Kirjoitukset avainsanalla kesä

Suomalaisilla on kesämökki, venäläisillä datsha. Vaikka vuosikymmeniä olen naapurimaassa rahdannutkin, on tuo tarunhohtoinen instituutio jäänyt minulle vieraaksi. Datsha-kyliä olen toki nähnyt useitakin ja kuullut tarinoita, kuinka talven ruokavarastot täydennetään pienellä maatilkulla kasvatetuilla maan antimilla. Monasti joku on kutsunut käymäänkin, mutta aina on ollut sellainen aikataulu, ettei vain ole tullut käytyä. Tänä kesänä asiaan tuli korjaus.

Keväällä kävin huollattamassa autoni Pietarissa. Venäjä on verkostoitumisen kultamaa. Yksin ei yksinkertaisesti selviä, laajasta tuttava- ja ystäväverkostosta on aina apua. Minulle tällainen käy mainiosti, sillä olen varsin ulospäin suuntautuva ihminen ja näin ollen tutustun helposti uusiin ihmisiin. Näin kävi tuolla autonhuoltoretkelläkin. Yövyin suomalaisen opiskelutoverini ja kollegani luona. Hänen kauttaan taas tutustuin pietarilaiseen toimittajaan, joka kutsui minut mökilleen Sortavalan lähelle Meijerin datsha-kylään. Meijeri on saanut nimensä siitä, että entisessä Sortavalan maalaiskunnassa sijainneen Otsoisten kylän Otsoistenlahden rannalla todellakin sijaitsi meijeri. Kaveri oli sen verran samanhenkinen kanssani, että otin heti tarjouksen vastaan. Tarkoitus oli toki alunperin viettää datshalla vain päivän verran, mutta kun kesäkuussa katkennut solisluu esti moottoripyörämatkailun, päätin tutustua naapurimaan mökkielämään kokonaisen viikon!

Kun solisluun takia käsi oli kantositeessä, piti pyytää vanhaa kaveria viemään autolla. Jos Joensuusta saisi ajella suoraan, niin kaupunkien väliseen matkaan menisi aikaa vajaat puolitoista tuntia. Rajamuodollisuudet hidastavat sen verran, että reilut kaksi tuntia on matkaan varattava. Meijeri on vielä parikymmentä kilometriä kaupungista etelään. Venäjän taajamissa osoitteet on merkitty hyvin selvästi, mutta haja-asutusalueilla on toisin. Myöskään tienviittoja ei ole muualla kuin isompien teiden isommissa risteyksissä. Niinpä hetken aikaa poukkoilimme A129-tietä edestakaisin, kunnes löysimme Otsoistenlahden pohjois-rannalla sijaitsevaan datsha-kylään vievän tien. Loppumatkasta oli otettava navigaattori ja kordinaattipisteet. Eikä aikaakaan, kun olin perillä. Siinä se vihdoin seisoi uljaana aikaa uhmaten edessäni! Venäläinen datsha

Kahden filosofin rakentama datsha. Rakennettu joskus 50-luvulla.

 

Suomalainen kesämökki on aina veden äärellä. Tai ainakin 99-prosenttisesti. Jos ei järven, niin ainakin joen rannalla. Ja sitä omaa rantaviivaa saisi olla mieluusti satakunta metriä, ettei naapurimökin elämä isommin kuuluisi. Eli olemme erakoita mökilläkin. Rantaan pitää nykyisin lain mukaan olla vähintään 20 metrin, usein jopa 25 metrin, matka. Venäläinen on aina halunnut asua kyläyhteisöissä. Tämä näkyy myös datsha-kulttuurissa: mökit ovat pienissä tai joskus isommissakin kyläryhmissä, missä ei kuitenkaan vakituista asutusta välttämättä ole. Ja vaikka rantarakentamisen säännöt ovat kovin samantapaisia kanssamme - vähintään 30 metriä rantaan oltava matkaa, ovat datshat yleensä ilman omaa rantaa. Paikalliset tuttavani selittävät eroa sillä, että Suomessa on paljon rantaviivaa, jota näin ollen riittää kaikille. Venäjällä taas rantaviivaa on suhteessa väkilukuun vähän. Sinänsä paikkansa pitävä väite, mutta sielläkin, missä rantaviivaa olisi, sitä ei ole hyödynnetty samaan tapaan kuin olemme tottuneet näkemään. Mysteeri jäi selvittämättä! Mökkien laatu vaihtelee molemmissa maissa varsin kevytrakenteisista 50-luvulta peräisin olevista rakennelmista nykyaikaisiin kaikilla mukavuuksilla varustettuihin huviloihin. 

Kylähenki ja sen eläminen datsha-kylissä näkyy siinä, että ihmiset tuntevat melko laajasti lähimökkien asukkaat. Ja näiden kanssa ollaan myös aktiivisesti tekemisissä. Apua tarjotaan ja apua pyydetään. Ja jos vieras osaa paikallisen kielen, tästä yhteisöllisyydestä pääsee melko helposti nauttimaan. Tule katsomaan sitä tai tätä, tulkaa meille shashlikkeja grillaamaan. Minä pidän moisesta välittömyydestä. Se antoi hyvän mahdollisuuden kysellä, mitä datsha venäläiselle oikeastaan merkitsee.

Ensimmäisenä kaikki ampuivat alas myytin, että datshat olisivat jonkinlaisia merkittäviä elintarvikkeiden lähteitä. Myönnettiin, että on toki sellaisiakin ihmisiä, joille mökkitonttien ruokahuollolla on todellista merkitystä, mutta nämä ovat pieni vähemmistö. Muutoin vastaukset olivat runollisen maalauksellisia, kuten venäläinen keskustelu monesti muutenkin on. Selkeimmin asian tiivisti mökki-isäntäni: "Kuule Ilkka. Sinä kysyt, mitä datsha meille merkitsee. Se merkitsee yksinkertaisesti henkistä ja ruumiillista latautumista arkeen. Miten kukakin sen tekee, vaihtelee." Ja vaihtelua riittää, kun kävelee ja katselee mökkikylän arkea. Yksi kunnostaa ja remontoi, rakentaa uutta tai laajentaa. Toinen yrittää kalastaa Laatokan tyhjäksi. Kolmannella on puutarha laitettu niin kauniiksi, että Kodin kuvalehden pihat voisivat mallia käydä hakemassa. Ja sitten on niitä, jotka vain oleilevat ja rentoutuvat mökillä isommin mitään ihmetekoja yrittämättä. Vähän kasvimaan tynkää tontin reunassa ja huviveneilyä Laatokan saaristossa hyvällä säällä. Minä osuin viimeksi kuvatun kaltaiselle datshalle. Enpä minä muusta niin olisi välittänytkään.

Remontin ja laajennuksenkin  voi tehdä niin monella eri tavalla.

 

Vierailuni oli sillä tavalla mielikuvitusta vaativa, että datsha-isäntäni joutui keskittymään artikkelinsa viimeistelyyn. Niinpä minulla oli päivät aikaa kuljeksia ympäriinsä. Yksi mielenkiintoisimmista jutuista oli, kun tapasin naapurimökiltä suomea puhuvan nuoren miehen, joka teippaili uuden uutukaiseen vihreään Lifan-moottoripyörään Kawasakin tarroja. Kaveri oli tullut mökille, Joensuusta. Asui muutaman sadan metrin päässä minusta! Mökkikylässä samoilun lisäksi keskityin istumaan laiturilla ja onkimaan. Jos kalaa alkoi tulla, jätin ongen laiturille ja siirryin puun juurelle lukemaan kirjaa. Kerrankin osasin olla tekemättä mitään. Olin suorittamatta!

 

Jos kalaa alkoi tulla, siirryin rantakivelle lukuhommiin.

 

Sen verran annoin periksi, että sateisena päivänä kävelin viiden kilometrin päässä olevaan Haapalammin kylään ostamaan ruokatarpeita. Kävelymatkalla kuljin hylätyn kolhoosin navettakompleksin läpi. Kun kolhoosi oli lopettanut Neuvostoliiton hajottua toimintansa, oli 900 henkeä jäänyt työttömäksi! Ei ollut aluekehitysrahoilla luotu uusia työpaikkoja kuten meillä. Jokainen pyrki selviytymään miten parhaiten keksi. Kolhoositausta näkyi Haapalammin kylän kerrostalojen pihoilla siten, että joka ikinen neliömetri oli otettu viljelyskäyttöön. Oli vaikka minkälaista kasvimaata. Toinen poikkeus tekemättömyyden sääntöön oli, kun kävin Sortavalassa ostamassa bussilipun kotiin. Paikallisliikenteen bussissa 20 kilometrin matka kaupunkiin maksoi 35 ruplaa eli noin 50 senttiä. Ja samainen 20 kilometrin matka takaisin datshalle maksoi taksikyydillä reilut 300 ruplaa eli noin vitosen. Bussilippu Sortavalasta Joensuuhun maksoi 440 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 

Asukkaiden kolhoositausta ja heikko työllisyystilanne näkyi kerrostalojen pihamaiden viljelyksinä.

Mutta kun ilta koitti, käynnistimme kaverini moottoriveneen ja suuntasimme Laatokalle. Laadoka merel, niin kuin jossakin vanhassa laulussa todetaan. Laatokka on kokoluokassaan uskomaton, käsittämätön! Se on suurempi kuin Suomenlahti. Enimmäkseen ajelimme ihastelemassa kallioisia rantasaaria. Uloimmilta saarilta näkyi Valamo, jonne oli vielä noin kymmenen kilometrin matka. Järven valtaisa koko saa aikaiseksi sen, että aurinkoisena kesäpäivänä siellä voi nähdä kangastuksia. Saaret heijastuvat sienen tapaisina kuvina katsojan silmiin. Joskus jopa laivat näyttävät kulkevan alassuin! En edes muista, miltä maistui saaressa nuotiolla paistettu makkara, mutta muistan lopun ikäni, miltä näytti alkuillan seesteinen Laatokka!

 Kangastukset olivat uskomattomia.

 

Kaikki mukava loppuu aikanaan. Niin myös minun laiskottelulomani datshalla. Viimeiseksi illaksi minut oli kutsuttu isäntäperheeni kanssa naapuridatshalle syömään. Grillattiin paksuja pekonisiivuja shashlik-grillissä eli mangaanissa. Muutoinkin pöytä notkui tarjottavista ruuista. Isäntänmme, eläkkeellä oleva tykistöeversti oli keittänyt hyvälaatuista pontikkaa ruokajuomaksi. Sitä sitten piti aina ruokailun välissä maistella. Illalliselle oli saapunut myös toinen naapuri. Eläkkeellä oleva rajavartioston upseeri. Siinä ruokaillessa, pontikkaa juoden tarinoidessamme, ilmeni, että me kaikki kolme tiesimme Rautjärven Pitkäjärven! Minä olin käynyt aivan rajan pinnassa tätivainaani kesämökillä. Rajaupseeri kertoi palvelleensa järven Venäjän puoleisessa päässä olevassa tukikohdassa ja katselleensa 500 metrin päästä tätini saunan lämmityksiä. Ja tykistöeversti tiesi paikan muuten. Tämä oli niitä elämän pieniä suuria yhteensattumia, johon oli hyvä päättää datsha-loma yöllä kahden aikaan. Aamulla olo oli varsin nahkea ja haikea, kun kävelin kahden kilometrin matkaa paikallisliikenteen bussipysäkille...

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
1/2 | 

Kiitos mielenkiintoisesta jutusta Ilkka! Olet elänyt viikon minun unelmaani. Olen kerran nähnyt auton ikkunasta pienen datsha alueen missä pienet eriväriset ajan patimoimat mökit olivat sinne tänne lintallaan, jokaisessa rehevä ja hieman villiintynytkin puutarha ympärillään. Erään datshan rappusilla istui mummo juoden teelasillista. Silloin minun teki mieleni hypätä autosta ja istuutua mummon viereen, juoda rauhassa teetä  jutustellen niitä näitä. Mutta ehkä onkin parempi että tuo pysyykin unelmana, todellisuus olisikin ehkä aivan toisenlainen.

2/2 | 

Muhkeaa elämänmakuista tekstiä. Pilke silmäkulmassa, eikä kateuden tai katkeruuden häivää. Alusta loppuun asti jutusta henki toverillisuus. Mukava lukuhetki, kiitos siitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Juhannus tuli, Ja meni. Eikä ole tähän mennessä ollut näin tylsää juhannusta. Vaimolla on oikea puoli halvaantunut, ja minulla vasen käsi kantositeessä. Keskimääräisesti ottaen ja positiivisesti tulkiten muodostamme yhden toimivan ihmisen. vaan ei se niin mene. Kun minulta on käsi pois pelistä, olen melko hampaaton. Pystyn käyttämään vaimon vessassa, jos hänellä on verkkarit jalassa. 

Itseni kanssa on aivan sama. Pukeutmisen lisäksi ruuanlaitto on juuri ja jjuri mahdollista, kunhan suunittelee sellaista yhdellä kädellä tehtävää. Leivän leikkaamme yhdessä. Vaimo pitää leivästä kiinni, ja minä leikkaan. Auton rattiin ei ole asiaa. Sen verran olen antanut tilanteelle periksi, että päiväkävelyllä olemme käyneet, vaikka en käytännössä mitään pystyisikään tekemään, jos vaimo kompastuisi. Sellaistakin muutaman kerran vuodessa tapahtuu.

Niinpä vitimmekin kolme melko samanlaista päivää. Aamulla nukuttiin niin kauan, että kodinhoitaja tuli ovikelloa soittelemaan. Sillä aikaa, kun kodinhoitaja laitteli vaimon päiväkuntoon, minä katoin aamupalan. Syötiin aamupala. Vaimo poistui meikkailemaan ja minä petasin vuoteen. Yllättävän hankala homma yhdellä kädellä. Sitten hetki istuttiin ja luettiin. Puolen päivän maissa oli tunnin päiväkävelyn vuoro. Taas hetki lueskelua, jonka jälkeen onkin ruuan vuoro. Ruokailu on kiva juttu, siinä saa jälkihoitoineen aikaa menemään hyvinkin puolitoista tuntia.

Ruokailun jälkeen taas hetki levätään ja lueskellaan. Tai oikeastaan minä vetäisen puolen tunnin tirsat. Tässä vaiheessa vaimo ajaa puolisen tuntia kuntopyörällä, niin sanotulla aktiivi-passiivilaitteella, jossa on oma moottori käsiä varten. Pyöräilyn jälkeen vaimo aloittaa tv:n katselun, ja minä lenkitän koiran. Viimeinen isompi tapahtuma on, kun kodinhoitaja käy auttamassa vaimon yökuntoon. Loppuilta menee minulta somessa surffatessa ja vaimolta telkun ääressä. Valvotaan pitkään, että aamulla nukuttaisi kodinhoitajan tuloon saakka.

Ja joka hemmetin päivä sama ruljanssi, kun muuhun ei pysty. Vaan onnellisia ollaan, kun tiedetään tilanteen pikkuhiljaa vielä korjaantuvan. Joskus tulee kuitenkin vääjäämättä se aika jolloin ei enää korjaannuta. Silloin minä haluan vanhainkotiin, ryhmäkotiin tai ihan mihin tahansa, missä on muita ihmisiä!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

 

 

Kommentit (4)

1/4 | 

Eikö se kodinhoitaja olisi voinut auttaa petaamalla sängyn, kun näki, että molemmat olivat vaivaisia? Vai eikö se kuulu hänen tehtäviinsä (tai sovi aikatauluun)...

Hatunnosto sinulle, myös voimakkaasta ja realistisesta, silti positiivisesta asenteesta. Kirjoituksesi ovat todella kiinnostavia, kiitos kun jaat arkeasi kanssamme. Hyvää vointia!

2/4 | 

Kiitos hienosta kirjoituksesta. Yksikätisenä hommien tekeminen on todella vaikeaa. Sitä ei sellainen ymmärrä, joka ei ole kokenut.

Minulla on ollut jäätynyt olkapää molemmissa käsissä. Ensin oikeassa ja pari vuotta sen jälkeen vasemmassa. Koko käsivarsi tulee todella kipeäksi ja voimattomaksi. Kättä ei voinut edes pään päälle nostaa niin hiusten pesukin oli yhtä tuskaa. Pakko oli pitää kipeää kättä kantositeessä ja liikuttaa ei saanut yhtään noin kuukauden verran ja käden palautuminen normaaliksi kesti yli vuoden. Onneksi sentään eivät kipeytyneet yhtä aikaa.

Jaksamista ja voimia tuleviin päiviin!

 

3/4 | 

Sä olet Ilkka mun idoli! Hitsi miten hyvin kirjoitat. Onko tää nyt tyylilajiltaan realismia vai mitä? Tsemppiä toipumiseen ja kesään teille kummallekin! Ethän vaan lopeta kirjoittamista..

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/4 | 

Kiitos vain kaikille kommentoineille. Tyylilajista en tiedä, mutta minun elämä nyt sattuu olemaan tällaista. Tsemppiä kaikille kesään. Kyllä tämä tästä.

 

C

Viikko sitten perjantaina aloittelemassa kesäkuun omaishoitajan vapaita. Ja tietysti moottoripyörämatkalla Venäjällä. Tällä kertaa oli tarkoitus kierrättää neljän hengen kaveriporukka Syvärin kautta Äänisen rannoille ja siitä Vepsänmaan läpi Ptroskoihin ja kotiin. Minulle ennestään tuttu lenkki, jonka piti olla kolmen päivän rutiinijuttu.

Reissu etenikin aurinkoisessa säässä hienosti. Välillä pysähdyttiin ihastelemaan milloin mitäkin. Itselleni vaikuttavin pysähdys oli Rajakontu. Aivan tien välittömässä läheisyydessä oli puinen, huojuva näkötorni, joka Suomessa olisi joutunut käyttökieltoon alta aikayksikön. Vaan ei Venäjällä. Ja tornista tajusi, kuinka äärettömän iso Laatokka on.

Iltapäivän alkaessa kääntyä illaksi saavuimme Aunukseen. Juuri ennen ensimmäisiä liikennevaloja katseeni kiintyi tien laidassa kulkeviin ihmisiin. Sekunniksi liian pitkään! Kun käänsin katseeni eteenpäin, näin liikennevaloihin pysähtyneen jonon pään. Liian lähellä! Tein oikeaoppisen lukkojarrutuksen molemmilla pyörillä. Lievästi vasemmalle kaartuvan tien pinnassa oli sen verran hiekkaa, että ehdin tajuta etupyörän karkaavan alta pois, ja samalla olinkin jo tien pinnassa. Nousin ylös. Käsi kouraisi vasenta olkapäätä. Nyt taisi sattua pahasti.

Kavereiden kanssa nostettiin pyörä tien reunaan pystyyn. Sitten alkoi heikottamaan. Hetken aikaa siinä puhaltelin, ja olo korjaantui. Poliisikin kävi kyselemässä, josko lääkärin tai ambulanssin apua olisi tarvinnut. Ambulanssista kieltäydyin ja kun lääkärikin tuntui olevan monen mutkan takana, totesin käden liikkuvan suht nomaalisti kivusta huolimatta. Se on vain tärähtänyt. Kaksi kuusisatasta Buranaa naamaan ja kohti vajaan sadan kilometrin päässä olevaa Podporozhea, joka oli päivän määränpäämme.

Lotinanpellossa pidettiin kahvitauko. Kypärän pukeminen oli yhtä tuskaa. Tarkoitus oli pistäytyä katsomassa Syvärin voimala, mutta olo oli sen verran hutera, että kaasuttelin risteyksen ohi. Aikanaan saavuimme perille. Kirjauduimme hotelliin ja purimme tavarat pyörän selästä huoneisiin. Kun olin vaatteiden vaihdossani päässyt t-paidan riisumiseen, oli maailma pimetä! Nin kova oli kipu, kun nihkeää paitaa yritti riisua.

Tässä vaiheessa luovutin ja tilasin taksin. Sairaalaan kiitos. Luulin solisluun olevan sijoiltaan. Sairaalan ensiapupäivystys oli jonoton ja sinänsä ihan siisti paikka. Niin siisti kuin vain 50-luvulle jämähtänyt rakennus voi olla. Hoitaja kirjasi tietoni ylös ja sai puhelimitse lääkäriltä käskyn passittaa minut röntgeniin. Yllätyksekseni röntgenlaitteet olivat tismalleen samanlaiset kuin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.

Hetihän niistä kuvista maallikkokin näki, että poikki on Ilkan solisluu. Poikki.

- Me otamme teidät nyt osastolle. Meillä on oikein hyvä lääkäri, joka osaa leikata teidät ja laittaa tuon luun kuntoon. Maanantaina leikataan ja viikon kuluttua pääsette Suomeen. Ilmoitti lääkäri. Ei helvetti onnistu, ajattelin.

- Onko muita vaihtoehtoja?

- Laitetaan kipsi ja odotetaan, että luutuu.

- Voiko sen kipsata site, että käsi sattuu kytkinkahvalle ja voin ajaa Suomeen?

- Ei voi! Siinä on niin paljon valtimoita ja hermoja lähellä, että on vaarallista ajaa minnekääm.

Minä jäin hetkeksi hiljaisena pohtimaan vaihtoehtoja. Enhän minä tännekään voi jäädä. Vaimon hoidon järjestäminen on turhan hankalaa. Tässä vaiheessa lääkäri yllätti ja yritti google-kääntäjää! "Teidät täytyy toimitus." Ilmoitin, että laita se puhelin taskuun. Ymmärrän täysin mitä olet selittänyt. Tehdään näin. Annat minulle röntgenkuvan mukaan. Ryhmässäni on sairaanhoitaja, joka katsoo kuvan. Sitten joko komentaa minut tänne takaisin leikattavaksi tai teippaa ilmastointiteipillä käden ylävartalon kanssa yhdeksi paketisi, ja minä palaan autokyydillä Suomeen. Kompromissi oli löydetty.

 Sairaanhoitajamme Mikko totesi teippaukse olevan riitävän turvallista. Aikamme yritettyämme löytää kyytiä soitin naapurilleni, joka ensin lupasi noutaa minut ja sitten kysyi, että mistä. Kerroin paikan ja naapuri lupasi lähteä tulemaan. Minä nappasin sen verran votkaa koneeseen, että sain jotenkin nukuttua. Aamuviideltä kaver olikin perillä. Muutama tunti vielä nukuttiin ja aamupalan jälkeen pakattiin pyörä ja tavarat peräkärryyn. Kotomatka sujui kommelluksitta ja iltaseitsemältä istuin Joensuussa keskussaitraalan ensiavussa, Jälleen kuvattiin ja poikkinaiseksi havaittiin. Leikkaus tiistaina.

Hyvä näin. Maanantaina soittelin kaupungin sosiaali-ihmisille. Havaittiin minulla oleva seitsemän käyttämätöntä omaishoitajan vapaapäivää. Avustajan lähihoitajaksi opiskeleva tytär oli sopivasti kesätöitä vailla, joten kaupunki teki hänen kanssaan sijaishoitosopimuksen. Ensimmäinen viikko järjestyksessä.

Leikkaus meni hyvin, ja kivut olivat hävinneet, kun heräsin nukutuksesta. Kotiuduttuani keskiviikkona tajusin, että en selviä ilman apua moneen viikkoon. Kättä ei saa rasittaa kuuteen viikkoon! Taas puhelin käteen ja kaupungille soittelemaan. Nyt sitten maanantaista lähtien seuraavat kaksi viikkoa tulee kodinhoitaja illalla auttamaan vaimoa pukeutumisessa. Aamulla nukutaan sen verran pitkään, että avustaja auttaa päivän alkuun. Ja toivotaan, ettei yöllä pissitä. Kahden viikon kuluttua vaimo sitten lähteekin kahden viikon kuntoutusjaksolle. Katsotaan tilanne loppuun sitten.

Lomasuunnitelmat menivät joka tapauksessa uusiksi.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Jestas! Rankka tarina!

 

Paljon voimia vaimollesi ja itsellesi. Omaishoitajan vastuu ei ole kevyt, eikä tietty ole helppoa omaisellakaan. Vielä jos jotain sattuu hoitajalle...

 

Turvallisia kilometrejä jatkossa!

2/2 | 

Kyllä nyt piti sitten käydä ikävästi sinulle Ilkka!  Nämä kädet ovat omaishoitajille tosi tärkeät. Itse jouduin vähän samaan tilanteeseen , vasen olkapää murtui, ja kuukausia meni viisi, ennenkuin sain jotakin tehdä vasemmalla kädelläni. Onneksi oli kotihoito ja siinä reippaita mukavia naisia, he kävivät meillä hoitamassa potilasta. Sain käteni aivan kuntoon tällä ratkaisulla. Toisaalta potilaani oli myös tyytyväinen, oli niin monta mukavaa hoitajaa,  ei tarvinnut katsella samaa naamaa koko ajan. Näin jälkeen päin sitä voi hymyillen muistella. P-kolli

Paasivesi
Paasivesi

Kesä ja loma ovat puolessa. Molemmat noin karkeasti ottaen. Alkuloma tuli vietettyä niin vauhdikkaasti, että vielä ei ajatus taivu niistä kertomaan. 

Alkuvuosi on ollut varsin ristiriitainen. Toisaalta entistä usammin on mielessä käynyt harmitus siitä, että elämä on vaimon sairastumisen myötä muuttunut sellaiseksi kuin on. Toisaalta taas entistä useammin on käynyt mielessä, että tällaistahan tämä vanhenevien ihmisten elämä taitaa olla. Pikkuhiljaa hiljenevää vauhtia ja keskinäistä kumppanuutta. Vaimo on entistä enemmän alkanut tuntua hyvältä kaverilta, jonka kanssa kuljetaan samaa matkaa.

Nuoruudessa kuljettiin paljon appiukon kesämökillä Kiteen Heinoniemessä. Vaimolle paikka on aina ollut tärkeä. Olen ymmärtänyt, että mökillä tytär on päässyt kaikkein lähimmäs isäänsä. Nyt vauhti on hiljentynyt molemmilla - appiukolla on ikää ja yli 80 vuotta.  Silti hän aina erotessa muistuttaa vaimoa - tytärtään: Muista. Periksi ei anneta.

Vaimoni sairastumisen jälkeen olen joka kesä yrittänyt kerran kesässä käyttää vaimon mökillä. Täällä hermo lepää. Luonnon rauha. Aava Paasivesi. Savusauna. Se on todellista laatuaikaa vaimon kanssa. Hommatkin puolittuvat, kun appiukon vaimon kanssa kahta vajaakuntoista porukalla auttelemme ja touhuamme. Terassilla vanha isä kertoo tyttärelleen tarinaa elämästään. Tarinaa, jonka tytär on kuullut ainakin neljäkymmentäkahdeksan kertaa elämänsä aikana. Silti katsoo isäänsä ihailevasti. Nyökkäilee ja myöntelee: joo joo. Ne ovat rakas vaimoni ja appiukkoni. Minulle tulee hyvä mieli heitä seuratessa. 

Kyllä kesä on mukavaa aikaa – ja Heinoniemi mukava paikka.

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat