: ja sinä olet se prätkätyttö. Vaimo oli nimittäin käynyt 70-luvun lopulla viikot Helsingissä töissä ja ajoi 250 kuutioisella moottoripyörällään joka viikonlopuksi kotiseudulleen Joensuuhun kavereidensa luo. Ja pysähtyi huoltiksellamme taukoa pitämään - ja juttelemaan kanssani. 

Pari kuukautta meni, kun olin jälleen samassa kapakassa. Tällä kertaa limulinjalla ja tanssimassa. Puhelinkioskin kokoisen miehen vierestä vaaleatukkainen kaunis nainen sähkönsinisessä villapaidassaan hymyili viehkosti aina minua katsoessaan. Mieleni olisi tehnyt hakea tanssimaan, mutta kun se poikakaverinsa oli aika iso. Sitten tapahtui ihme! Kävelin tytön ohi kun hän yht'äkkiä pysäytti matkansa sanoen seis, oletko ukkomies. Vastasin, että en valitettavasti ole, mutta siihen suuntaan olisi pyrky. Hyvä, istu sitten tähän ja pelasta meidät. Ilmeni, että iso mies oli ukkomies, joka yritti iskeä vaaleaa kaunokaista. Epätoivoisesti. Jäin pöytään ja minulle kävi vähän kuin Rosvo-Roopelle, jonka sydän ommeltiin kiinni samalla kuin paidan nappikin. Päädyin tytön luo ja tuosta illasta olemme asuneet yhdessä. Tuossa se tyttö istuu sohvalla vieläkin. Yhtä nättinä, mutta tanssikunnoltaan jo aika paljon huonompana. Ja melko pian tuon ensimmäisen illan jälkeen hän kertoi minulle myös tuon joulun alla tapahtuneen toisen tapaamisemmekin, josta itselläni oli varsin hatarat muistikuvat.

Epilogi

Vuosi vaimon sairastumisen jälkeen soitin erään asian tiimoilta inttikaverilleni, jonka olin viimeksi tavannut aliupseerikoulussa. Tiesin hänenkin olevan Kiteeltä kotoisin. Tarinoitiin asiaa ja vaihdettiin kuulumisia. Tiesin kaverin olevan Kiteeltä kotoisin, joten kerroin hänelle myös vaimostani. Siis kenen kanssa olen naimisissa ja mikä on vaimon nykyinen tilanne. Kaveri heti totesi, että ai se sama tyttö, joka oli kurssijuhlassamme narikassa töissä. Minä hämmästyneenä hetken yritin väittää vastaan, mutta kaveri todisteli niin aukottomasti asian, että uskottava oli. Puhelun jälkeen selvitin asiaa vaimon kanssa. Vaillinaisesta kommunikointitaidostaan huolimatta sain selville, että näin oli ollut! Eli tiemme kohtasivat kolmasti ja sitten neljännellä kerralla päädyimme nähtävästi loppuiäksemme naimisiin. Joskus tällaisia ajatuskulkuja pyöritellessä tuntuu uskomattomalta, kuinka elämän polut voivat viedä kahta ihmistä koko ajan eteenpäin samaan suuntaan, kunnes ne polut vihdoin yhtyvät ja jatkuvat pitkänä, mäkisenä, mutkaisena ja kivisenä hamaan tulevaisuuteen, kohti auringon laskua.

Hyvää ystävänpäivää kaikille. Poluistanne riippumatta.

Ilkka Pirhonen
omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Vaimo 

Kommentit (4)

Vuoden vaihteessa katselin kulunutta vuotta ikään kuin peruutuspeilistä. Nyt päätin ottaa käyttöön hieman isomman peilin. Joskus olen nimittäin kuullut, että miehen elämässä nelikymppisenä ollaan saavutettu lähes se, mihin on mahdollisuudet. Tarpeen mukaan tehdään vielä pieni korjausliike, jonka jälkeen saavutetaan huippu. Viisikymppisenä katsotaan, mitä on saatu aikaan, ja siitä eteenpäin rimpuillaan niin maan pirusti ja yritetään pitää saavutetut asemat. Yritetään kestää nuorempien vauhdissa. Kuudenkymmenen jälkeen vain odotellaan. En tiedä, pitääkö edellä kuvattu sitten paikkansa, mutta joka tapauksessa päätin hieman niputtaa saavutuksiani. 

Rakkaus. Avioliittoamme olemme vaimon kanssa aina kuvanneet italialaiseksi. Olemme riidelleet ja rakastaneet tulisesti. Kerran viidessä vuodessa eropaperit olivat aina raastuvassa, mutta aina eron annettiin raueta. Väliajat rakastettiin kiihkeästi. En onnistunut naimaan rahaa, en edes hyvätuloista puolisoa. Mutta juuri minulle sopivan, rakastavan vaimon onnistuin rinnalleni saamaan. Vaikkakin nyttemmin lievästi sanottuna vaivaisen. Ja kolme mahtavaa ihmistä, jotka minua isäksi sanovat.

Työ. Olen aina mennyt sinne, missä on tarvittu. Ja palkkaa maksettu. En enää edes ole laskenut, kuinka monella ammattinimikkeellä olen leipää pöytään hankkinut. Yleensä nimike on pitkän päälle osoittautunut huonoksi. Ammatti on käynyt tarpeettomaksi, työnantajalta loppunut rahat tai itseltä terveys. Eli aina on tullut satsattua niin sanotusti väärään hevoseen.

Maallinen mammona. Rintamamiestalo, jossa sieltä sun täältä raakalauta näkyy silmään, kun vähän katselee. Eli remontti aina kesken. Tuskin koskaan valmiiksi saankaan. Enkä ole ihan varma, että viitsinkö edes yrittää. Pihassa 15 vuotta vanha ruosteinen auto ja 25 vuotta maanteitä kierrellyt moottoripyörän reuhka.

Äkikseltään tulee mieleen, että aina ei voi voittaa. Noilla lähtötiedoilla voisi olettaa, että taa päin katsomiseen riittää aika pieni taskupeili. Sellainen, missä on YK:n päämajan kuva taustapuolella. Minulle on kuitenkin siunaantunut melkoisen positiivinen luonne ja elämänasenne. Rakastava vaimo ja lapset, joista voi olla ylpeä. Se on jo jotain. Edellä mainitun lisäksi olen tajunnut, että onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan merkittävää, paljonko elämän aikana ehtii kasaamaan rahaa ja tavaraa. Paljon enemmän onnellisuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon hankkimallaan rahalla ja tavaralla pystyy luomaan itselleen elämää.

Minä olen omilla kriteereilläni mitattuna muuten aika hemmetin onnellinen mies!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Olen kiroillut pyykinpesun salojen avautumattomuutta joskus aiemminkin. Silloin ihmettelin pesuaineiden käytön mystisiä kiemuroita. Ne olen nyt saanut ratkaistua, joten ei niistä sen enempää. Nyt sen sijaan mieltäni askarruttaa pesukoneen ja kuivausrummun kilomäärät ja niiden keskinäinen synkrooni.

Eli aloitetaan pesukoneesta. Koneeni on neljän hengen perheelle aikoinaan hankittu kahdeksan kilon suoravetokone. Tähän saakka ihan selvää. Koneeseen saa laittaa kahdeksan kiloa pyykkiä. Olen ymmärtänyt, että kuivaa pyykkiä. Mittasin vaa'alla tuon kahdeksan kiloa, ja pyykin lajista riippumatta kone piti survoa todella tiukkaan, että kaikki sai rumpuun mahtumaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että pyykkiä ei saa survoa koneeseen liikaa. Soitin valmistajan asiakaspalveluun. Siellä ystävällinen ja todella hyvin suomea puhuva virolaisnainen selitti, että kuivaa pyykkiä tarkoitetaan. Kuitenkin sen verran pitää jättää tyhjää, että käsi mahtuu rummun sisään. Kysyin, että mitä se kahdeksan kiloa tarkoittaa, jos kuivaa pyykkiä ei niin paljoa koneeseen mahdu? Märän pyykin määrää en pysty arvioimaan, kun ne ovat märkiä vasta pesun jälkeen! Nainen siihen ystävällisesti selitti, että heille on kerrottu kyseessä olevan se määrä pyykkiä, jonka kone jaksaisi pyörittää, jos sen sinne saisi mahtumaan. No, minun tapauksessani vanha Friitalan pitkä kelsiturkki on ainoa joka täyttää kriteerit. Se on likainen, se mahtuu koneeseen ja painaa kahdeksan kiloa. En pese sitä kuitenkaan.

No, pesen siin täysiä koneellisia välittämättä pyykin painosta, mutta jos välittäisin, kuivausrummun kanssa tulisivat sitten seuraavat ongelmat. Se on seitsemän kilon vekotin. Jos minä ahdan pesukoneeseen seitsemän kiloa kuivaa pyykkiä, sitä on niin paljon, ettei kuivausrumpu oikein saa niitä kuivaksi. Tararaa on liikaa, eikä kuuma ilma mahdu kiertämään täydessä rummussa vaatteita kuivattamassa. Oletus minulla olisi, että tässäkin olisi kyse kuivan pyykin määrästä, mutta kokemus kertoo toista. Ja mistä ihmeestä minä taasen sen tiedän, minkä verran vaatteet märkänä painavat, että pystyisin arvioimaan pesukoneen jälkeisen painon oikeaksi! 

Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt vaistolla eli sormituntumalla touhuaminen. Jos kyse olisi jostakin miesten koneesta tai laitteesta, niin ihan varmasti joku tekniikan hienouksiin erikoistunut aikakauslehti olisi kesä- ja talvirengastestien välissä testannut myös sen, minkä koneen ilmoitetut kilomäärät vastaavat parhaiten todellisia. Ja määräajoin testailisia koneiden hinta-laatusuhdetta. Pallo on teillä, naistenlehdet.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (7)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/7 | 

Kyllä se taitaa miesten juttu olla. Ainakin Tekniikan Maailma ja Kuluttaja-lehti ovat julkaisseet pesukonetestien tuloksia. Testejä tekee ainakin Työtehoseura. Englannissa ilmestyy Which-niminen lehti, joka on täynnä kaikkien mahdollisten kodinkoneiden testejä.

Viisasvaimo
2/7 | 

Heh. Et kai mitään muutakaan laitetta käytä maksimilla? Jos laittaa väljästi pyykin, niin tulee parempi tulos. Ja mahtuu kuivausrumpuun.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Heh, Viisasvaimo. Toisia laitteita käytän ja toisia en. Jutun problematiikka piileekin siinä, että annettu asiakaslupaus ei pidä. Vähän niin kuin, jos ostaisit litran mitan, joka vetää vain yhdeksän desiä. Eikä sekää mahtuisi litran vetoiseksi ilmoitettuun vedenkeittimeen.

Vierailija
3/7 | 

Niin, on nämä ohjeet kyllä aika hankalia. Itse kun on aina täyttänyt koneet fiiliksen mukaan, niin en osaisi edes miestäni opastaa ymmärrettävästi.

inss-kvist
4/7 | 

Laitan tähän vanhaan keskusteluun johon vasta nyt törmäsin ensimmäiseksi mieleeni tulleen seikan. Tätä ei kirjoituksessa mainittu. Nimittäin: luultavasti kyse on JOKO kuivasta TAI märästä vaatemäärästä. EIkö niin? Kuivan nyytin voi punnita, ja siitä olikin juttua. Myöskin märästä. Ja märkänähän vaatteet tietenkin painavat enemmän. Mutta ja mutta: kuka määrittelee "kuinka märkänä" (koskapa märät vaatteethan valuvat....) ja kuinka imukykyisinä? Jos pesisin pelkkiä pressuja olisi tilanne ihan eri kuin jos pesisin sylillisen otain pesusieniä! Näin ollen määrät on ihan harakoilta nähtävästi asiakaspalvelua myöten ja pitäisi valmistajalta saakka saada suoraan tieto heidän normitetusta pyykkikorillisesta. Mutta kun aletaan mennä normeihin ja standardeihin on vähän kuin astuttaisiin tekniikan ja miesten maailmaan, mikä stemmaa jutun henkeen. Kaikella kunnioituksella käsityölle ja kokemuksen tai tuurin myötä syntyneelle näppituntumalle.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat