Välillä täytyy kauneuttakin hoitaa, tahtoen tai tahtomattaan. Tällä kertaa sitä on pitänyt tehdä enemmänki tahtomattaan. Ja vaikka tarpeetkaan eivät kummoiset ole olleet, niin väkinäisyys näkyy lopputuloksessa. Valitettavasti. Päähäni oli nimittäin kasvanut vuosien saatossa luomi, joka hiusten seassa vasemmalla korvallisella kutisi aina ajoittain ja kampa töksähteli siihen. Poistaahan semmoinen piti. Lääkäriin kun menin, niin ensimmäiseksi hoitaja haroi pitkiä hiuksiani ja sanoi, että näitä nyt täytyy vähän tästä leikata pois, että saadaan tuo pois leikattava kohta näkyviin. Sanoin, että otava vaan ihan rohkeasti se, minkä tarvitsee. Veti persana partahöylällä kämmenen kokoisen läntin kaljuksi. No, eihän siinä mitään. Operaation jälkeen suoraan parturiin. Vakkariparturini totesi, että ei hätiä. Saadaan sinulle kerrankin viimeistä huutoa olevat nuorekkaat hiukset. On kuulemma muotia, että sivuilta hiukset ovat lyhkäset ja päältä vähän pitemmät. Niinhän sitten tehtiin Ilkalle muotihiukset. Muuten ihan hyvät tuli, mutta silloin kun ovat puhtaat, nousevat pystyyt sähköisyyttään. Ja silloin kuin ovat likaiset, nousevat pystyyn. Väliajan ovat ihan hyvät. 

Se, mikä asiassa on hyvää, on että hiukset kasvavat kyllä takaisin. Ja nykyään tyylit vaihtelevat niin paljon, että hiukset voivat olla ihan minkälaiset tahansa. Ollaan aidosti yksilöllisiä. Toista se oli nuoruudessani ja lapsuudessani. Kun joku muoti tuli, kaikki oltiin kuin samasta muotista vedettyjä. Pelkät pitkät hiukset olivat helpot, koska hiukset kasvoivat 70-luvullakin. Vaan minivogue oli hankala. Nykyään puhuttaisiin kait jostakin kevytpermanentista. Se kun olisi pitänyt käydä kampaajalla teettämässä, ja se taas olisi maksanut rahaa. Rahaa ei maaseudun kylissä liioin ollut, koska perheet olivat vielä usein suuria ja perheessä äiti vielä usein kotona. 

Niin se oli meidänkin kylällä. Äitini oli kylän nuorimpia naisia. Niinpä naapurin pojat tai paremminkin nuoret miehet tulivat kysymään, josko äiti olisi voinut heille minivoguen. Eihän äidillä mitään aineita ollut, mutta papiljotit oli. Ne sitten kierrettiin hiuksiin. Seuraavaksi olisi pitänyt kuivata, mutta kun koko kylässä ei ollut hiustenkuivaajaa. Onneksi oli mopoja! Ei muuta kuin huivi papiljottien päälle ja kymmenen kilometriä 6-tietä pitkin kohti etelää. Viimeistään paluumatkalla hävisi hiuksista viimeinenkin kosteus ja ne olivat valmiit "kampaajan" käsittelyyn. Vielä vähän lakkaa, ja köyhän miehen minivogue oli syntynyt! Ja illan tanssipaikalla meni täydestä kuin väärä raha.

Semmoista se oli vanhaan hyvään aikaan. Vai oliko se aina niin hyvääkään.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Mervi

Kiitos mieltä virkistäneestä ja hauskasta jutusta! Luen juttujasi aina suurella mielenkiinnolla. Kaikkea hyvää huonekunnallesi ja rauhaisaa joulun odotusta!

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat