Kirjoitukset avainsanalla omaishoitajuus

Omaishoitajuuteen yhdistetään usein raskaus, sekä fyysinen että psyykkinen, ainainen taistelu eduista ja tuista. Paljon puhutaan kaikenlaisesta muustakin negatiivisesta, mikä asiaan liittyy. Nämä ovat asioita, jotka nousevat pintaan ja saavat julkisuutta. Jostain kumman syystä me ihmiset tykkäämmekin lukea lehdistä ilmeisesti negatiivisia asioita. Eiväthän ne muuten niistä niin innokkaasti kirjoittaisi.

Läheisen vakava sairastuminen on aina sen sairastujan kannalta paha asia ja jonkinlainen katastrofi tai kriisi. Niin se on myös läheisille. Asia on kuitenkin niin, että kun jotain erikoista tapahtuu, se on erikoistilanne, mutta kun tämä tilanne jatkuu riittävän kauan, siitä muodostuu normaalitilanne. Elämä on sitä elävien ihmisten normaalia elämää, vaikka se saattaakin poiketa paljonkin naapurin elämästä. Ja tässä vaiheessa on usein mahdollista nähdä myös paljon positiivisia asioita. Vanhaa sanontaa mukaellen nähdä lasi joko puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjänä.

Minun kohdalla eräs näistä positiivisista asioista on ollut ruuanlaitto. Olen aina sitä osannut laittaa, mutta paremmin perehdyin asiaan vasta vaimoni sairastuttua. Aikani perinteisiä äijäruokia veivattuanin tympäännyin koko touhuun. Asian pakollisuuden takia päätin kääntää inhotuksen iloksi ja aloin harrastaa ruuanlaittoa. Aikaa myöten syntyi Iskä kokkaa -blogi,  jonka syntymisen tiimoilta laitoin vuoden ruokaa valmistamatta samaa ruokaa kahdesti. Samalla blogin alkujorinat toimivat jonkinlaisena henkisenä purkautumiskanavana. Aktiivinen ruuanlaiton harrastaminen kesti kuutisen vuotta ja Iskä kokkaa -tarinat ovat päivittyneet viime vuosina todella harvoin. 

MIkä tässä sitten oli se positiivinen asia? No se, että olen oppinut laittamaan maukasta ja monipuolista ruokaa ja vieläpä pitämään jokapäiväisestä ruuanlaitosta. Tänään meillä oli lihapäivä ja lihapäivän ruokalista oli seuraavanlainen

Itämaisittain maustettu naudanlihapata

Basmatiriisiä

Vuohenjuustotomaatteja

Itämaisittain maustettu naudanlihapata 

vajaa kilo naudan kulmapaistia

pari porkkanaa

5 salottisipulia

5 valkosipulin kynttä

250 g kantarelleja

öljyä paistamiseen

2-3 rkl vehnäjauhoja

vettä

tatti- tai lihaliemikuutio

2 rkl tomaattipyreetä

timjamia, mustapippuria, jeeraa, kardemummaa ja kanelia, kaikkea aika rohkealla mitalla eli sellaiset pari teelusikallista

1/2 litran pullo punaviiniä

Leikkaa liha kuutioiksi karjalanpaistilihojen tapaan. Kuori ja pätki porkkanat. Murskaa kuoritut valkosipulin kynnet. Paista pannulla lihat öljyssä parissa kolmessa erässä siten, että pinta kevyesti ruskistuu. Kuullota sipulit pannulla ja freesaa porkkanat, valkosipulit ja kantarellit nopeasti. Siirrä ainekset uunipataan sitä mukaa kuin valmistuvat pannulta. Lisää jauhot pataan. Murenna lopuksi liemikuutio pannulle ja huuhdo kuuma pannu parilla kolmella desillä vettä. Kaada syntynyt liemi pataan. Lisää viiniä lukuunottamatta loput ainekset ja sekoita padan sisältö. Kaada lopuksi viiniä niin paljon pataan, että lihat juuri ja juuri peittyvät. Hauduta lihoja 150 asteisessa uunissa kunnes lihat ovat mureita. Minulta meni kolme  tuntia. Jos neste alkaa haihtua niin, että lihat jäävät kuiviksi, lisää vettä tai viiniä. Tarjoile basmatiriisin kera.

Vuohenjuustotomaatit

Vuohenjuustoa puolitettuina suikaleina

500 g minikirsikkatomaatteja

puolenkymmentä valkosipulin kynttä kuorittuna ja siivutettuna

hieman öljyä

tuoretta timjamia silputtuna

Laita ainekset uunivuokaan ja kaada viimeksi hieman öljyä päälle. Kypsennä 150 - 200 -asteisessa uunissa kunnes juusto kevyesti alkaa ruskistumaan ja tomaatit kypsyvät. Tarjoile lämpimänä alkusalaattina tai yhdessä pääruuan kera, kuten me teimme.

Aurinkoista ja maukasta viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joskus vuosia sitten, silloin kun vaimo vielä oli terve, totesimme elävämme italialaista avioliittoa. Välillä riideltiin rajusti ja riitojen välissä rakastettiin yhtä intohimoisesti. Tai ainakin kuvittelimme, että italialainen avioliitto on tuollainen. Eikä avioeroiltakaan vältytty. Kerran viidessä vuodessa toimitimme eropaperit käräjäoikeuteen, mutta sitten annoimme asian raueta. Raskastahan tuollainen oli. Helpotusta saadaksemme osallistuimme parisuhdeleirille. Totesimme leirin ihan hyväksi asiaksi, mutta samalla totesimme sen olevan monille myös harrastus. Ikään kuin harrastetaan parisuhdeleireillä käyntiä. Jotenkin se ei meidän ajatteluun sopinut, ja päätimme, ettemme käy leirillä kuin kerran. En minä sano, että se leiri elämäämme olisi ratkaisevasti parantanut, mutta tässä kuussa tuli kuitenkin 30 vuotta yhteistä matkaa täyteen. Se on aika paljon nykyaikana!

Ihan samanlaisia harrastamismahdollisuuksia havaitsin vaimoni sairastuttua. Alussa oli todella hyvä, että oli erilaisia vertaistukiryhmiä. Ja nyt täytyy sanoa, että Facebook on tämänkaltaisessa asiassa todella hyvä väline. Osallistuin erilaisiin niin aivoverenkiertohäiriöön sairastuneille kuin heidän omaisilleenkin tarkoitettuihin ryhmiin sekä tietysti omaishoitajaryhmiin. Näistä oli erittäin iso apu vaimon sairastumista seuranneiden ensimmäisten viiden vuoden aikana. Olin kuitenkin omaksunut tuon alussa mainitun periaatteen vaimoni kanssa elämäämme setviessämme. Niinpä minulle oli alusta saakka selvää, että pyrimme mahdollisimman nopeasti mahdollisimman normaaliin elämään. 

Eihän tämä kaikilta osilta ole normaalia vieläkään, mutta aika tekee ihmeitä. Kun meille tapahtuu elämässä joku suuri muutos, se on aluksi erikoistilanne. Kun tämä erikoistilanne on jatkunut riittävän pitkään, siitä tulee normaalia arkea. Minulla on käynyt hyvä tuuri, koska vaimoni sairaus on sen asteinen, että jatkuvasta avuntarpeesta huolimatta hänen tarvitsemansa apu ei ole fyysisesti kovin rasittavaa. Eikä tosin henkisestikään. Kun vielä muistaa pitää omasta kunnostaan huolta, on helppo jaksaa yhteiskunnan tarjoamien apujen tuella. Niinpä voisin sanoa meidän elävän suhteellisen normaalia arkea. Tämän takia nämä tarinanikin sivuavat usein kaikkia muita aiheita kuin omaishoitajuutta. Siitä kun ei ole aina niin isosti kertomista.

Nyt suurin jännityksen aihe on tuo töiden alkaminen, sillä pääsin velvoitetyöllistettynä kirjastolle puoleksi vuodeksi töihin. Pari vuotta olen oppinut melko vapaaseen touhuamiseen ja aikatauluihin. Kuinka alkaa uusi rytmi löytymään? Viimeksi olin 2010 vuoden verran työttömänä. Silloin palasin entisenlaisiin hommiin ja kuukausi siinä meni, ennen kuin sain taas kunnon rytmin päälle. Nyt on kahden vuoden pätkä ja ihan uudenlaiset tehtävät edessä. Mennessä nähdään, kuinka äijän käy - parin viikon kuluttua pitäisi aloittaa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja/pitkäaikaistyötön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Tämä kevät tuo elämääni jälleen jossain määrin uusia asioita. Vielä en ole kaikkien osalta muodostanut kantaani, onko kyse hyvistä vai huonoista muutoksista. Periaatteessa olen aina ollut muutoksen kannalla, sillä se pitää mielen virkeänä. Suurimmat muutokset tulevat olemaan Pohjois-Karjalaan muodostettu uusi sosiaali- ja terveydenhoidon maakunnallinen kuntayhtymä, vaimon käyttämän perhekodin sulkeutuminen ja oma ansiosidonnaisen loppuminen. Kaikkiin näihin liittyy pieni etukäteisjännitys, mitähän tässä oikein on tulossa.

Olen aina ollut tasa-arvon kannattaja ja niinpä näen tuon maakunnallisen sote-uudistuksen periaatteessa hyvänä asiana. Tähän saakka on käytännössä lähes joka kunnassa voinut olla omat käytäntönsä omaishoidon kriteereiksi. Tämä on toiminut eriarvoisuutta lisäävänä, sillä jollain paikkakunnalla on saanut omaishoitajan statuksen kriteereilla, joilla se on toisella paikkakunnalla jäänyt saamatta. Eihän tuo status sinänsä mitään lisäarvoa elämään tuo, mutta kun viralliset omaishoitajat saavat omaishoidon tukea. Rahaa. Ja tällä rahalla voi sitten helpottaa sitä omaishoitajan arkea. Minä esimerkiksi olen käyttänyt osan omaishoidon tuesta siihen, että olen palkannut siivoojan. Kun nyt siirrytään isompaan yksikköön, on entistä isompi joukko ainakin keskenään tasavertaisessa asemassa omaishoidon suhteen. Jollekin se tietää oman tilanteen huononemista, toisille ennallaan pysymistä. Sillä tavalla olen pessimisti, että en usko sen tuovat parannusta kovinkaan monelle. Oman uuden omaishoidon tukihakemukseni jätin jo viime vuoden puolella. Nyt sitten odottelen päätöstä helmikuun loppuun mennessä. Silloin loppuu nykyisen sopimuksen voimassaolo. Muuta ei oikein ole tehtävissä, sillä ainakaan minä en tiedä, kuinka asiaan enää voisi vaikuttaa.

Ja omaishoitajan statukseen liittyvät myös lakisääteiset omaishoitajan vapaat. Niitä on järjestettävä omaishoitajalle lain mukaan kolme vuorokautta kuukaudessa. Vapaa voidaan muutamalla eri tavalla. Vaimon kotiuduttua aikoinaan sairaalasta ei ollut tarjolla soveltuvaa paikkaa, jonne hänet olisi voinut viedä vapaideni ajaksi. Vapaan voi onneksi järjestää myös palveluseteleillä siten, että palveluntuottajayrityksestä kävi tyttö kuusi kertaa kuukaudessa neljä tuntia kerrallaan kotonamme. Minä voin näinä aikoina irtautua hoitovastuusta. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, tämä järjestely vastasi lainlaatijan kirjoissa tuota kolmen vuorokauden vapaata. Jossain vaiheessa säännöt muuttuivat ja mentiin neljään kertaan kuukaudessa. Kolme vuotta sitten toivuttuani melkein hengen vieneestä keuhkokuumeesta sanoin, että nyt on löydettävä toinen vaihtoehto. Se löytyikin varsin helposti. Pohjois-Karjalaan oli tullut vuosien mittaan uusia perhehoitokoteja. Perhehoitokodissa hoitaja ottaa ihmisiä kotiinsa hoidettavaksi. Tällä järjestelyllä olemme menneet viimeiset kolme vuotta ja olleet todella tyytyväisiä. Järjestelyssä on on vain sellainen huono puoli, että perhehoitajat palavat loppuun. Syytä en tiedä, mutta jossakin on vikaa, sillä jo toinen perhehoitaja kolmen vuoden sisällä on ilmoittanut lopettavansa joko kokonaan tai viikonloppuina toimimisen. Ja jälleen olemme siinä tilanteessa, että jäljelle jääneet eivät oikein istu vaimon pirtaan!

Jälleen avuksi löytyi palveluseteli. Sillä saamme ostaa hoitokodista hoitovuorokausia. Hoitokoti eroaa perhehoitokodista siinä, että se toimii yritysmuotoisena ja siellä kaikki ei toimi yhden ihmisen varassa. Hoidettaviakin on toki enemmän. Jälleen kerran ajatus tuntuu aivan hyvälle. Hoitokodissa on tilaa enemmän kuin tavallisessa kodissa. Tämä taas mahdollistaa vaimolle enemmän itsenäistä liikuskelua päivän mittaan. Ei tarvitse koko aikaa istua televisiota katsomassa. Ja ihmisiäkin on enemmän, mikä puolestaan tarkoittaa enemmän ja monipuolisempaa seuraa sosiaaliselle vaimolleni. Mutta tässä kohtaa alkavat positiiviset jutut vähetä. Hoitokoti nimittäin hinnoittelee omilla kriteereillään hoitovuorokauden hinnan, ja kaupunki määrittelee palvelusetelin sisältämän maksusitoumuksen arvoksi €100 per hoitovuorokausi. Mahdollisen erotuksen maksaa sitten asiakas. Emme ole vielä käyneet tutustumassa tarjolla olevaan vaihtoehtoon, mutta olen ymmärtänyt, ettei tuo erotus kovin iso ole. Mutta silti, vaikka rahat nyt ja minulla riittäisivätkin, niin kuka takaa, ettei järjestelmälle käy kuten sairausvakuutuksen Kela-korvauksille. Todellinen maksettava hinta ja saatava korvaus ovat kaukana toisistaan. Toivotaan, että olen turhaan huolissani, mutta se on varmaa, että ei tämä ainakaan lisää ihmisten samanvertaisuutta. Se saa, kenellä on rahaa, taitaa olla monessa paikkaa tulevaisuuden henki.

Ja lopuksi, se työnteko! Olen viimeiset kaksi vuotta etsinyt itselleni kärppänä töitä. En ole ollut valikoiva, sillä puotipojan ja projektipäällikön väliin on mahtunut monta ammattinimikettä, joita olen yrittänyt. Vaan ei ole tärpännyt. En toki ole sohvan pohjalla notkunut, kuten stereotypia meidät pitkäaikaistyöttömät esittää. Olen yrittänyt pitää ammattitaitoani yllä tekemällä ihan pieniäkin hommia, mitä on kohdalle osunut. Tällä tarkoitan muutaman tunnin kestäviä pikkutöitä. Kerran valitin työvoimatoimiston virkailijalle, että kun teilläkin on paikkoja auki, mutta haastatteluun edes ette kutsu. Sen sijaan soittelette välillä, että ootko töitä etsinyt. Pienen keskustelun jälkeen virkailija myönsi, että valitettavasti ikärasismi taitaa juhlapuheiden ulkopuolella ulottua heidänkin organisaatioonsa. Kertoi kyllä senkin, ettei itse ole näiden asioiden kanssa missään tekemisissä. Nyt minä sitten aidon innostuneena odotan, että kunta työllistää minut johonkin. Siihenhän heillä on lain mukainen velvollisuus. Minusta tulee velvoitetyöllistetty, ellei sitten tule jotain viimehetken ihmepelastusta. No, sekin on tyhjää parempi. Kahden vuoden kotona olo on kyllä kasannut patoutunutta intoa vaikka muille jakaa. Silti hieman tuleva jännittää.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Susaanna
1/1 | 

Hei oletko ajatellut, että voisit olla ala- tai yläasteella sijaisena? Saattaisit olla aika hyvä sijainen, jos voipi näin vakilukijana pohdiskella. Joskus saattaisi olla parin päivän sijaisuus, mutta aika äkkiä hyvä sijainen saa pidempiäkin pätkiä. Palkasta ja siitä, miten sitten kotiarki pyörisi, en osaa mitään arvailla, mutta jospa voisit pohtia asiaa. Aikuisia, vakaita miehiä olisi kouluissa mukava olla enemmänkin!

Keväällä käytiin läpi vaimon palvelusuunnitelma. Palvelusuunnitelman uusiminen tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että siinä käydään läpi kaupungin tarjoamat palvelut vammaiselle. Arviointi tapahtuu kotikäyntinä, jolloin kaupungin sosiaalityöntekijä tulee kotiin ja käydään asiat läpi.

Näin meilläkin viime keväänä. Keskustelu eteni ihan mukavasti siihen saakka, kunnes sosiaalityöntekijä kysyi, että mitäkö minä teen tällä hetkellä. No minä tietysti ilmoitin olevani työtön. En tietenkään muistanut näitä kirjoitushommia mainita, vaikka näitäkin tulee eri paikkoihin tehtyä sen verran, että jonkinlaisesta työstä nämäkin käyvät. Sosiaalityöntekijä totesi, että mitä, jos vähennetään hieman noita avustajan tunteja, kun sinä nyt olet työttömänä. Minä siihen, että siitäkö se vaimo paranee, että minä työttömänä olen? En edes älynnyt mainita, että työn etsiminen itsessään on varsin kokopäiväistä yrittämistä ja piilossa olevien työpaikkojen esiin kaivamista. Sosiaalityöntekijä jatkoi, että kun  nämä olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet... Jos me vaikka sitä sinun omaishoidon tukea hieman nostettaisiin? Koin ehdotuksen aavistuksen verran loukkaavana, ja toistin, että siitäkö se sitten vaimo paranee. Ja edelleen vastaus sama, että kun olosuhteet ovat muuttuneet.

Tässä vaiheessa ilmoitin, että oikeus henkilökohtaiseen avustajaan on subjektiivinen oikeus, joka pitäisi määritellä vammaisen tarpeen mukaan. Ja jos sitä tullaan vähentämään, niin tulen tekemään kaikkeni asiantilan ennalleen saattamiseksi. Toki on ihan totta, että periaatteessa minä pystyisin enemmän olemaan vaimon apuna, mutta kun yhteiskunta valmistautuu aktivoimaan minua työnhakuun. En toki ole tähänkään saakka sohvalla maannut, ja silti pieniin tilapäistöihin ja vakityön etsimiseen menee aika ihan täysin.  Muuta ei ehdi, kuin tekemään ne kotihommat, jotka eivät avustajalle kuulu. Asia jäi sitten niin, että sosiaalityöntekijä keskustelee asiasta esimiehensä kanssa ja tekee sitten päätöksen. Olin iloinen, kun järki jälleen voitti, ja avustajan tunnit lopulta säilyivät ennallaan.

Asia ehti jo unohtua, kunnes lokakuussa sain kirjeen. Siinä täysin asiallisesti ja asiallisin perustein irtisanottiin säädetyn irtisanomisajan puitteissa omaishoitosopimukseni. Perusteena oli se, että tähän saakka sosiaali- ja terveydenhuollon asioita on hoidettu kolmen kunnan muodostama yhteistoiminta-alueen puitteissa. Ensi vuoden alusta yhteistyö lakkaa ja siirrytään uuden 14 kunnan kuntayhtymän pyörittämään palvelukokonaisuuden piiriin. Omaishoidon tuen myöntämisperusteet ja maksusluokat yhtenäistetään samanlaisiksi kaikissa kunnissa, ja omaishoitajan tuki joudutaan hakemaan uudestaan. Se myönnetään uusien perusteiden mukaisesti. Kaikki on ihan selvää ja ymmärrettävää. Kehityksen on mentävä eteenpäin ja peli vaikuttaa reilulta. Uuden järjestelmän pitäisi astua täysimääräisenä voimaan ensi vuoden maaliskuun alusta, johon saakka kaikki jatkuu ennallaan. Ja siihen mennessä pitäisi uusien päätösten olla tehtyinä. Eihän tässä mitään hätää, näen vaimoni kunnon sellaiseksi, että varmasti jonkinlainen, ja varmasti ihan oikeuden mukainen, omaishoidon tukipäätös tullaan saamaan. Ja tuki myös.

Minä olen positiivinen ihminen ja jollain tavalla uskon ihmisten toimivan vilpittömin mielin ja hyvää tarkoittaen. Eikä noiden kahden tapahtuman välillä ole osoitettavissa mitään yhteyttä. Mutta kyllä minun mielikuvitukseni lähti villisti laukkaamaan, kun aloin pohtia mahdollisia ajatusten taustoja...

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kaikki edellä kerrottu mietityttää monessa kunnassa ja monessa kodissa, jossa on hoidettava omainen. Tällä hetkellä suunnitellaan ja tehdään myös uusia hyvinvointikuntayhtymiä, huh mikä sanahirviö. Se tulevan soten ja maakunnan tähden. Suljetaan pitkäaikaishoitopaikkoja ja myös niitä hoitopaikkoja, joissa omaishoidossa oleva potilas voi olla hoidettuna, kun hoitaja pitää vapaata. Pakka tuntuu olevan sekaisin monessa kunnassa , on sitten itsenäinen kunta tai liitoksen kautta suuremmaksi muuttunut kunta!  Tsemmpiä omaishoitajan arkeen ! PKolli

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat