Huhtikuun omaishoitajan vapaa alkoi niin kuin viimeaikoina kaikki vastaavat. Vaimo jäi perjantai-aamuna avustajan kanssa päiväksi, ja työvuoron loputtua avustajan oli määrä viedä vaimo perhekotiin. Minä poistuin naapurimaan puolelle moottoripyörällä ajelemaan. Illalla majoituttuani hostelliin ja kävellessäni kohti ruokapaikkaa vilkaisin puhelintani ensimmäisen kerran sitten aamun. Yllätyksekseni havaitsin, että siihen oli yrittänyt soittaa niin avustaja kuin tyttäremme Mari.

Ilmeni, että kaupungin virkailija oli perhekodin puolesta ilmoittanut, ettei perhekoti voikaan ottaaa vaimoa sovitusti hoitoon viikonlopuksi. Olivat tarjonneet paikkaa, jonka avustaja oli tiennyt sellaiseksi, ettei vaimo sinne halua mennä. Oikeassa olikin. Lopputuloksena olivat sopineet, että Mari jää äitinsä kaveriksi. Ja Mari minulta kyseli, että milloinka tulen pois, kun oli sopinut bilettämistä kavereiden kanssa. Kun Mari kuuli, että olisin tulossa vasta sunnuntaina, hän totesi, että mikäpä siinä. Ehtiihän sitä juhlimaan toistekin. Nauti iskä reissusta. Ihana lapsi.

Maanantaina soitin kaupungin työntekijälle. Ei mennyt kaikki tässä puhelussa niin kuin Stromsössä, mutta se onkin jo toinen juttu. Lopputulos oli kuitenkin, että toukokuussa taas onnistuu mennä perhekotiin. Jotenkin vaisto sanoi, että soita nyt kuitenkin sinne perhekotiin ensin. Niinhän se selvisi, että myös toukokuun ja kesäkuun sovitut käynnit piti perua. Ja minä olin sopinut molemmille jo tammikuussa pyöräretken vedettäväksi!

Eihän siinä muu auttanut kuin soittaa kaupungin sosiaalitoimeen. Ja jälleen kerran Joensuu alkoi rokkaamaan! Johtava sosiaalityöntekijä antoi puhelinnumeron toiseen perhehoitokotiin ja kehotti käymään tutustumassa. Valitteli, että on vähän etäällä. Minä siihen, että 20 minuutin matka autolla ei ole todellakaan etäällä. Käytiin vaimon kanssa tutustumassa paikkaan. Vanha pappila luonnonkauniin vaaran laella ja järvinäköalalla. Suuret huoneet. Puitteiltaan parasta, mitä Pohjois-Karjalasta voi löytää. Ja vaimokin tykkäsi. Ainoa harmi vain, että touko- ja kesäkuu olivat jo täyteen buukatut. Harmittelimme asian tilaa, mutta varasimme viikonlopun elokuulle.

Ja kaupungilta lupasivat tehdä Marin kanssa sijaishoitosopimuksen näille alkukesän sovituille viikonlopuille, jos vain Marille käy. Ja kävihän Marille. Vaimokin oli tosi tyytyväinen, kun ei tarvitse alkukesästä käydä perhehoidossa ollenkaan. Ja minä olen tyytyväinen. Saan sovitut vapaat, ja kun tähän saakka käytetty perhekoti taas alkaa ottaa asiakkaita vastaan, on meillä kaksi vaihtoehtoa, joiden kanssa voimme vuorotella. Emme ole enää yhden paikan armoilla. Eli kaikki tyytyväisiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Vierailija

Kiitos koskettavista lukuhetkistä Ihana tuo Mari kun pystyy auttamaan ja toki muutkin lapsesi. Olin autistisen/asberger  lapseni omaishoitaja hänen ollessa 3-10 vuotta Vasta sitten menin osa-aikaisesti töihin Eikä arki  olisi onnistunut ilman isonpien sisarien apu. Heille myös aina  pikkusisko on ollut rakas ja tärkeä  Nyt tyttö jo aikuinen opiskelee, asuu kotona, itse olen eläkkeellä. Hyvin on sisaret opiskelleet saaneet  työpaikat, lapsiakin. Usein käyvät kotosalla kuulemma tulee niin helposti siskoa ikävä Eikä ihme kiinteät välit yhäkin  ja sisko aina iloinen ja hymyilevä. Tulevat toki lapsenlapsetkin ja hestä täti on aina kiva

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat