Vuoden vaihteessa katselin kulunutta vuotta ikään kuin peruutuspeilistä. Nyt päätin ottaa käyttöön hieman isomman peilin. Joskus olen nimittäin kuullut, että miehen elämässä nelikymppisenä ollaan saavutettu lähes se, mihin on mahdollisuudet. Tarpeen mukaan tehdään vielä pieni korjausliike, jonka jälkeen saavutetaan huippu. Viisikymppisenä katsotaan, mitä on saatu aikaan, ja siitä eteenpäin rimpuillaan niin maan pirusti ja yritetään pitää saavutetut asemat. Yritetään kestää nuorempien vauhdissa. Kuudenkymmenen jälkeen vain odotellaan. En tiedä, pitääkö edellä kuvattu sitten paikkansa, mutta joka tapauksessa päätin hieman niputtaa saavutuksiani. 

Rakkaus. Avioliittoamme olemme vaimon kanssa aina kuvanneet italialaiseksi. Olemme riidelleet ja rakastaneet tulisesti. Kerran viidessä vuodessa eropaperit olivat aina raastuvassa, mutta aina eron annettiin raueta. Väliajat rakastettiin kiihkeästi. En onnistunut naimaan rahaa, en edes hyvätuloista puolisoa. Mutta juuri minulle sopivan, rakastavan vaimon onnistuin rinnalleni saamaan. Vaikkakin nyttemmin lievästi sanottuna vaivaisen. Ja kolme mahtavaa ihmistä, jotka minua isäksi sanovat.

Työ. Olen aina mennyt sinne, missä on tarvittu. Ja palkkaa maksettu. En enää edes ole laskenut, kuinka monella ammattinimikkeellä olen leipää pöytään hankkinut. Yleensä nimike on pitkän päälle osoittautunut huonoksi. Ammatti on käynyt tarpeettomaksi, työnantajalta loppunut rahat tai itseltä terveys. Eli aina on tullut satsattua niin sanotusti väärään hevoseen.

Maallinen mammona. Rintamamiestalo, jossa sieltä sun täältä raakalauta näkyy silmään, kun vähän katselee. Eli remontti aina kesken. Tuskin koskaan valmiiksi saankaan. Enkä ole ihan varma, että viitsinkö edes yrittää. Pihassa 15 vuotta vanha ruosteinen auto ja 25 vuotta maanteitä kierrellyt moottoripyörän reuhka.

Äkikseltään tulee mieleen, että aina ei voi voittaa. Noilla lähtötiedoilla voisi olettaa, että taa päin katsomiseen riittää aika pieni taskupeili. Sellainen, missä on YK:n päämajan kuva taustapuolella. Minulle on kuitenkin siunaantunut melkoisen positiivinen luonne ja elämänasenne. Rakastava vaimo ja lapset, joista voi olla ylpeä. Se on jo jotain. Edellä mainitun lisäksi olen tajunnut, että onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan merkittävää, paljonko elämän aikana ehtii kasaamaan rahaa ja tavaraa. Paljon enemmän onnellisuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon hankkimallaan rahalla ja tavaralla pystyy luomaan itselleen elämää.

Minä olen omilla kriteereilläni mitattuna muuten aika hemmetin onnellinen mies!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat