Tykkään noilla moottoripyöreissuillani ottaa valokuvia. Erityisesti pidän ihmisistä arjen keskellä. Esimerkiksi vesimeloneja torilla kauppaavat azerimummot, joiden kasvoissa näkyy vuosikymmenien raskas työ. Istuvat laatikoiden päällä tarinoimassa, naama kurtussa imevät papirossia. Erinomainen asetelma. Vaan kun minä siihen törmään kännykkäkameroineni, niin asetelma on pilalla. Ja minut usein ajettu pois torilta huutojen ja hedelmien saattelemana!

Niinpä kesäkuussa päädyin ostamaan 15-kertaisella optisella zoomilla varustetun kameran, jolla saan kuvat kaukaa ja huomaamattomasti. Kamera oli esittelykappale, joten sain sen poistohintaan vielä reilulla alennuksella. Juhannuksen jälkeisellä lomaretkelläni Novgorodiin olin innoissani kuin pieni poika jouluna. Sain mielestäni tosi hyviä kuvia ketään häiritsemättä. Ilman yhtään heitettyä tomaattia. Uusi lelu sai erityiskohtelun ja aina suljin sen muiden tärkeiden tavaroiden tapaan minigrip-pussiin, ettei kastuisi. 

Vaan kesäloman jälkeen lähdin vielä kahden päivän pikaretkelle ajelemaan Laatokan Karjalan sorateitä. Kamera ajopuvun taskussa, kun oli kaunis aurinkoinen sää. Mutta kesken auringonpaisteen Esteri alkoi riehumaan, ja kymmenen minuutin ajan satoi kohtuullisesti vettä. Vesisateen tauottua otin kameran taskusta kuvatakseni sateen jälkeistä auerta kuumalla peltoaukealla. Kamera otti kuvan, muttei totellut mitään säätöjä! Mitä ihmettä? Onko virta vähissä vai mikä tätä vaivaa. Kameran takaosassa oli aivan pikkaisen samanlaista huurua kuin kylmän olutlasin pinnassa. En kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan laitoin vekottimen taskuun ja lähdiin kotiin.

Myyjäliikkeessä kohteliaat myyjäpojat lupasivat laittaa kameran huoltoon. Kertoivat sen toki vievän useita viikkoja, kun huolto on Helsingissä saakka! Ihmettelin, että johan tuon käyttäisi vaikka itse nopeammin. No, kuukauden kuluttua soitti myyjäliikkeen osastopäällikkö: Takuu ei korvaa, sillä kamera on kastunut! Eikä ole taloudellisesti järkevää ryhtyä korjaamaan asiakkaan laskuun!

Minä riemastuin, että pitäisihän näissä mainita, että nämä ovat sisäkäyttöön tehtyjä. Aikamme asiasta keskusteltuamme osastopäällikkö lupasi ottaa yhteyttä maahantuojaan. Jäin odottamaan. Viikon kuluttua soitti maahantuojan markkinointipäällikkö. Ilmoitti, että jos maksan saman verran lisää, kuin olin alun perin maksanut kamerasta, hän lähettäisi minulle pykälän verran nohevamman mallin - 26-kertaisella zoomilla. Räpläsin nopeasti puhelun aikana netistä hintatiedon. Käytännössä maahantuoja hyvitti minulle kastuneen kameran täysimääräisenä eli sen minkä olin maksanutkin. Reilu kauppa. Jäin odottamaan jälleen kameran saapumista.

Jo seuraavana päivänä oli laatikko sisällä odottamassa, kun tulin töistä kotiin. Olin jälleen retkelle lähdösää, joten ei muuta kuin kamera käyttövalmiiksi ja matkaan. Näinhän sen olisi luullut käyvän, mutta ei. Uuden uutukainen kamera oli täysin hengetön. Ja perjantai-iltapäivä kello 16.30 käsillä. No, reissun heitin totuttuun tapaan kännykkäkameran varassa. Maanantaina soitto markkinointipäällikölle. Voi voi, minulla ei ole lähettää sinulle uutta kameraa tilalle. Tuo oli tätä mallia viimeinen. - oli vastaus. Ilmoitin, että minulle riittää, jos saavat huollossa korjattua, niin maksan sovitun välirahan. Siinä sitten sovittiin jälleen huoltoon lähetyksestä. Markkinointipäällikkö opasti, että huolto on Itävallassa, joten varaudu odottamaan neljä viikkoa! Tuntui jotenkin ihan järkevälle ajalle. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi Helsingin reissu vie kameralta kuukauden!

Maanantaina huollettu kamera sitten tuli. Kaikki toimi loistavasti. Koko kamerahässäkkään on nyt mennyt aikaa kolme kuukautta, mutta ei tässä voi oikeastaan muuta, kuin todeta, että joskus asiat vain vievät kauan aikaa, vaikka kaikki tekisivät parhaansa ja pyrkisivät hyvään lopputulokseen. Tämän viikon illat olen käyttänyt kameran opetteluun ja kuun kuvaamiseen siinä kuitenkaan kovin kummoisesti onnistumatta. Viikonloppuna olen kuitenkin valmis ikuistamaan kauniita tuokioita. Vaviskaa maatuskat, salakuvaaja Pirhonen on liikkeellä - ellei sitten satu vesisade lähimmän viiden kilometrin säteelle!

Ilkka Pirhonen

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Vierailija

Tuo salakuvaus-idea on hyvä! Kohteen ei tarvitse loukkaantua, koska hän ei tiedä tulleensa kuvatuksi ja kuvasta tulee autenttinen, koska kukaan ei ota "kuvausilmettä".

 

En ole koskaan oikein perustanut valokuvauksesta ja syykin selvisi perehdyttyäni pienesti Miina Savolaisen kehittämään voimauttavaan valokuvaan. Kuva on yleensä enemmän kuvaajan kuin kuvattavan "näköinen" ja kuvassa olija on objekti. Tuo menetelmä kääntää asetelman päälaelleen ja kuvattava saa päättää mitä ja millä tavalla haluaa itsensä näyttää. Olet varmaan tietoinen menetelmästä, mutta jos et ole, niin Yle Areenalla on vielä nähtävissä Valokuvan voimaa -sarja. (Itse pidin erityisesti kakkososasta, jossa äiti ja poika löysivät toisensa uudelleen.) 

 

S

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Kiitos S palautteestasi. Olen lukenut tuosta menetelmästä. Itselleni valokuvaus ei kuitenkaan ole niinkään se juttu vaan ainoastaan väline, jolla tallennan hetkiä. Ja noilla reissuillani usein törmään tilanteisiin, joissa mieleen nousee erilaisia superlatiiveja ja halu tallentaa se tuokio muuallekin kuin omaan mieleensä.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat