Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com