Kirjoitukset avainsanalla omaishoitaja

Joskus vuosia sitten, silloin kun vaimo vielä oli terve, totesimme elävämme italialaista avioliittoa. Välillä riideltiin rajusti ja riitojen välissä rakastettiin yhtä intohimoisesti. Tai ainakin kuvittelimme, että italialainen avioliitto on tuollainen. Eikä avioeroiltakaan vältytty. Kerran viidessä vuodessa toimitimme eropaperit käräjäoikeuteen, mutta sitten annoimme asian raueta. Raskastahan tuollainen oli. Helpotusta saadaksemme osallistuimme parisuhdeleirille. Totesimme leirin ihan hyväksi asiaksi, mutta samalla totesimme sen olevan monille myös harrastus. Ikään kuin harrastetaan parisuhdeleireillä käyntiä. Jotenkin se ei meidän ajatteluun sopinut, ja päätimme, ettemme käy leirillä kuin kerran. En minä sano, että se leiri elämäämme olisi ratkaisevasti parantanut, mutta tässä kuussa tuli kuitenkin 30 vuotta yhteistä matkaa täyteen. Se on aika paljon nykyaikana!

Ihan samanlaisia harrastamismahdollisuuksia havaitsin vaimoni sairastuttua. Alussa oli todella hyvä, että oli erilaisia vertaistukiryhmiä. Ja nyt täytyy sanoa, että Facebook on tämänkaltaisessa asiassa todella hyvä väline. Osallistuin erilaisiin niin aivoverenkiertohäiriöön sairastuneille kuin heidän omaisilleenkin tarkoitettuihin ryhmiin sekä tietysti omaishoitajaryhmiin. Näistä oli erittäin iso apu vaimon sairastumista seuranneiden ensimmäisten viiden vuoden aikana. Olin kuitenkin omaksunut tuon alussa mainitun periaatteen vaimoni kanssa elämäämme setviessämme. Niinpä minulle oli alusta saakka selvää, että pyrimme mahdollisimman nopeasti mahdollisimman normaaliin elämään. 

Eihän tämä kaikilta osilta ole normaalia vieläkään, mutta aika tekee ihmeitä. Kun meille tapahtuu elämässä joku suuri muutos, se on aluksi erikoistilanne. Kun tämä erikoistilanne on jatkunut riittävän pitkään, siitä tulee normaalia arkea. Minulla on käynyt hyvä tuuri, koska vaimoni sairaus on sen asteinen, että jatkuvasta avuntarpeesta huolimatta hänen tarvitsemansa apu ei ole fyysisesti kovin rasittavaa. Eikä tosin henkisestikään. Kun vielä muistaa pitää omasta kunnostaan huolta, on helppo jaksaa yhteiskunnan tarjoamien apujen tuella. Niinpä voisin sanoa meidän elävän suhteellisen normaalia arkea. Tämän takia nämä tarinanikin sivuavat usein kaikkia muita aiheita kuin omaishoitajuutta. Siitä kun ei ole aina niin isosti kertomista.

Nyt suurin jännityksen aihe on tuo töiden alkaminen, sillä pääsin velvoitetyöllistettynä kirjastolle puoleksi vuodeksi töihin. Pari vuotta olen oppinut melko vapaaseen touhuamiseen ja aikatauluihin. Kuinka alkaa uusi rytmi löytymään? Viimeksi olin 2010 vuoden verran työttömänä. Silloin palasin entisenlaisiin hommiin ja kuukausi siinä meni, ennen kuin sain taas kunnon rytmin päälle. Nyt on kahden vuoden pätkä ja ihan uudenlaiset tehtävät edessä. Mennessä nähdään, kuinka äijän käy - parin viikon kuluttua pitäisi aloittaa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja/pitkäaikaistyötön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen tehnyt viimeiset 10 vuotta niin sanottuja pätkätöitä. Niihin on sisältynyt aina terveystarkastus töiden alkaessa. Olen kestänyt hyvin selvillä omasta tilastani, kun keskimääräinen työsuhteen pituus on ollut alle vuoden! Vaan nyt olen ollut pian kaksi vuotta työttömänä. Ei tärppää vaikka kuinka yrittää hakea. Eikä kukaan ole suostunut minua aktivoimaan, vaikka olen välillä työvoimatoimistoon soittanutkin. Mutta ne terveystarkastukset, niitä olen kaivannut.

Nyt sitten poksahti tässäkin asiassa tuplapotti kohdalle. Ensin sain kuulla pari viikkoa sitten, että työttömät ovat oikeutettuja ilmaiseen terveystarkastukseen. Jännä juttu, ei ole kukaan aiheesta maininnut. No, onpahan tullut yhteiskunnalle säästöä. Olin jo päättänyt ryhtyä selvittämään, että kuinka moinen onnistuu, kun posti toi kaupungin lähettämän tiedotteen, jossa kerrottiin omaishoitajille tehtävistä terveystarkastuksista. Saa mennä jo haluaa. Ja minähän halusin.

Oli hämmentävää havaita kuuluvansa kohderyhmään, jota voisi luokitella sanalla ikäihmisiä! Terveydenhoitaja selvitti todella selkeästi ja yksinkertaisin lausein, millainen kyselylomake pitäisi ensin täyttää. No minähän täytin. Kysymykset käsittelivät fyysistä ja psyykkistä jaksamista ja hyvinvointia. Käytiin läpi, kuinka tyytyväinen olen elämääni ja itseeni, kuin myös se, onko minulla ihmiskontakteja. Ihan asiallinen kysely. Kuitenkin ihan selvästi vanhoille ihmisille suunnattu. Ja hittolaine sentää, enhän minä vielä ole vanha. En ainakaan tunne enkä tunnusta. Hämmentävä kokemus silti. Kait tähän on kuitenkin alettava totuttelemaan...

Lomakkeen jälkeen mitattiin verenpaine. Terveydenhoitaja teki yhteenvedon ja totesi, että kaikkien indikaattorien mukaan minulla on asiat jonkin verran paremmalla mallilla kuin ikäisilläni miehillä keskimäärin. Ja kuulemma elämä muutenkin mallillaan. Sen minä nyt jotenkin arvasinkin, mutta onhan tuo hyvä, että on ihan virallisesti todettu. Ei ole pelkoa, että vaimo antaisi huonon kunnon takia potkut omaishoitajan hommasta.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Nykyään uudet ideat ja keksinnöt kulkevat usein nimellä innovaatio. On innovaatiokeskusta ja -ohjelmaa. Joskus olen osallistunut innovaatiopajan toimintaan. Ja kaikissa rypistetään niin maan pirusti, että keksittäisiin jotain uutta. Monesti parhaat innovaatiot syntyvät ihan itsestään. Niin kuin kollegan keittiössä, jossa mies laittoi vahingossa pippurin sijaan ruskeaan kastikkeeseen suklaarouhetta. Antaa muuten oikeasti hyvän säväyksen. Olen itse usein käyttänyt kerran asiasta kuultuanai kokeiltuani.

Tänään syntyi vuorostaan minun keittiössä innovaatio. Tuossa aiemmin kävivät entiset naapurin pojat Australiasta kylässä ja toivat innokkaalle ruuanlaittajalle tuliaisina australialaisen keittokirjan. Joku eilen sitten päätin, että tänään teen kirjan ohjeen mukaan ruokaa nimeltään salmorejo - tomaattimurska-leipäkeittoa. Ohje ei ole kuin muutaman rivin pituinen ja helpoksi kuvatun ruuan valmistuaikakin vain viisitoista minuuttia. Jos kerran resepti on helppo, sen voi lukea ruokaa laittaessakin. Nopea silmäys tarvikeluetteloon.

1 kg kypsiä tomaatteja

200 g kuivaa vaaleaa leipää tai crutonkeja

1 valkosipulin kynsi

1,25 dl oliiviöljyä

2 tl suolaa

3 kovaksi keitetyn kananmunan valkuaista pieneksi paloiteltuna

100 g serranokinkkua pieneksi paloiteltuna

oliiviöljyä ruiskutteluun (hassuja nuo aussit, tai sitten minä en osaa heidän murrettaan)

Lähes kaikki tarpeellinen löytyi jääkaapista. Serranon kinkku ja tomaatit piti käydä ostamassa. Ja kananmunat keitin eilen valmiiksi. Ja ruoka-ajan päivällä lähestyessä, ei muuta kuin kirja käteen ja kokkaamaan. Tarkasti ohjeen mukaan. Mielessä pyöri ajatus höyryävän kuumasta herkullisesta keitosta, jossa sattumina kinkkusuikaleita ja pinaattikeiton tapaan kananmunaa!

"Pese tomaatit ja paloittele karkeasti. Pyöräytä palaset tehosekoittimessa pehmeäksi soseeksi. Paseeraa tiheän siivilän läpi isoon kulhoon ja poista näin siemenet ja kuoret. Kaada lopputulos takaisin tehosekoittimeen." Tämähän menee hienosti. Helppoa kuin heinänteko!

"Palastele leipä tehosekoittimeen tomaattisoseen kaveriksi." No, minä olin löytänyt kaapista niitä krutonkeja, niin käytin ne. "Kuori ja murskaa valkosipuli ja lisää se joukkoon. Lisää tehosekoittimeen myös öljy ja suola. Sekoita, kunnes syntyy pehmeä massa."

"Tarjoilua varten kaada seos kulhoihin,..." Ei helvetti! Ei tätä nyt vielä tarjoilla! Olin jos ohjeen viimeisellä rivillä, ja ainoa mitä siinä vielä luki, oli, että "koristele munanvalkuaismurskalla ja kinkulla. Pirskottele pintaan oliiviöljyä." Tässä vaiheessa tajusin, että kyse oli kylmästä keitosta. En lisännyt vielä kinkkuja enkä munia. Sen sijaan otin lusikan ja maistelin. Loistavaa keittoa kuuman kesähelteisen päivän ruuaksi! Minä halusin loppukesän koleuteen kuitenkin kuumaa keittoa.

Eihän siinä muuta ollut tehtävissä, kuin että lisäsin hieman vettä keittoa notkistamaan. Seos kattilaan. Lohkotut kananmunat keltuaisineen sekaan ja lopuksi kinkkusuikaleet joukkoon. Sitte kuumensin keiton kiehuvaksi ja keitin pienellä tulella viitisen minuuttia. Tarjoiltaessa vielä koristeeksi lautaselle keiton päälle hieman ruohosipulisilppua, ja uusi ruoka oli syntynyt!

Keittiöinnovaationi sai yksimielisen hyväksynnän syöjiltä. Tomaatti maistui kesäisen raikkaalta lyhyen keittoajan johdosta. Valkosipuli teki kuumaan keittoon loistavan lämmittävän lisänsä. Ja lopuksi kinkku ja munat toivat tukevuuden, joka vei nälän. Suosittelen. Kutsutaan häntä vaikka stanthorpelaiseksi vuoristokeitoksi!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Kuulostaa todella kivalta, että olette päässeet reissuun! Molemmilla kun kerran on intoa matkustaa. Matkoja on niin monenlaisia. Joskus kaikki voi mennä lähelle täydellisyyttä, kun kaiken voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja varsinkin silloin, kun kaikki vielä onnistuu nappiin. Kun matkustaa porukassa, täytyy aina joustaa porukan mukaan. Silti olen sitä mieltä, että jaettu yhteinen matkakokemus on parasta! Vaikka sattuisi lompakko katoamaan tai auto simahtamaan matkalle, niin niistä pienistä kommelluksista  ja upeista hetkistä tietenkin syntyy muistoja, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Sinulla on hieno taito huomioida toinen ihminen ja antaa hänelle tilaisuus kokea tällaisia erityishetkiä.

Antoisia reissuja ja hyviä uusia muistoja molemmille yhdessä ja erikseen!

t. Willilady

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat