Oltiin Kamun kanssa 70-luvun lopun Riihimäen kauppaoppilaitoksessa kuin paita ja peppu. Tehtiin kaikki porukassa. Sanalla sanoen parhaat kaverit. Kauppaopisto kesti kaksi vuotta, mutta ystävyys jatkui sen jälkeenkin. Yhteyttä pidettiin lähinnä soittelemalla, ja taidettiin pari kertaa ihan käydä toistemme luona kylässäkin. Vaan sitten vei miehiä perheen perustaminen ja urat. Yhteydenpito jäi, kunnes kymmenen vuotta sitten internetin ihmeellinen maailma innoitti löytämään toisemme uudelleen. Sen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä pääasiassa Facebookin kautta, mutta sen lisäksi on myös soiteltu ja muutama kerta ohimennen tavattukin. Tänä syksynä päätimme sitten päivittää kuulumiset ihan kunnolla. Lähdettiin pidennetylle viikonloppumatkalle Laatokan Karjalaan!

Matkamme aloituspisteeksi valikoitui Imatra. Sinne pääsi Helsingistä hyvin junalla ja Joensuusta autolla. Ja ennen kaikkea, Imatran rajanylityspiste oli sopivasti kohdalla. Rajan ylitys meni rutiinilla ilman isompia ihmettelyjä. Toki sitä aina ihmettelen, että vaikka ollaan samaan Venäjän maahan menossa, niin rajanylitysmuodollisuudet vaihtelevat ylityspisteittäin. No, siihen on totuttu. Kamu oli ensimmäistä kertaa elämässään Venäjän maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Svetogorsk on aivan kiinni valtakunnan rajassa. Kaupungin merkittävin laitos on jenkkien omistaman International Paperin paperitehtaat. Kaupungin läpi ajaessamme pohdimme, millainen puunjalostusteollisuuden suurkeskittymä Etelä-Karjalassa onkaan, kun otetaan Svetogorskin tehtaatkin huomioon. Lienee yksi suurimmista maailmassa. Tankkasimme kaupungissa ja jatkoimme matkaa saman tien.

 

Ensimmäinen pysähdys oli 200 metriä rajan jälkeen bensa-asemalla

Svetogorkskista suuntasimme kohti Kamennogorskia eli Antreaa. Maisemat tien kahta puolen olivat lähinnä esikaupunkialueen tapaista harvaan asuttua seutua. Kannaksen puoli yleensäkin poikkeaa Karjalan tasavallasta siinä, että alue on paljon tiheämpään asuttua kuin Karjala. Kamennogorskista käännyimme kohti Melnikovoa eli Räisälää. Tie on ajoittain varsin heikkokuntoista suomalaisen mittapuun mukaan, mutta ihan tavallisella henkilöautolla ajettavaa. Tärkeintä on muistaa sovittaa nopeus tieolosuhteiden mukaan, sillä osan matkaa ajetaan kuin suomalaista metsäautotietä pitkin. Suomalaisena meitä kiinnosti eniten Räisälän vanha suomalainen kirkko ja pro patria -muistomerkki. Matkalla olimme nähneet Venäjää jo sen verran, että tällaisissa paikoissa veti poikia hiljaiseksi.

Pro patria Räisälä

Viivyimme Melnikovossa vielä sen hetken, että tutustuimme paikkakunnan venäläiseen kirkkoon ja sankariaukioon sekä ostimme hieman evääksi leipää ja makkaraa paikallisesta kaupasta. Näissä pikkukylissä kauppareissukin saattaa olla turistielämys, jos ei mene minkään ison ketjun kauppaan. Melnikovosta suuntasimme Vuoksen vartta pitkin alaspäin tavoitteena Losevo eli Kiviniemi. Matkan varrelle sattui tuo pääkuvassa näkyvä pieneen saareen yksityisten varoin rakennettu tsasouna. Vielä keväällä pyhäkköön pääsi vain veneellä, ja uusi silta rikkoikin mielestäni paikan harmonisuuden pahasti. Tsasounasta on enemmän kirjoitettu Willimiehen jäljillä -blogissa, joten en käy keksimään pyörää uudelleen. Reitin varrelle sattuu myös Tiurin linna, josta tietenkin ajoimme kovasta yrityksestä huolimatta ohi, vaikka tie kulkee käytännössä läpi linnakaupungin alueen. Näitä kohteita metsästäessä olisikin hyvä tehdä kotiläksyt siinä määrin hyvin, että olisi paikan koordinaatit näpytellä navigaattoriin. Paljon enemmän löytäisi.

Losevossa kävimme tutustumassa Vuokseen, joka virtaa melko vuolaana koskena kylän läpi kulkevan valtatien sillan kohdalla. Kesäisin paikalla saattaa nähdä paikallisia koskimelojia kanootteineen kosken pyörteissä. Me tulimme kuitenkin paikalle nähdäksemme Losevon kalatorin, joka kesällä kuhisee elämää. Paikalla on myynnissä kalaa vaikka missä muodossa, ja torin alueella olevissa pienissä kauppakojuissa kaikkea metsästykseen ja kalastukseen liittyvää. Toki myynnissä on vaikka mitä muutakin aina puutarhaan istutettavista kasveista lähtien, mutta kala on paikalle varsin määrittävä tekijä. Nyt oli kuitenkin syksy, ja murheeksemme toiminnassa oli vain eläviä kaloja keskellä toria olevasta neljä metriä kanttiinsa olevasta altaasta myyvä kauppa ja kuivatun kalan kauppa. Kävimme nuuhkaisemassa ilman, joka oli hyvin mieleenpainuva erikoisuudessaan. Toki venäläisille kalakaupoille melko tunnusomainen. Emme syntyneet kahden myyjärouvan kanssa kaupoille, joten jätimme ostokset tekemättä ja suuntasimme eteenpäin.

Tarkoituksemme oli käydä tutustumassa porsaistaan kuulun Sakkolan pitäjän, eli nykyiseltä nimeltään Gromovon, sotilaslentokenttää, joka lienee nykyisin pois sotilaskäytöstä. Ja jos aikaa riittää, niin myös kuuluisa Taipale oli suunnitelmissamme. Jälleen olimme tehneet kotiläksyt huonosti, ja yritimme päästä lentokentän läheisyyteen Taipaleeseen johtavan tien puolelta. Alue oli kuitenkin sankkaa männikkö, jonka halki muutama tie olisi kyllä vienyt lentokentän läheisyyteen, mutta emme tohtineet niitä käyttää. Alkavat vielä epäillä aikeittemme vilpittömyyttä, kun metsän kautta tulemme kamerat kaulassa. Aikaa meni kuitenkin siinä määrin paljon, että päätimme jättää lentokentän, kuten Taipaleenkin, seuraavaan kertaan ja suuntasimme Käkisalmeen, josta olimme varanneet majoituksen.

Poika ja pantteri -patsas Käsisalmen keskustan puistossa, paikalla oli suomalaiseen aikaan joku muu patsas.

Käkisalmessa on tietääkseni ainakin kaksi hyvin suomalaiseen tasoon tottuneelle sopivaa hotellia, Korela ja Kexholm. Tällä kertaa yövyimme Korelassa, joka oli ihan siisti, mutta silti itse pidän enemmän Kexholmista. Se on uudempi ja siinä on ruokailumahdollisuus niin illalla kuin aamullakin. Molemmat ovat hinnaltaan edullisia. Yöpyminen kahden hengen huoneessa maksaa reilun kolme kymppiä. Korelan edessä olevan aukion toisella laidalla on Kapteeni Morganin baari, josta saa myös ihan hyvää ruokaa ja juomaa. Paikka menee kuitenkin kiinni jo kello 23, joten koska ilta oli jo pitkällä, ruokailimme ennen nukkumaan menoa Kafe Gast Housessa (Leningradskoje shosse 2A), jonka ruoka oli huippuhyvää. Suosittelen.

 

Käkisalmen tori on iso. Ilmeisesti vuodenajasta johtuen myyjiä oli vähänlaisesti.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävimme vielä tutustumassa Käkisalmen toriin, ennen kuin jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ei löytynyt vääriä vitosia lapsille kotiin vietäväksi. Illaksi oli tavoite päästä Sortavalaan. Hiitolan kohdalla on uusi, Laatokan länsipuolinen, Pietari - Petroskoi -valtatie jo valmis, joten olisi ollut mahdollista ajaa täyttä vauhtia kylän ohi. Kuten kaikkien muidenkin uuden tien varteen jäävien kylien. Olimme kuitenkin turistimatkalla eikä meillä ollut kiire mihinkään. Niinpä kiersimme kylän kautta. Hieman asiaan vaikutti sekin, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia kohtaan halusin piipahtaa isoäitini syntymäpitäjässä, joka oli itse asiassa vain 25 kilometrin päässä omasta Suomen puolella olevasta syntymäkylästäni. Hiitola on pieni kylä, jolla on monesta muusta kaltaisestaan poiketen valoisat tulevaisuudennäkymät, sillä se on rautateiden risteyskohta. Erityisesti aseman tienoo olikin mielestäni varsin kaunis. Pysähdyimme ihastelemaan kylän kirkkoa ja tutustumaan paikalliseen rautakauppaan. Rautakaupasta tarttui mukaani telttakankainen ulkoilupuku, hinta €36! Tämänhetkisellä ruplan kurssilla aika moni asia Venäjällä tuntuu edulliselta.

​​​​Rautakaupan seinässä näkyy slaavilainen kaipuu koristeellisuuteen.

Hiitolasta jatkoimme valitsemallemme linjalle uskollisena vanhaa tietä pitkin Kurkijoelle, jonka kirkon raunioille pystytetyn muistomerkin ja vieressä olevat sankarimuistomerkit kävimme ihastelemassa. Näkymä kirkonmäeltä edessä avautuvalle Laatokan Laikkalanlahdelle oli silmiä hivelevän kaunis syksyisessä väriloistossaan. Itse kirkko toimi neuvostoaikaan viljavarastona, kunnes 80- ja 90-lukujen vaihteessa paloi maan tasalle. Kurkijoelta matkamme jatkui pientä hiekkatietä pitkin Elisenvaaraan, jonka asemarakennuksen vieressä olevan pommituksissa kuolleiden suomalaissiviilien muistomerkin halusin käydä kuvaamassa. 20. kesäkuuta 1944 tapahtui asemalla Suomen hallitseman alueen toisen maailmansodan ajan tuhoisin lentopommitus, jossa kuoli toistasataa siviiliä ja joitakin sotilaita ja lottia. Hieman ennen kylälle tuloa hieman säikähdin, kun yht'äkkiä huomasin tulleemme aivan jonkinlaisen tukikohdan pääportille, jolla oli aseistettu sotilas vartiossa ja vihreän värisiä koneita pihassa. Aivan ensimmäiseksi piti kelata mielessä, että näkyikö jossakin kyltti, mikä ilmoitti rajavyöhykkeen alkaneeksi tai alueella liikkumisen kielletyksi. Ilmeisesti ei ollut, sillä jeeppiä ei ilmestynyt taustapeiliin, vaan sen sijaan saavuimme Elisenvaaran kylään, josta näki, että se on ollut Suomen aikaan vauraanpuoleinen Kurkijoen kylä. Jälleen selittävänä tekijänä rauteiden risteysasema.

Elisenvaaran nykyinen rautatieasema. Suomalaisten rakentama tuhoutui täysin sodassa.

Elisenvaara on Suomen Parikkalan kohdalla noin 15 kilometrin päässä Parikkalan Koitsanlahdesta. Kuuluessaan Suomelle, kylästä kulki Parikkalaan rautatie, jota käytettiin vielä sotakorvauskuormien kuljettamiseen Neuvostoliittoon. Nykyisin Parikkalan kohdalla on puutavaraliikenteelle avoin Kolmikannan-Syväoron rajanylityspaikka. Tähän liittyy mielessäni eräs anekdootti, joka tapahtui tuosta kulkuyhteydestä neuvoteltaessa. Mukana olleen neuvottelijan mukaan suomalaiset olivat rautatien kannalla, ja venäläiset tieyhteyden. Eniten suomalaisia hämmästytti, että kiivaimmin rautatieyhteyttä vastusti paikallisen rautatiehallinnon edustaja! Illalla asia selvisi, kun neuvottelijat olivat hyvät ruokaryypyt sisältäneen illallisen jälkeen saunomassa. Rautatiehallinnon edustaja oli pyytänyt tapauksesta kertoneen suomalaisen sivummalle ja pyytänyt, että älkää ihmeessä ajako sitä rautatielinjaa noin voimakkaasti. Jos se alkaa saada venäläisten piirissä kannatusta, niin hänelle käy köpelösti, sillä hän on myynyt Elisenvaaran ja rajan välisen rataosuuden kiskot jo 15 vuotta sitten! Rata näkyy vielä nykyäänkin venäläisissä kartoissa.

Aikamme aseman ympäristössä pyörittyämme suuntasimme kohti Lumivaaraa ja Lahdenpohjaa. Alkumatkan tie oli autolla ajaen varsin tylsää metsätaivalta. Tie sinänsä oli yllättävän hyväkuntoinen, ja olisikin ollut varsin mukavaa päästellä sitä moottoripyörällä. Vaan nyt oltiin autolla. Uuden tielinjan ylitettyämme jouduimme hetken hakemaan vanhan tien päätä, mutta löytyihän se vihdoin. Lumivaaran ympäristössä on paljon pieniä kyliä ja tie kiemurtelee laatokankarjalaisessa mäkisessä lehtomaisemassa. Ympärillä näkyy yhtenään vielä merkkejä alueen suomalaisesta historiasta. En ihmettele yhtään, jos alueella syntyneet ylistävät kotipaikkojen kauneutta ja ikävöivät sinne takaisin. Toki heidän määränsä alkaa aikalailla vähenemään ja meille nuoremmille toivottavasti riittää se, että saamme kulkea vapaasti ja luoda yhteyksiä alueen nykyisiin asukkaisiin. Se on sitä ruohonjuuritason kansojen välistä vuorovaikutusta ja ystävyyttä. Yritimme käydä tutustumassa myös Lumivaaran kauniiseen kirkkoon, mutta jälleen olin tehnyt kotiläksyt huonosti. Ajoimme ohi, vaikka tie kulki aivan kirkon vieritse. Niitä ei vain aina huomaa.

Lahdenpohjan ohitimme ilman isompia pysähtelyjä, sillä ihmeesti oli aika taas vierähtänyt. Alkoi olla jo kiire majapaikkaamme Sortavalaan. Sortavalassa on useita hotelleita, joista suurin osa kohtuuhintaisia. Olin kuitenkin varannut meille majoituksen apartement-tyylisestä huoneistosta. Kolmen huoneen ja keittiön majapaikka, jossa olisi voinut majoittua kuusi henkeä, maksoi noin €60. Tämänkaltaisia majoitusvaihtoehtoja on venäläisissä kaupungeissa nykyään melko runsaasti tarjolla, ja Bookingin kaltaisten välittäjien ansiosta ne ovat hyvin siistejä. Ruuanlaittoon olisi ollut kaikki välineet, mutta päätimme tutustua hieman kaupungin iltaelämään ja illastaa valmiiksi tehtyä ravintolaruokaa.

Sunnuntaina ei enää sitten kovin paljoa aikaa ollutkaan turistihommiin, sillä Kamulla oli rajoittavana tekijänä juna-aikataulut, ja minun piti ehtiä sovittuun aikaan hakemaan vaimoa perhekodista. Ehdimme pikaisesti pysähtyä tutustumaan Ahinkosken vesiputouksiin ja Ruskealan marmorilouhokselle rakennettuun louhospuistoon. Sitten kiireesti rajan yli ja kotiin.

Ruskealan louhospuistossa on monenlaista matkamuiston myyjää, sillä siellä vierailee vuosittain noin 60 000 turistia. Suurin osa venäläisiä.

Matka on päättynyt. Mitä jäi käteen? Käteen tai paremminkin mieleen jäi paljon muistoja ja muistikuvia syksyisen kauniista Laatokan Karjalasta. Myös monta muistoa 70-luvulta tuli kaivettua esille uudelleen. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen elämään tunne siitä, kuinka vahvoja nuoruusvuosien ystävyyssiteet voivatkin olla. Kun ollaan oltu samanhenkisiä ystäviä parikymppisenä, niin käytännössä 40 vuoden tauon jälkeenkin juttu luistaa, kuin olisi eilen nähty. Ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Reetta

Viimeksi Elisenvaarassa käydessäni mennessä oli tien vieressä suuri kyltti siitä, että rajavyöhyke alkaa. On siis rajavyöhykkeellä.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Reetta, milloin kävit? Rohkenisin väittää, että olisin huomannut sen taulun, jos se siellä nyt olisi ollut. Toki ainahan voi sattua, että on niin keskustelun lumoissa, että jotain jää havainnoimatta.

PS. Mukava nähdä sinut täälläkin.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat