Tänä syksynä tuli kahdeksan vuotta vaimon sairastumisesta. Aivoverisuoni puhkesi. Leikkaus meni hyvin, ja pari viikkoa ennuste oli oikein hyvä. Töihin paluukin oli suunnitelmissa. Sitten iskivät komplikaatiot ja myrskyisten vaiheiden jälkeen vaimo selvisi. Elämän kumppaniksi jäivät kuitenkin oikeanpuoleinen halvaus, afasia, apraksia eli tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminto ja oikeanpuoleinen neklekt. Kuntoutuminen oli alussa tosi nopeaa painottuen fyysiseen kuntoutumiseen. Viimeiset viisi vuotta kuntoutuminen onkin ollut suurimmalta osin henkistä.

Näin loppuvuodesta tulee katsottua aina vuotta taakse päin ja pohdittua, missä on menty parhaiten eteenpäin. Kulunut vuosi on aivan selvästi ollut kommunikaation selkeytymisen aikaa. Puhuahan vaimo ei osaa muuta kuin joo-, jaa-, ahaa- jne. tyyppisiä äänteitä. Ja kirjoittaminenkin rajoittuu sanojen parin ensimmäisen kirjaimen kirjoittamiseen - parhaimmillaan. Ja piirtämistä rajoittaa tuo apraksia. Mutta kummasti asiat alkavat vain selvitä aiempaa helpommin. Monimutkaisetkin kerrottavat. Tyyppiesimerkki on, kun kesällä vaimo onnistui minun tulkaamanani kertomaan avustajan lomasijaiselle: "Minun on vaikeaa ymmärtää sinua. Sinun pitää esittää kysymyksesi siten, että voin vastata niihin kyllä tai ei!" Ei muuten taitaisi olla kovin helppo selitettävä ilman sanoja terveellekään, saati sitten ihmiselle, jolla on vaikeuksia asioiden näyttämisessä elein tai piirtämällä.

Osa kommunikaation parantumisesta johtuu varmasti siitä, että niitä toimintoon vaikuttavia hermoratoja on todellakin kasvanut uusia. Vai mitä ne yhteyskaapelit siellä aivoissa ovatkaan nimeltään. Eli vaimon toimintakyky aidosti paranee. Toinen puoli asiaa on kuitenkin, että me ympärillä olevat ihmiset olemme oppineet kommunikoimaan vaimon kanssa. Afaatikon kanssa kun ei voi keskustella kuten terveen ihmisen kanssa. Osa vanhoista tutuista vieläkin joko puhuu huutamalla, lepertelee kuin lapselle tai sitten puhuu avustajalle niin kuin vaimo ei olisi paikallakaan. Afaatikko on kuitenkin puhehäiriöstään huolimatta aikuinen ihminen, jonka ymmärtämättömyys ei todellakaan johdu siitä, etteikö kuulisi.

Meiltä vaimoa lähellä olevilta ihmisiltä vei muutaman vuoden oppia osin kantapään kautta kommunikoinnin perussäännöt. Niitä ei ole paljoa, mutta ne ovat sitäkin tärkeämpiä viestin oikeanlaisen perille menon varmistamiseksi. Afaatikon kanssa kommunikoitaessa on tärkeää aivan ensimmäiseksi varmistaa, että on saanut henkilön huomion ennen kuin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Keskustelun on tapahduttava koko ajan kasvokkain siten, että afaatikko näkee koko ajan puhujan suun ja kasvot. Keskustelua ei voi käydä muun puuhastelun lomassa, vaan oma tai afaattisen henkilön muu toiminta on keskeytettävä puheen ajaksi. On keskityttävä vain keskusteluun. Lisäksi taustalla kuuluva melu, esimerkiksi radio, voi viedä huomion muualle ja häiritä puheen vastaanottoa ja kommunikointia ylipäätään. Sama tapahtuu, kun jommalta kummalta keskustelijalta palavat syystä tai toisesta hermot.

Kun alkuasetelma on saatu otolliseksi, alkaa keskustelu. Kuten tuossa jo mainitsinkin, ei tarvitse huutaa, vaan täytyy puhua ihan sillä normaalilla omalla puheäänenvoimakkuudella. On puhuttava selvästi ja yksiselitteisin lausein, mutta kuitenkin kuin täysjärkiselle aikuiselle. Kun katsekontakti on kohdallaan, on helppoa huomata, milloin viesti ei mene perille. Silloin on syytä toistaa sanottu ja muotoilla asia jotenkin toisin sanoin. Kun sitten afaatikko alkaa selittämään, niin sille pitää antaa mahdollisuus. Ei saa ryhtyä arvailemaan tai auttamaan liian aikaisin. Ylipäätään afaatikolle on annettava aikaa hahmottaa asioita. Ja ettei syntyisi väärinkäsityksiä, kannattaa afaattisen ihmisen kertoma asia toistaa kokoamalla kerrottu. Näin afaatikkokin voi varmistua, että asia on ymmärretty oikein. Jos ei sitten ollenkaan ymmärrä, mitä afaatikko yrittää sanoa, se pitää kertoa ja pyytää rauhassa toistamaan sanottu. Ja sitten viimeisenä konstina olen käyttänyt sitä, että olen todennut: Kuule, nyt en tuntumaltaa ymmärrä ollenkaan, mitä puhut. Jos asia on sinulle tärkeä, niin yritetään hetken kuluttua uudelleen. Jos se ei tule väkisin yrittämällä, se saattaa hetken kuluttua loksahtaa ymmärretyksi ihan itsestään.

Ja vaikka puhuminen ja kuunteleminen tärkeää ovatkin, ne rasittavat afaatikkoa ja saattavat väsyttää. Silloin on syytä antaa tilaa hiljaisuudelle.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com