Kirjoitukset avainsanalla sairaus

Flunssa, lensu, influessa, räkätauti, räähkä... Ihan sama, millä nimellä sitä kutsutaan, mutta nyt se tuli kylään. Tai on yrittänyt toista kuukautta jäädä meille asumaan. Kuten varmaan olette havainneetkin, on blogi ollut melkoisen hiljaisena viime aikoina. Laiskahan minä olen, mutta tällä kertaa syynä ei ole ollut laiskuus vaan Tauti!

Se alkoi kuusi viikkoa sitten kurkkukivulla. Seuraavana päivän alkoi kuiva yskä. Sellainen ärsyttävä. Ja pieni nuha. Kuume ei noussut, enemmänkin oli alilämmön puolella. Kuulostelin ympäristöäni ja totesin, että tällaista on liikkeellä. Ja tavattoman sitkeää lajia. Vaikka kolmen vuoden takaisen keuhkokuumeen jälkeen minulla on ollutkin määräys pitkittyneen yskän takia ottaa yhteys lääkäriin, en sitä tehnyt. Yskin kun yskitti ja niistin kun alkoi ylähuulelle valua. Onneksi oireet olivat sen verran lievät, ettei tauti haitannut suuremmin mitään välttämättömiä toimintoja. Kirjoittaminen ja kuntosalilla käynti piti kuitenkin jätttää. Neljännen viikon alussa hellitti ensin kurkkukipu ja loppuviikosta alkoivat muutkin oireet hävitä.

Minä olin innoissani. Pääsen taas salille ja saan alkaa normaalin päivärytmin. Kaksi päivä oli hyvä. Ehdin kerran käydä salillakin. Hienot fiilikset, sillä ei tullut paikatkaan kipeäksi. Mutta tuli Tauti. Ihan helvetillinen Tauti! Kuumetta ei ollut. Paremminkin alilämpöä. Tuntui uskomattomalta, kuinka paljon räkää yhteen päähän mahtuukin. Vaikka otti ison pään koonkin huomioon, oli nuha tolkuton. Ja yskä! Edellinen yskä oli sellaista sievistelevää köhimistä. Tämä uusi  versio oli hakkaavaa kakomista. Kaksi yötä meni olohuoneessa yskiessä. Nukuttua tuli vain pari tuntia. Perjantaina soitin päivystykseen. Hoitaja neuvoi odottamaan maanantaihin. Makasin sängyn pohjalla kolme päivää ja mietin, että miten paljon sairaampi minun pitäisi olla, että en pystyisi huolehtimaan vaimosta. Tai miten paljon huonompi pitäisi vaimon kunnon olla, että en jaksaisi hänestä huolta pitää. Nyt hommat hoituivat suht sujuvasti. Vaimo katsoi päivät pitkät telkkaria ja minä makasin sängyn pohjalla nukkuen, lukien, netissä surffaten ja yskien jatkuvasti. Innokas kokkailija kun olen, niin onneksi oli tähteitä tullut pakastettua. Niillä mentiin pahimman yli. Oireet olivat maanantaina lieventyneet, joten en mennyt lääkäriin, vaikka yskä tosi paha vielä olikin. 

Nyt on kulunut  viikko tuosta maaanantaista ja tauti on ohi. Tänään kävin salilla ja keuhkot pelasivat ihan normaalisti ja jaksoin tehdä asioita ilman vaikeuksia. Pompittiin trampoliinilla. Eli elämä on palannut taas uomiinsa. Se vain jäi tuosta vuosikymmenen yskästä mieleen pyörimään, että tosi ohkaisella pohjalla omat tekemiset omaishoitajana ovat. Tähän ei tarvitse kovin paljoa kuumetta tulla, kun ukko on pois pelistä eikä hoitamisesta. Ja nykyisellään vaimon ainoaksi vaihtoehdoksi jää sitten käydä yöt jossakin hoitokodissa - sillä edellytyksellä, että avustaja on päivisin käytettävissä. Tätä kun hetken pohtii, niin on taas motivaatio kohdallaan pitää itsestä huolta. Niin kauan kuin olen kunnossa ja jaksan, saa vaimokin elää kotona tavallista kotielämää.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Tämän lain tarkoituksena on edistää hoidettavan edun mukaisen omaishoidon toteuttamista turvaamalla riittävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut sekä hoidon jatkuvuus ja omaishoitajan työn tukeminen."

"Tässä laissa tarkoitetaan:

1) omaishoidolla vanhuksen, vammaisen tai sairaan henkilön hoidon ja huolenpidon järjestämistä kotioloissa omaisen tai muun hoidettavalle läheisen henkilön avulla;

2) omaishoitosopimuksella hoitajan ja hoidon järjestämisestä vastaavan kunnan välistä toimeksiantosopimusta omaishoidon järjestämisestä;

3) omaishoitajalla hoidettavan omaista tai muuta hoidettavalle läheistä henkilöä, joka on tehnyt omaishoitosopimuksen;

4) omaishoidon tuella kokonaisuutta, joka muodostuu hoidettavalle annettavista tarvittavista palveluista sekä omaishoitajalle annettavasta hoitopalkkiosta, vapaasta ja omaishoitoa tukevista palveluista."

Laki omaishoidon tuesta 2.12.2005/937 1§ ja 2§.

"Tämän lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.

Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista.

Kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.

Tämän lain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestettäessä on otettava huomioon asiakkaan yksilöllinen avun tarve. (19.12.2008/981)"

Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 3.4.1987/380 1§, 2§ ja 3§

Äitini isä tai kirkkoukko, kuten häntä kutsumme, pitkä mies, joka seisoo kuvan keskellä karvahattu päässä, sai sodassa vatsahaavan, johon kuoli välittömästi sodan jälkeen 32-vuotiaana. Tuossa Kollaalla talvisodan aikana otetussa kuvassa hän on 26-vuotias, onnellinen isä. Äitini muistaa isänsä, muut kaksi tätiäni eivät.

Kiitos sinulle kirkkoukko, että saan elää itsenäisessä Suomessa, jossa on tuollaiset lait ja niitä vielä noudatetaan. 

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Jälkikirjoitus 31.12.2015: Suvun tarinoissa on aina puhuttu, että tuo kuva on Talvisodan ajoilta Kollaalta, kuten tekstissä mainitsin. Tekstin julkaisun jälkeen ilmitulleiden seikkojen perusteella on vahvasti syytä epäillä, että kyseessä olisi kuitenkin Jatkosodan aikainen kuva jostain muualta - kuvassa oleva ukkini taisteli myös Jatkosodassa.

Kommentit (0)

Meillä ihmisillä on yleensä jonkinlainen vakiopaino, mikä ei kovin paljoa lyhyessä ajassa muutu, ellei elämäntavoissa tai terveydentilassa tapahdu äkillisiä muutoksia. Toki iän myötä muutosta hieman tulee. Mutta, kun ihmisen sairastuu vakavasti, alkaa tapahtua. 

Sinä aikana, kun vaimo pari viikkoa taisteli aivoverisuonen puhkeamisen ja sen leikkausta komplikaationa seuranneiden aivoinfarktien ja keuhkokuumeen johdosta hengestään Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, hänen painonsa luonnollisesti hieman putosi. Hyvin pian teholta pääsyn jälkeen paino palasi entisiin normaalilukemiin ja pysyi niissä. Sairaalassa kiinnitetään tosi paljon huomiota ruokaan ja kaikista päinvastaisista puheista huolimatta se on erittäin hyvää. Ja kaiken lisäksi kilojoulet on laskettu niin tarkkaan kulutusta vastaavaksi, että lihomista ei pääse tapahtumaan. 

Mutta, kun puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen koitti kotiutuminen, alkoi myös painon nousu. Ymmärtäähän sen. Ihmiseltä, joka on ollut aina liikkeessä, viedään liikuntakyvystä yli puolet! Ruoka maistuu silti yhtä hyvältä ja hyvin kuin ennenkin. Vaikka liikuntakyky pikkuhiljaa paranikin ei painon nousua voinut estää. Vain viitisen vuotta, ja yhtenä kuntoutuksen tavoitteena oli reilun parinkymmenen liikakilon vähentäminen puoleen. Onneksi vaimon nykyinen avusta on työhönsä sitoutunut ja sisäistänyt myös oman osuutensa vaimon kuntoutumisessa sekä yleisessä hyvinvoinnissa.

Ensimmäinen asia, jonka teimme, oli liikunnan lisääminen. Vaimo ei koskaan ole ollut innostunut kuntoilusta. Eikä ollut sairaalasta kotiuduttuaankaan. Mutta avustaja sai vaimon houkuteltua lähes päivittäisiin pitkähköihin kävelylenkkeihin. Toinen oli leivokset. Muistan, kuinka vaimo terveenä ollessaan sanoi, että voisi syödä vaikka joka päivä aamupalaksi kakkua! Ja, kun avustaja oli innokas leipoja, niin kakkujahan meillä oli jatkuvasti. Mutta, kun painon pudotus otettiin tavoitteeksi, sovittiin, että leivotaan vain kerran viikossa. Ja silloinkin vain vähän. Ja kolmantena oli ruokavalion muutos. Iät ajat olimme syöneet viikolla kahdesti päivässä ja viikonloppuna vain yhden lämpimän aterian. Nyt otimme saman käytännön myös arkipäiville. Lisäksi lisäsimme kasvisten, kanan ja kalan käyttöä.

Nyt on vuosi kulunut, ja yllätys yllätys. Paino on pudonnut vaimolla noin kymmenen kiloa. Omani on pysynyt ennallaan, valitettavasti.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Käytiin vaimon kanssa tuossa naapurikaupungissa Sortavalassa tapaamassa vanhoja perhetuttuja. Paikalle tupsahti myös tuttu mies naapurista. Tarinoitiin ja muisteltiin menneitä. Naapurin mies kertoi ensimmäisestä vierailustaan 80-luvun lopulla luonamme Varkaudessa. Sanoi, ettei hän unohda koskaan sitä. Kuulemma vaimoni oli nuorena niin kaunis, että hänestä, Neuvostoliiton syrjäkylien kasvatista, tuntui, ettei ole eläessään nähnyt mitään niin kaunista. Vaimoi luonnollisesti oli hyvillään, kun käänsin kommentin.

Kommentti jäi pyörimään mieleeni. Onko se vaimo nyt niin paljoa muuttunut? Tuon näköinenhän se on ollut aina. Sitten tein virheen. Avasin vanhan valokuvakansiomme. Aloin selaamaan kuvia tapaamisemme alkuajoista eli vuodesta 1987 lähtien. Ja totta! Onhan sitä muutosta tapahtunut, vaikka minun silmissäni vaimo on edelleen aivan yhtä kaunis kuin tavetessamme. Selailin kansiota. Tuossa juhlitaan vaimon 30-vuotisjuhlia. Tuossa ollaan isäni 50-vuotisjuhlilla. Ja seuraavassa kuvassa vanhin poika pääsee ripille. Ja näin edelleen. Ja sitten se taas iski. Paha mieli. Kyynel pyörähti silmäkulmaan. Kuinka nopeasti kaikki on mennytkään? 

Nuorempana tykkäsin katsella valokuvia. Joskus, kun ei ollut mitään tekemistä, niin saatoimme syntymäkodissani ottaa vanhan valokuvakansion ja kokoontua joukolla kuvia katsomaan ja muistelemaan. Minusta se oli suorastaan mukavaa. Mutta jotain minussa muuttui vaimon sairastumisen aikoihin. En tiedä, oliko kyse siitä, että vaimon vakava sairastuminen muutti minua vai ikääntymisen mukanaan tuomasta muutoksesta. Joka tapauksessa, olen alkanut vältellä vanhojen kuvien katselua. 

SA-kuva

On ihan sama, ovatko kyseessä omat kuvat vai SA-kuvien ilmavalvontalotta Ellen Kiurua esittävä kuva. Katson hetken kuvaa. Nuoria hyväkuntoisia ihmisiä. Elämä edessä ja kaikki mahdollista. Nyt kuitenkin kaikki tuossa Lahdenpohjassa otetussa kuvassa olevat ihmiset ovat todennäköisesti kaikki jo kuolleet. Aikansa tehokkaina toimittuaan kärsineet kuka mistäkin vaivasta ja ennen kuolemaansa muuttuneet huonokuntoisiksi kurttuisiksi vanhuksiksi. Eikä noiden kuvien ottamisesta olen niin hirmuisen pitkä aika. Nehän on otettu vain viitisentoista vuotta ennen syntymääni. Kuinka ohikiitävä ilmiö ajan juoksussa onkaan yhden ihmisen elämä. Ja kenenkään kohdalla se ei ole ratkaisevasti pidempi kuin muillakaan. Ja tässä vaiheessa minulle aina tulee se paha mieli. Joskus vain pieni harmitus. Juuri sen kokoinen, että mieli tekee laittaa kuvat pois. Joskus taas ihan kunnon tippa linssiin olo. Minusta on tullut vanhemmiten tämmöinen sentimentaalinen hömppä!

Onneksi valokuvat ovat nykyään arkipäiväistyneet ja niistä on tullut enemmän tai vähemmän kertakäyttötavaraa. Ei tarvitse selailla vanhoja kansioitakaan.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat