Kirjoitukset avainsanalla moottoripyöräily

Tuossa blogin kuvauksessa todetaan, että karautan aina joskus moottoripyörälläni maailman ääriin tuulettumaan. Ei ole tullut viime kesän jälkeen isommin karauteltua, kun kesäkuussa kaaduin Aunuksessa ja meni tuo solisluu poikki. Sain ensikosketukseni kaksipyöräisiin vähän toisilla kymmenillä, kun pääsin kummisedän mopolla kylätielle kokeilemaan. Sitten kevarilla pari vuotta, jonka jälkeen koko homma jäikin vuosikymmeniksi. 2000-luvulle tultaessa alkoi taas polttelemaan. Ostin Venäjältä vanhan Dneprin, jonka kunnostin, mutta pienen huoltovirheen takia se juuttui viideksi vuodeksi seisomaan. Ostin nimittäin vaimoni kanssa talon, eikä aika tai raha riittänyt koskaa pyörän ajokuntoon saattamiseen. Kun vaimo sitten sairastui, tajusin, että on pakko hankkia pyörä, jota ei tarvitse huoltaa niin paljoa kuin noita vanhoja neuvostoliittolaisia. Siitä se sitten Ilkan seikkailut moottoripyörillä itänaapurissa saivat alkunsa. Oli vuosi 2009. Kuudessa vuodessa koin ja näin todella paljon moottoripyörän selässä. Tarkemmin asiasta olen kertonut mp-blogissani Pirhonen RC. Mutta sitten tuli stoppi, kun kaaduin ja solisluu katkesi.

Pianhan se leikattiin ja toiveikkaana aloin sitä kuntouttamaan. Sillä tavalla tämä on mennyt ihan hyvin, että liikkuvuus on lähes terveen käden luokkaa ja kipukin on sellainen, että nukkumaan pystyy. Ensimmäisellä kontrollikäynnillä elokuussa todettiin, että luutumisen esiastetta on syntynyt, joten odotetaan helmikuun loppuun, josko tuo siiheksi luutuisi. Kysyin, että mitä sitten, jos ei luudu? No sitten tehdään luutumisleikkaus, oli erikoistuvan lääkärin suora vastaus. Niin sitten odottelin aina marraskuun loppuun, jolloin oli seuraava kontrolli. Taas sama juttu. Röntgenkuva näytti, ettei luutuminen ollut edennyt odotusten mukaan. Jälleen erikoistuva lääkäri - eri kuin ensimmäinen - ilmoitti, että se on sitten luutumisleikkauksen paikka. Sanoi kuitenkin keskustelevansa vielä leikanneen lääkärin kanssa. Hetken kuluttua ilmoitti, että odotetaan vielä helmi-maaliskuun vaihteeseen. Ja minä odottamaan. Tammikuussa soitin hoitajalle, että mitä tehdään, kun tunnen nämä luun päät nahkan läpi. Miltä tuntuu, kysyi hoitaja. No koko ajan paremmalta, tunnen vain nämä luun päät ja sen, kuinka keskellä solisluuta on ikään kuin nivel, vastasin. Hoitajan mukaan kuului asiaan. Aikanaan huomaan, että tuntuu ihan hyvältä. Ja minä onneton uskoin. Nyt sitten vihdoin pinna petti, ja otin viikko sitten uudelleen yhteyttä polille. 

Tällä kertaa erikoislääkäri tutki uudet kuvat ja solisluun. Totesi, että eihän se ole luutunut. Esitti, että pärjää ihan hyvin ilmankin! Kun kerroin, että haittaa monessa fyysisemmässä hommassa, vaikka jouten ollen onkin oireeton, lupasi tehdä luutumisleikkauksen. Tilanne sai minut jossain määrin hämilleni. Ensin kaikki poikkeuksetta pitävät luutumisleikkausta itsestään selvyytenä ja sitten tulee kaveri, joka sanoo, ettei se nyt noin olekaan. Ja yllätys yllätys, nettiä aikani selattuani totesin, että aika hyvin pärjää tosiaan luutumattomalla solisluullakin. Minä olin kuitenkin niin vahvasti itselleni mieleen iskostanut ajatuksen kaksiniveleisestä solisluusta, että päädyin pysymään leikkauksen kannalla. Nyt se sitten perjantaina leikataan.

Perhetuttu tulee vaimolle kaveriksi viikonlopun ajaksi. Nuorempi poika, joka vielä asuu kotona, on siihen saakka matkoilla, eikä voi osallistua äitinsä auttamiseen. Ja tytär, joka yleensä on näissä hommissa auttanut, on armeijassa. Tämä on näiden omaishoitajahommien eräs ominaispiirre, että mitään ei voi sopia tuosta vaan. Aina pitää heittää hirmuista kieppiä, että saa vaimon hyvinvoinnin varmistettua. Tällä kertaa se onnistui suhteellisen kivuttomasti.

Mutta takaisin moottoripyöriin. Ajoin kuusi vuotta varsin intensiivisesti ja koen nähneeni pyörän selästä enemmän kuin moni sunnuntaipyöräilijä paljon pidemmän ajan kuluessa. Ikää on kohta kuusikymmentä, eivätkä luut tulevaisuudessa luudu yhtään paremmin kuin nyt. Mieluummin toisin päin. Olen käynyt kevyillä reiteillä prätkällä ajelemassa ja todennut, että erityisempää pelkoa ajamista kohtaan ei ole jäänyt. Tuntuu vain sille, että vaikka moottoripyöräily mukavaa onkin, ei se ole tämänpituisten toipumisten arvoista kuitenkaan. Niinpä olen päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika siirtyä riemurinnoin elämässä eteenpäin. Laitoin pyörän myyntiin ja olen alkanut lueskella nettiauto.comista Lada Nivan myynti-ilmoituksia. Se on hyvä kulkupeli Venäjän syrjäkylien teille. Ei kaadu läheskään niin hyvin kuin moottoripyörä. Lisäksi varaosat ovat edullisia ja jokaisesta kylästä löytyy aina joku, joka osaa korjata, jos ongelmia ilmenee. Eli jatkossakin karauttelen käden toivuttua Karjalan laulumaita ihailemaan, tosin neljällä pyörällä. Kestää paremmin käpälät kunnossa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Aili Inkeli
2/4 | 

Toivotaan, että kirurgi tekee hyvää työtä ja pääset rattia vääntämään ehjällä solisluulla. Voimaa se ratinvääntökin vaatii Karjalan liejuisilla teillä, luulen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tarina 1

Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.

Tarina 2

Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

C

Viikko sitten perjantaina aloittelemassa kesäkuun omaishoitajan vapaita. Ja tietysti moottoripyörämatkalla Venäjällä. Tällä kertaa oli tarkoitus kierrättää neljän hengen kaveriporukka Syvärin kautta Äänisen rannoille ja siitä Vepsänmaan läpi Ptroskoihin ja kotiin. Minulle ennestään tuttu lenkki, jonka piti olla kolmen päivän rutiinijuttu.

Reissu etenikin aurinkoisessa säässä hienosti. Välillä pysähdyttiin ihastelemaan milloin mitäkin. Itselleni vaikuttavin pysähdys oli Rajakontu. Aivan tien välittömässä läheisyydessä oli puinen, huojuva näkötorni, joka Suomessa olisi joutunut käyttökieltoon alta aikayksikön. Vaan ei Venäjällä. Ja tornista tajusi, kuinka äärettömän iso Laatokka on.

Iltapäivän alkaessa kääntyä illaksi saavuimme Aunukseen. Juuri ennen ensimmäisiä liikennevaloja katseeni kiintyi tien laidassa kulkeviin ihmisiin. Sekunniksi liian pitkään! Kun käänsin katseeni eteenpäin, näin liikennevaloihin pysähtyneen jonon pään. Liian lähellä! Tein oikeaoppisen lukkojarrutuksen molemmilla pyörillä. Lievästi vasemmalle kaartuvan tien pinnassa oli sen verran hiekkaa, että ehdin tajuta etupyörän karkaavan alta pois, ja samalla olinkin jo tien pinnassa. Nousin ylös. Käsi kouraisi vasenta olkapäätä. Nyt taisi sattua pahasti.

Kavereiden kanssa nostettiin pyörä tien reunaan pystyyn. Sitten alkoi heikottamaan. Hetken aikaa siinä puhaltelin, ja olo korjaantui. Poliisikin kävi kyselemässä, josko lääkärin tai ambulanssin apua olisi tarvinnut. Ambulanssista kieltäydyin ja kun lääkärikin tuntui olevan monen mutkan takana, totesin käden liikkuvan suht nomaalisti kivusta huolimatta. Se on vain tärähtänyt. Kaksi kuusisatasta Buranaa naamaan ja kohti vajaan sadan kilometrin päässä olevaa Podporozhea, joka oli päivän määränpäämme.

Lotinanpellossa pidettiin kahvitauko. Kypärän pukeminen oli yhtä tuskaa. Tarkoitus oli pistäytyä katsomassa Syvärin voimala, mutta olo oli sen verran hutera, että kaasuttelin risteyksen ohi. Aikanaan saavuimme perille. Kirjauduimme hotelliin ja purimme tavarat pyörän selästä huoneisiin. Kun olin vaatteiden vaihdossani päässyt t-paidan riisumiseen, oli maailma pimetä! Nin kova oli kipu, kun nihkeää paitaa yritti riisua.

Tässä vaiheessa luovutin ja tilasin taksin. Sairaalaan kiitos. Luulin solisluun olevan sijoiltaan. Sairaalan ensiapupäivystys oli jonoton ja sinänsä ihan siisti paikka. Niin siisti kuin vain 50-luvulle jämähtänyt rakennus voi olla. Hoitaja kirjasi tietoni ylös ja sai puhelimitse lääkäriltä käskyn passittaa minut röntgeniin. Yllätyksekseni röntgenlaitteet olivat tismalleen samanlaiset kuin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.

Hetihän niistä kuvista maallikkokin näki, että poikki on Ilkan solisluu. Poikki.

- Me otamme teidät nyt osastolle. Meillä on oikein hyvä lääkäri, joka osaa leikata teidät ja laittaa tuon luun kuntoon. Maanantaina leikataan ja viikon kuluttua pääsette Suomeen. Ilmoitti lääkäri. Ei helvetti onnistu, ajattelin.

- Onko muita vaihtoehtoja?

- Laitetaan kipsi ja odotetaan, että luutuu.

- Voiko sen kipsata site, että käsi sattuu kytkinkahvalle ja voin ajaa Suomeen?

- Ei voi! Siinä on niin paljon valtimoita ja hermoja lähellä, että on vaarallista ajaa minnekääm.

Minä jäin hetkeksi hiljaisena pohtimaan vaihtoehtoja. Enhän minä tännekään voi jäädä. Vaimon hoidon järjestäminen on turhan hankalaa. Tässä vaiheessa lääkäri yllätti ja yritti google-kääntäjää! "Teidät täytyy toimitus." Ilmoitin, että laita se puhelin taskuun. Ymmärrän täysin mitä olet selittänyt. Tehdään näin. Annat minulle röntgenkuvan mukaan. Ryhmässäni on sairaanhoitaja, joka katsoo kuvan. Sitten joko komentaa minut tänne takaisin leikattavaksi tai teippaa ilmastointiteipillä käden ylävartalon kanssa yhdeksi paketisi, ja minä palaan autokyydillä Suomeen. Kompromissi oli löydetty.

 Sairaanhoitajamme Mikko totesi teippaukse olevan riitävän turvallista. Aikamme yritettyämme löytää kyytiä soitin naapurilleni, joka ensin lupasi noutaa minut ja sitten kysyi, että mistä. Kerroin paikan ja naapuri lupasi lähteä tulemaan. Minä nappasin sen verran votkaa koneeseen, että sain jotenkin nukuttua. Aamuviideltä kaver olikin perillä. Muutama tunti vielä nukuttiin ja aamupalan jälkeen pakattiin pyörä ja tavarat peräkärryyn. Kotomatka sujui kommelluksitta ja iltaseitsemältä istuin Joensuussa keskussaitraalan ensiavussa, Jälleen kuvattiin ja poikkinaiseksi havaittiin. Leikkaus tiistaina.

Hyvä näin. Maanantaina soittelin kaupungin sosiaali-ihmisille. Havaittiin minulla oleva seitsemän käyttämätöntä omaishoitajan vapaapäivää. Avustajan lähihoitajaksi opiskeleva tytär oli sopivasti kesätöitä vailla, joten kaupunki teki hänen kanssaan sijaishoitosopimuksen. Ensimmäinen viikko järjestyksessä.

Leikkaus meni hyvin, ja kivut olivat hävinneet, kun heräsin nukutuksesta. Kotiuduttuani keskiviikkona tajusin, että en selviä ilman apua moneen viikkoon. Kättä ei saa rasittaa kuuteen viikkoon! Taas puhelin käteen ja kaupungille soittelemaan. Nyt sitten maanantaista lähtien seuraavat kaksi viikkoa tulee kodinhoitaja illalla auttamaan vaimoa pukeutumisessa. Aamulla nukutaan sen verran pitkään, että avustaja auttaa päivän alkuun. Ja toivotaan, ettei yöllä pissitä. Kahden viikon kuluttua vaimo sitten lähteekin kahden viikon kuntoutusjaksolle. Katsotaan tilanne loppuun sitten.

Lomasuunnitelmat menivät joka tapauksessa uusiksi.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Jestas! Rankka tarina!

 

Paljon voimia vaimollesi ja itsellesi. Omaishoitajan vastuu ei ole kevyt, eikä tietty ole helppoa omaisellakaan. Vielä jos jotain sattuu hoitajalle...

 

Turvallisia kilometrejä jatkossa!

2/2 | 

Kyllä nyt piti sitten käydä ikävästi sinulle Ilkka!  Nämä kädet ovat omaishoitajille tosi tärkeät. Itse jouduin vähän samaan tilanteeseen , vasen olkapää murtui, ja kuukausia meni viisi, ennenkuin sain jotakin tehdä vasemmalla kädelläni. Onneksi oli kotihoito ja siinä reippaita mukavia naisia, he kävivät meillä hoitamassa potilasta. Sain käteni aivan kuntoon tällä ratkaisulla. Toisaalta potilaani oli myös tyytyväinen, oli niin monta mukavaa hoitajaa,  ei tarvinnut katsella samaa naamaa koko ajan. Näin jälkeen päin sitä voi hymyillen muistella. P-kolli

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat