Suomalaisilla on kesämökki, venäläisillä datsha. Vaikka vuosikymmeniä olen naapurimaassa rahdannutkin, on tuo tarunhohtoinen instituutio jäänyt minulle vieraaksi. Datsha-kyliä olen toki nähnyt useitakin ja kuullut tarinoita, kuinka talven ruokavarastot täydennetään pienellä maatilkulla kasvatetuilla maan antimilla. Monasti joku on kutsunut käymäänkin, mutta aina on ollut sellainen aikataulu, ettei vain ole tullut käytyä. Tänä kesänä asiaan tuli korjaus.

Keväällä kävin huollattamassa autoni Pietarissa. Venäjä on verkostoitumisen kultamaa. Yksin ei yksinkertaisesti selviä, laajasta tuttava- ja ystäväverkostosta on aina apua. Minulle tällainen käy mainiosti, sillä olen varsin ulospäin suuntautuva ihminen ja näin ollen tutustun helposti uusiin ihmisiin. Näin kävi tuolla autonhuoltoretkelläkin. Yövyin suomalaisen opiskelutoverini ja kollegani luona. Hänen kauttaan taas tutustuin pietarilaiseen toimittajaan, joka kutsui minut mökilleen Sortavalan lähelle Meijerin datsha-kylään. Meijeri on saanut nimensä siitä, että entisessä Sortavalan maalaiskunnassa sijainneen Otsoisten kylän Otsoistenlahden rannalla todellakin sijaitsi meijeri. Kaveri oli sen verran samanhenkinen kanssani, että otin heti tarjouksen vastaan. Tarkoitus oli toki alunperin viettää datshalla vain päivän verran, mutta kun kesäkuussa katkennut solisluu esti moottoripyörämatkailun, päätin tutustua naapurimaan mökkielämään kokonaisen viikon!

Kun solisluun takia käsi oli kantositeessä, piti pyytää vanhaa kaveria viemään autolla. Jos Joensuusta saisi ajella suoraan, niin kaupunkien väliseen matkaan menisi aikaa vajaat puolitoista tuntia. Rajamuodollisuudet hidastavat sen verran, että reilut kaksi tuntia on matkaan varattava. Meijeri on vielä parikymmentä kilometriä kaupungista etelään. Venäjän taajamissa osoitteet on merkitty hyvin selvästi, mutta haja-asutusalueilla on toisin. Myöskään tienviittoja ei ole muualla kuin isompien teiden isommissa risteyksissä. Niinpä hetken aikaa poukkoilimme A129-tietä edestakaisin, kunnes löysimme Otsoistenlahden pohjois-rannalla sijaitsevaan datsha-kylään vievän tien. Loppumatkasta oli otettava navigaattori ja kordinaattipisteet. Eikä aikaakaan, kun olin perillä. Siinä se vihdoin seisoi uljaana aikaa uhmaten edessäni! Venäläinen datsha

Kahden filosofin rakentama datsha. Rakennettu joskus 50-luvulla.

 

Suomalainen kesämökki on aina veden äärellä. Tai ainakin 99-prosenttisesti. Jos ei järven, niin ainakin joen rannalla. Ja sitä omaa rantaviivaa saisi olla mieluusti satakunta metriä, ettei naapurimökin elämä isommin kuuluisi. Eli olemme erakoita mökilläkin. Rantaan pitää nykyisin lain mukaan olla vähintään 20 metrin, usein jopa 25 metrin, matka. Venäläinen on aina halunnut asua kyläyhteisöissä. Tämä näkyy myös datsha-kulttuurissa: mökit ovat pienissä tai joskus isommissakin kyläryhmissä, missä ei kuitenkaan vakituista asutusta välttämättä ole. Ja vaikka rantarakentamisen säännöt ovat kovin samantapaisia kanssamme - vähintään 30 metriä rantaan oltava matkaa, ovat datshat yleensä ilman omaa rantaa. Paikalliset tuttavani selittävät eroa sillä, että Suomessa on paljon rantaviivaa, jota näin ollen riittää kaikille. Venäjällä taas rantaviivaa on suhteessa väkilukuun vähän. Sinänsä paikkansa pitävä väite, mutta sielläkin, missä rantaviivaa olisi, sitä ei ole hyödynnetty samaan tapaan kuin olemme tottuneet näkemään. Mysteeri jäi selvittämättä! Mökkien laatu vaihtelee molemmissa maissa varsin kevytrakenteisista 50-luvulta peräisin olevista rakennelmista nykyaikaisiin kaikilla mukavuuksilla varustettuihin huviloihin. 

Kylähenki ja sen eläminen datsha-kylissä näkyy siinä, että ihmiset tuntevat melko laajasti lähimökkien asukkaat. Ja näiden kanssa ollaan myös aktiivisesti tekemisissä. Apua tarjotaan ja apua pyydetään. Ja jos vieras osaa paikallisen kielen, tästä yhteisöllisyydestä pääsee melko helposti nauttimaan. Tule katsomaan sitä tai tätä, tulkaa meille shashlikkeja grillaamaan. Minä pidän moisesta välittömyydestä. Se antoi hyvän mahdollisuuden kysellä, mitä datsha venäläiselle oikeastaan merkitsee.

Ensimmäisenä kaikki ampuivat alas myytin, että datshat olisivat jonkinlaisia merkittäviä elintarvikkeiden lähteitä. Myönnettiin, että on toki sellaisiakin ihmisiä, joille mökkitonttien ruokahuollolla on todellista merkitystä, mutta nämä ovat pieni vähemmistö. Muutoin vastaukset olivat runollisen maalauksellisia, kuten venäläinen keskustelu monesti muutenkin on. Selkeimmin asian tiivisti mökki-isäntäni: "Kuule Ilkka. Sinä kysyt, mitä datsha meille merkitsee. Se merkitsee yksinkertaisesti henkistä ja ruumiillista latautumista arkeen. Miten kukakin sen tekee, vaihtelee." Ja vaihtelua riittää, kun kävelee ja katselee mökkikylän arkea. Yksi kunnostaa ja remontoi, rakentaa uutta tai laajentaa. Toinen yrittää kalastaa Laatokan tyhjäksi. Kolmannella on puutarha laitettu niin kauniiksi, että Kodin kuvalehden pihat voisivat mallia käydä hakemassa. Ja sitten on niitä, jotka vain oleilevat ja rentoutuvat mökillä isommin mitään ihmetekoja yrittämättä. Vähän kasvimaan tynkää tontin reunassa ja huviveneilyä Laatokan saaristossa hyvällä säällä. Minä osuin viimeksi kuvatun kaltaiselle datshalle. Enpä minä muusta niin olisi välittänytkään.

Remontin ja laajennuksenkin  voi tehdä niin monella eri tavalla.

 

Vierailuni oli sillä tavalla mielikuvitusta vaativa, että datsha-isäntäni joutui keskittymään artikkelinsa viimeistelyyn. Niinpä minulla oli päivät aikaa kuljeksia ympäriinsä. Yksi mielenkiintoisimmista jutuista oli, kun tapasin naapurimökiltä suomea puhuvan nuoren miehen, joka teippaili uuden uutukaiseen vihreään Lifan-moottoripyörään Kawasakin tarroja. Kaveri oli tullut mökille, Joensuusta. Asui muutaman sadan metrin päässä minusta! Mökkikylässä samoilun lisäksi keskityin istumaan laiturilla ja onkimaan. Jos kalaa alkoi tulla, jätin ongen laiturille ja siirryin puun juurelle lukemaan kirjaa. Kerrankin osasin olla tekemättä mitään. Olin suorittamatta!

 

Jos kalaa alkoi tulla, siirryin rantakivelle lukuhommiin.

 

Sen verran annoin periksi, että sateisena päivänä kävelin viiden kilometrin päässä olevaan Haapalammin kylään ostamaan ruokatarpeita. Kävelymatkalla kuljin hylätyn kolhoosin navettakompleksin läpi. Kun kolhoosi oli lopettanut Neuvostoliiton hajottua toimintansa, oli 900 henkeä jäänyt työttömäksi! Ei ollut aluekehitysrahoilla luotu uusia työpaikkoja kuten meillä. Jokainen pyrki selviytymään miten parhaiten keksi. Kolhoositausta näkyi Haapalammin kylän kerrostalojen pihoilla siten, että joka ikinen neliömetri oli otettu viljelyskäyttöön. Oli vaikka minkälaista kasvimaata. Toinen poikkeus tekemättömyyden sääntöön oli, kun kävin Sortavalassa ostamassa bussilipun kotiin. Paikallisliikenteen bussissa 20 kilometrin matka kaupunkiin maksoi 35 ruplaa eli noin 50 senttiä. Ja samainen 20 kilometrin matka takaisin datshalle maksoi taksikyydillä reilut 300 ruplaa eli noin vitosen. Bussilippu Sortavalasta Joensuuhun maksoi 440 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 

Asukkaiden kolhoositausta ja heikko työllisyystilanne näkyi kerrostalojen pihamaiden viljelyksinä.

Mutta kun ilta koitti, käynnistimme kaverini moottoriveneen ja suuntasimme Laatokalle. Laadoka merel, niin kuin jossakin vanhassa laulussa todetaan. Laatokka on kokoluokassaan uskomaton, käsittämätön! Se on suurempi kuin Suomenlahti. Enimmäkseen ajelimme ihastelemassa kallioisia rantasaaria. Uloimmilta saarilta näkyi Valamo, jonne oli vielä noin kymmenen kilometrin matka. Järven valtaisa koko saa aikaiseksi sen, että aurinkoisena kesäpäivänä siellä voi nähdä kangastuksia. Saaret heijastuvat sienen tapaisina kuvina katsojan silmiin. Joskus jopa laivat näyttävät kulkevan alassuin! En edes muista, miltä maistui saaressa nuotiolla paistettu makkara, mutta muistan lopun ikäni, miltä näytti alkuillan seesteinen Laatokka!

 Kangastukset olivat uskomattomia.

 

Kaikki mukava loppuu aikanaan. Niin myös minun laiskottelulomani datshalla. Viimeiseksi illaksi minut oli kutsuttu isäntäperheeni kanssa naapuridatshalle syömään. Grillattiin paksuja pekonisiivuja shashlik-grillissä eli mangaanissa. Muutoinkin pöytä notkui tarjottavista ruuista. Isäntänmme, eläkkeellä oleva tykistöeversti oli keittänyt hyvälaatuista pontikkaa ruokajuomaksi. Sitä sitten piti aina ruokailun välissä maistella. Illalliselle oli saapunut myös toinen naapuri. Eläkkeellä oleva rajavartioston upseeri. Siinä ruokaillessa, pontikkaa juoden tarinoidessamme, ilmeni, että me kaikki kolme tiesimme Rautjärven Pitkäjärven! Minä olin käynyt aivan rajan pinnassa tätivainaani kesämökillä. Rajaupseeri kertoi palvelleensa järven Venäjän puoleisessa päässä olevassa tukikohdassa ja katselleensa 500 metrin päästä tätini saunan lämmityksiä. Ja tykistöeversti tiesi paikan muuten. Tämä oli niitä elämän pieniä suuria yhteensattumia, johon oli hyvä päättää datsha-loma yöllä kahden aikaan. Aamulla olo oli varsin nahkea ja haikea, kun kävelin kahden kilometrin matkaa paikallisliikenteen bussipysäkille...

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014

Kiitos mielenkiintoisesta jutusta Ilkka! Olet elänyt viikon minun unelmaani. Olen kerran nähnyt auton ikkunasta pienen datsha alueen missä pienet eriväriset ajan patimoimat mökit olivat sinne tänne lintallaan, jokaisessa rehevä ja hieman villiintynytkin puutarha ympärillään. Erään datshan rappusilla istui mummo juoden teelasillista. Silloin minun teki mieleni hypätä autosta ja istuutua mummon viereen, juoda rauhassa teetä  jutustellen niitä näitä. Mutta ehkä onkin parempi että tuo pysyykin unelmana, todellisuus olisikin ehkä aivan toisenlainen.

Vierailija

Muhkeaa elämänmakuista tekstiä. Pilke silmäkulmassa, eikä kateuden tai katkeruuden häivää. Alusta loppuun asti jutusta henki toverillisuus. Mukava lukuhetki, kiitos siitä.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat