Kirjoitukset avainsanalla lihava

Meillä ihmisillä on yleensä jonkinlainen vakiopaino, mikä ei kovin paljoa lyhyessä ajassa muutu, ellei elämäntavoissa tai terveydentilassa tapahdu äkillisiä muutoksia. Toki iän myötä muutosta hieman tulee. Mutta, kun ihmisen sairastuu vakavasti, alkaa tapahtua. 

Sinä aikana, kun vaimo pari viikkoa taisteli aivoverisuonen puhkeamisen ja sen leikkausta komplikaationa seuranneiden aivoinfarktien ja keuhkokuumeen johdosta hengestään Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, hänen painonsa luonnollisesti hieman putosi. Hyvin pian teholta pääsyn jälkeen paino palasi entisiin normaalilukemiin ja pysyi niissä. Sairaalassa kiinnitetään tosi paljon huomiota ruokaan ja kaikista päinvastaisista puheista huolimatta se on erittäin hyvää. Ja kaiken lisäksi kilojoulet on laskettu niin tarkkaan kulutusta vastaavaksi, että lihomista ei pääse tapahtumaan. 

Mutta, kun puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen koitti kotiutuminen, alkoi myös painon nousu. Ymmärtäähän sen. Ihmiseltä, joka on ollut aina liikkeessä, viedään liikuntakyvystä yli puolet! Ruoka maistuu silti yhtä hyvältä ja hyvin kuin ennenkin. Vaikka liikuntakyky pikkuhiljaa paranikin ei painon nousua voinut estää. Vain viitisen vuotta, ja yhtenä kuntoutuksen tavoitteena oli reilun parinkymmenen liikakilon vähentäminen puoleen. Onneksi vaimon nykyinen avusta on työhönsä sitoutunut ja sisäistänyt myös oman osuutensa vaimon kuntoutumisessa sekä yleisessä hyvinvoinnissa.

Ensimmäinen asia, jonka teimme, oli liikunnan lisääminen. Vaimo ei koskaan ole ollut innostunut kuntoilusta. Eikä ollut sairaalasta kotiuduttuaankaan. Mutta avustaja sai vaimon houkuteltua lähes päivittäisiin pitkähköihin kävelylenkkeihin. Toinen oli leivokset. Muistan, kuinka vaimo terveenä ollessaan sanoi, että voisi syödä vaikka joka päivä aamupalaksi kakkua! Ja, kun avustaja oli innokas leipoja, niin kakkujahan meillä oli jatkuvasti. Mutta, kun painon pudotus otettiin tavoitteeksi, sovittiin, että leivotaan vain kerran viikossa. Ja silloinkin vain vähän. Ja kolmantena oli ruokavalion muutos. Iät ajat olimme syöneet viikolla kahdesti päivässä ja viikonloppuna vain yhden lämpimän aterian. Nyt otimme saman käytännön myös arkipäiville. Lisäksi lisäsimme kasvisten, kanan ja kalan käyttöä.

Nyt on vuosi kulunut, ja yllätys yllätys. Paino on pudonnut vaimolla noin kymmenen kiloa. Omani on pysynyt ennallaan, valitettavasti.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tarina 1

Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.

Tarina 2

Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Kun viime vuoden elokuussa suunnittelin liikuntaharrastuksen aloittamista, kävin ensin terveystarkastuksessa. Ennen lääkärin vastaanottoa terveydenhoitaja mittasi vatsanympäryksen, 117 senttimetriä. Tyttö kohteliaasti ilmoitti sen olevan liian paljon. Pitäisi kuulemma olla alle 100 senttiä!

Paljollehan se tuntui. Alkutilanteeseen kuului myös kipu takapuolessa. Itsestäni se tuntui ihan jollekin iskiaskivulle, mutta lääkäri kertoi aiemmin kesällä sen johtuvan kulumista. No, minä kuitenkin aloitin käymään kahdesti viikossa crossfit-salilla. Homma oli ensialkuun niin rankkaa, että häiritsi yöunia. Eli selkokielellä sanottuna liian rankkaa. Aikani nukuin yöt levottomasti ja pikkuhiljaa sainkin nukkua yöt rauhassa. Ilman kahta buranaa ennen nukkumaan menoa. Kroppa alkoi siis tottua liikuntaan.

Takapuolen lisäksi toinen ongelmia aiheuttanut paikka oli vasen olkapää, jonka olin loukannut joskus nuoruudessa. Aina kun yritti vetää leukaa, olkaniveleeseen sattui. Ja muutenkin vaurio kertautui jumittamalla hartioiden tienoon vasemmalta. Tästä taas seurasi niskakivut ja pään huono kääntyminen. 

Nyt on seitsemän kuukautta kuntoilua takana. Viimeiset kaksi kuukautta olen jaksanut tehdä kaiken, mitä ohjaaja on käskenyt. Eikä ole ollut kuollut olo treenin jälkeen. Enemmänkin sellainen endorfiinin täytteinen rento olo. Takapuolen kivut katosivat ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Taisi olla vain liikkumattomuuttaan paikat jumissa. Tilalle tuli lonkkien kipeytyminen. Lääkäri kertoi, ettei niissä paikoissa ole mitään, mikä tulisi kipeäksi. No, sekin kipu meni kaksi kuukautta sitten pois. Olkapään ympärille on palautunut lihaksia ja leuanveto ja muukin olkapäätä vaativa toiminta sujuu loistavasti. Pää kääntyy ja hartiat eivät ole enää jumissa, kunhan muistaa töissä istua hartiat rentona.

Paino on pudonnut noin viisi kiloa, mutta se vyötärön ympärysmitta. Se on kutistunut 107 senttiin eli kymmenellä sentillä. Enää seitsemän senttiä jäljellä. Josko syksyyn mennessä sekin tulisi saavutettua. Enää kun ei tarvitse buranaakaan.

Kommentit (10)

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
1/10 | 

Jep...niin se vaan on, että paino tuo tullessaan kipuja sinne ja tänne. Ja kun painoa saa alaspäin, huomaa kummasti nuortuvansa. Ei kolota ihan niin montaa kohtaa.

Iälle ei voi mitään, se tuo omat tuttunsa mukanaan, mutta läskistä luopuminen auttaa kyllä moneen asiaan.Eikä ne vatsanseutua mittailevat "tyttösetkään" enää katso kauhuissaan mittanauhan lukemia.

Tsemppiä vaan niihin loppuihin sentteihin

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/10 | 

Kuntoilusta!  Olin hiihtoreissussa ja voin sanoa että kuntoilin niin perusteellisesti, etten pitkään aikaan ole niin tehnyt. Vauhtia piti yrittää pitää yllä, mäkiä sai kiivetä, laskuissa oli keskitettävä koko kroppa toimimaan. Hiki tuli pintaan, mutta laavulla aurinko ja kuuma mehu auttoivat palautumaan, jotta jaksoi loppuretken hiihtää. Hiihdän siis perinteistä. Ensin alkuun oli alaselkä kuin jumissa, loppuviikosta ei enää tuntunut missään.

Tuo ympärysmitta on monella miehellä kompastuskivi, tosin nykyään on nuorilla naisillakin sama vika. Olen seurannut ikäistäni naista, joka otti tosissaan vyötärölihavuuden poistamisen. Hän käy porukassa, jossa kiinnitetään ravintoon paljon huomiota, mutta annetaan myös kuntoiluohjeita. Hän on reilussa kolmessa kuukaudessa saanut 10 kiloa pois ja nimenomaan siitä vyötäröltä.

Ei siis mitenkään mahdotonta onnistua vyötärömitan pienentämisessä. Omaishoitajan päivässä on joskus vaikea keskittyä siihen oman kunnon hoitamiseen, siksi toivon, että aikaa löytyy! Toisaalta omaishoitajillekin kuuluu kuntoutus, kannattaisiko sitäkin hakea? Hyvää kevättä P-kolli

 

 

 

3/10 | 

Minulla on lääkärin epikriisi jossa lukee, että olen normaalipainoinen ja vyötärönympärys on 97cm. Pitäisikö nyt normaalipainoisen alkaa laihduttamaan?

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/10 | 

Kirsikankukka55, näinhän se on. Tulimme työterveyshoitajan kanssa yksimieliseksi siitä, että jos joskus on ollut nuori, laiha ja hyväkuntoinen, ja nyt on vanha, lihava ja huonokuntoinen, niin ikä on ainoa, mille ei voi mitään.

Ja kaiken lisäksi liikunta on mukavaa, kun saavuttaa sen tietyn peruskuntotason.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
5/10 | 

Hyvä bordercolli, sekä hiihto että uinti ovat todella hyviä ja monipuolisia liikuntamuotoja. Minä vain satun tykkäämään enemmän näistä porukkajutuista. Nuorena treenasin mittani täyteen yksin. 

Noista kuntoutuksista en ole niinkään kiinnostunut. Mieluummin treenaan 50 viikkoa vuodessa, ja sitten kun vaimo on laitoskuntoutuksessa, minä riehun moottoripyörän selässä kaksi viikkoa Venäjän huonoilla sorateillä. Onpahan jotakin, mitä vanhana muistella!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
6/10 | 

Hyvä vierailija, en ole terveydenhoitoalan ammattilainen ja siksi puhun vain omasta puolestani. Minä yritän saada painoa alas, koska sitä on kaikilla mittareilla mitattuna noin 20 kiloa liikaa. Ja aika iso osa tuossa vyötäröllä.

Noin yleisellä tasolla sanoisin, että laihduttaminen ei saa olla itsetarkoitus. Terveen ja normaalipainoisen ihmisen laihduttaminen kuulostaa ihan siltä, kuin se olisi laihduttamista laihduttamisen vuoksi. Kannattaa kysyä siltä lääkäriltä.

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
7/10 | 

Tässä iässä laihduttaminen on hitaampaa ja vaikeampaa kuin esim. 10 vuotta sitten. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen tulleet ylimääräiset 10 kiloa ovat nähtävästi tulleet jäädäkseen, ja minnepä muualle kuin vyötärölle. Siinä missä ennen putosi kevyesti viisi kiloa niin putoaa nykyisin hikisesti vain kilon puolikas. Enemmän kuin Epäreilua.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
8/10 | 

Mökin muori, minulle tuli ensin 10 kiloa lisää, kun kilpirauhanen poksahti. Sitten tuli toiset 10 kiloa, kun lopetin tupakoinnin. Eli yhteensä 20! Pois on nyt seitsemän kuukauden kuntoilun ja neljän kuukauden tiukan ruokavalion seurauksena lähtenyt viisi kiloa. Vielä vuosi, niin olen tavoitteessa. Mikäs kiire tässä on...

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
9/10 | 

Niinhän se on Ilkka, maltti on valttia... mutta kun me naiset olemme useimmiten malttamattomia, tulokset pitäisi näkyä heti, tässä ja nyt.

Sinulla on mielenkiintoinen yhdistelmä tuo moottoripyörä ja Venäjän soratiet.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
10/10 | 

Venäjä on varsin ristiriitainen maa...

Se on kuitenkin kiistaton tosiasia, että siellä moottoripyörällä liikkuessa ajatukset saa hyvin irrotettua arjesta. Ja se on Joensuusta katsottuna mukavan lähellä.

Tähän on taas tultu. Kun vuodenvaihteen pyhät on lusittu, niin elämä tuntuu tylsältä. Jo viikko tätä ihan tavallista arkea. Aamulla ylös. Uuni lämpiämään. Vaimo jalkeille. Aamupalat. Töihin. Illalla kotiin. Uuni lämpiämään. Koiran lenkitys. Lumityöt. Vaimon iltapala. Iltatoimet. Nukkumaan. Päivästä toiseen ilman vaihtelua. 

Tai oikeastaan aikaisemmin meni lähes noin, ja minua alkoi melkoisen pian ottaa päähän, kun on ikään kuin avioliitossa, mutta silti yksin. Ei ole ketään jakamassa tätä päivittäistä touhuamista. Kaikki lähtee omista jaloista. Minua on usein sanottu positiiviseksi ihmiseksi. Sellainen toki olenkin, mutta kyllä se välillä pännii minuakin. Miksi tässä näin piti käydä?!

Vaan ei ole tänä vuonna tuota ilmiötä tullut. Ainakaan ihan täysillä. Kyllä toki välillä käy mielessä, että olisi niin mukavaa, kun vaimo voisi täysipainoisemmin jakaa kanssani niin elämän ilot kuin surutkin. Ja ennen kaikkea tämän arjen pyörittämisen. Mutta se ei enää ole entiseen tapaan masentanut. Syyllisenä tähän pidän kyllä vahvasti aloittamaani liikuntaharrastusta. Kun kahdesta kolmeen kertaan viikossa käy salilla rääkkäämässä itsensä ihan piippuun, ei niin paljoa jaksa näitä muita sisältöjä pohtia. Riittää, kun välipäivinä ottaa tekemättömät hommat kiinni. Ja tekee ne lumityöt.

Vaimo oli viime lauantaina innoissaan. Crossfit-salillamme oli avointen ovien päivä. Vein vaimon katsomaan, että mitä minä siellä salilla oikein teen. Itse en tällä kertaa treenannut, vaan selitin vaimolle koko ajan, mitä tapahtuu. Olin varautunut ihasteleviin kommentteihin siitä, kuinka rankkoja juttuja teenkään. Todellisuus ei vastannut tälläkään kertaan kuvitelmia. Salille sattui tällä kertaa ryhmä nuoria kovakuntoisia naisia. Vaimo oli tikahtua nauruun, kun kuvitteli minut ja naapurin heidän joukkoonsa pomppimaan. No, lauantai poikkesi harmaasta arjesta, ja näin hyvä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Tämä blogi on aivan ihana. Tulee hyvä mieli, kun tätä lukee. Olen useasti tätä blogia lukiessa tajunnut, kuinka positiivisella asenteella pötkii pitkälle kun jokin mättää omassa elämässäni :)

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/2 | 

Hyvä vierailija, viime vuosien kokemukset niin omassa kuin vaimoni elämässä ovat minulle opettaneet, että elämä itsessään on aika paska paikka. Omalla positiivisella asenteella siitä pystyy kuitenkin tekemään melko mukavan elettävän. Ja kun minä en muuta oikein osaa.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat