Eipähän tarvitse vanhainkodissa valehdella

C

Viikko sitten perjantaina aloittelemassa kesäkuun omaishoitajan vapaita. Ja tietysti moottoripyörämatkalla Venäjällä. Tällä kertaa oli tarkoitus kierrättää neljän hengen kaveriporukka Syvärin kautta Äänisen rannoille ja siitä Vepsänmaan läpi Ptroskoihin ja kotiin. Minulle ennestään tuttu lenkki, jonka piti olla kolmen päivän rutiinijuttu.

Reissu etenikin aurinkoisessa säässä hienosti. Välillä pysähdyttiin ihastelemaan milloin mitäkin. Itselleni vaikuttavin pysähdys oli Rajakontu. Aivan tien välittömässä läheisyydessä oli puinen, huojuva näkötorni, joka Suomessa olisi joutunut käyttökieltoon alta aikayksikön. Vaan ei Venäjällä. Ja tornista tajusi, kuinka äärettömän iso Laatokka on.

Iltapäivän alkaessa kääntyä illaksi saavuimme Aunukseen. Juuri ennen ensimmäisiä liikennevaloja katseeni kiintyi tien laidassa kulkeviin ihmisiin. Sekunniksi liian pitkään! Kun käänsin katseeni eteenpäin, näin liikennevaloihin pysähtyneen jonon pään. Liian lähellä! Tein oikeaoppisen lukkojarrutuksen molemmilla pyörillä. Lievästi vasemmalle kaartuvan tien pinnassa oli sen verran hiekkaa, että ehdin tajuta etupyörän karkaavan alta pois, ja samalla olinkin jo tien pinnassa. Nousin ylös. Käsi kouraisi vasenta olkapäätä. Nyt taisi sattua pahasti.

Kavereiden kanssa nostettiin pyörä tien reunaan pystyyn. Sitten alkoi heikottamaan. Hetken aikaa siinä puhaltelin, ja olo korjaantui. Poliisikin kävi kyselemässä, josko lääkärin tai ambulanssin apua olisi tarvinnut. Ambulanssista kieltäydyin ja kun lääkärikin tuntui olevan monen mutkan takana, totesin käden liikkuvan suht nomaalisti kivusta huolimatta. Se on vain tärähtänyt. Kaksi kuusisatasta Buranaa naamaan ja kohti vajaan sadan kilometrin päässä olevaa Podporozhea, joka oli päivän määränpäämme.

Lotinanpellossa pidettiin kahvitauko. Kypärän pukeminen oli yhtä tuskaa. Tarkoitus oli pistäytyä katsomassa Syvärin voimala, mutta olo oli sen verran hutera, että kaasuttelin risteyksen ohi. Aikanaan saavuimme perille. Kirjauduimme hotelliin ja purimme tavarat pyörän selästä huoneisiin. Kun olin vaatteiden vaihdossani päässyt t-paidan riisumiseen, oli maailma pimetä! Nin kova oli kipu, kun nihkeää paitaa yritti riisua.

Tässä vaiheessa luovutin ja tilasin taksin. Sairaalaan kiitos. Luulin solisluun olevan sijoiltaan. Sairaalan ensiapupäivystys oli jonoton ja sinänsä ihan siisti paikka. Niin siisti kuin vain 50-luvulle jämähtänyt rakennus voi olla. Hoitaja kirjasi tietoni ylös ja sai puhelimitse lääkäriltä käskyn passittaa minut röntgeniin. Yllätyksekseni röntgenlaitteet olivat tismalleen samanlaiset kuin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.

Hetihän niistä kuvista maallikkokin näki, että poikki on Ilkan solisluu. Poikki.

- Me otamme teidät nyt osastolle. Meillä on oikein hyvä lääkäri, joka osaa leikata teidät ja laittaa tuon luun kuntoon. Maanantaina leikataan ja viikon kuluttua pääsette Suomeen. Ilmoitti lääkäri. Ei helvetti onnistu, ajattelin.

- Onko muita vaihtoehtoja?

- Laitetaan kipsi ja odotetaan, että luutuu.

- Voiko sen kipsata site, että käsi sattuu kytkinkahvalle ja voin ajaa Suomeen?

- Ei voi! Siinä on niin paljon valtimoita ja hermoja lähellä, että on vaarallista ajaa minnekääm.

Minä jäin hetkeksi hiljaisena pohtimaan vaihtoehtoja. Enhän minä tännekään voi jäädä. Vaimon hoidon järjestäminen on turhan hankalaa. Tässä vaiheessa lääkäri yllätti ja yritti google-kääntäjää! "Teidät täytyy toimitus." Ilmoitin, että laita se puhelin taskuun. Ymmärrän täysin mitä olet selittänyt. Tehdään näin. Annat minulle röntgenkuvan mukaan. Ryhmässäni on sairaanhoitaja, joka katsoo kuvan. Sitten joko komentaa minut tänne takaisin leikattavaksi tai teippaa ilmastointiteipillä käden ylävartalon kanssa yhdeksi paketisi, ja minä palaan autokyydillä Suomeen. Kompromissi oli löydetty.

 Sairaanhoitajamme Mikko totesi teippaukse olevan riitävän turvallista. Aikamme yritettyämme löytää kyytiä soitin naapurilleni, joka ensin lupasi noutaa minut ja sitten kysyi, että mistä. Kerroin paikan ja naapuri lupasi lähteä tulemaan. Minä nappasin sen verran votkaa koneeseen, että sain jotenkin nukuttua. Aamuviideltä kaver olikin perillä. Muutama tunti vielä nukuttiin ja aamupalan jälkeen pakattiin pyörä ja tavarat peräkärryyn. Kotomatka sujui kommelluksitta ja iltaseitsemältä istuin Joensuussa keskussaitraalan ensiavussa, Jälleen kuvattiin ja poikkinaiseksi havaittiin. Leikkaus tiistaina.

Hyvä näin. Maanantaina soittelin kaupungin sosiaali-ihmisille. Havaittiin minulla oleva seitsemän käyttämätöntä omaishoitajan vapaapäivää. Avustajan lähihoitajaksi opiskeleva tytär oli sopivasti kesätöitä vailla, joten kaupunki teki hänen kanssaan sijaishoitosopimuksen. Ensimmäinen viikko järjestyksessä.

Leikkaus meni hyvin, ja kivut olivat hävinneet, kun heräsin nukutuksesta. Kotiuduttuani keskiviikkona tajusin, että en selviä ilman apua moneen viikkoon. Kättä ei saa rasittaa kuuteen viikkoon! Taas puhelin käteen ja kaupungille soittelemaan. Nyt sitten maanantaista lähtien seuraavat kaksi viikkoa tulee kodinhoitaja illalla auttamaan vaimoa pukeutumisessa. Aamulla nukutaan sen verran pitkään, että avustaja auttaa päivän alkuun. Ja toivotaan, ettei yöllä pissitä. Kahden viikon kuluttua vaimo sitten lähteekin kahden viikon kuntoutusjaksolle. Katsotaan tilanne loppuun sitten.

Lomasuunnitelmat menivät joka tapauksessa uusiksi.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com