Kirjoitukset avainsanalla vanhuus

On se jännää, miten ymmärrys lisääntyy iän myötä ainakin joissain asioissa. Ensimmäisen kerran tämän huomasin, kun alkoi perhekoko lapsien myötä kasvaa. Monasti tuli mieleen vanhempien sonomiset ja opetukset. Joskus jopa tuli jäätyä itselleen kiinni siitä, kun jossain asiassa käytti täysin samoja sanoja ja äänenpainoja kuin oma isä samassa tilanteessa. Vaikka oli nuorena pyhästi vannonut, että en ikinä tule samanlaiseksi. Sitä vain yht'äkkiä huomasi ymmärtävänsä, miksi ne vanhemmat olivat jotakin sanoneet tai opettaneet. Huomasi ja hyväksyi myös sen, että itse tulee enemmän tai vähemmän vanhempiensa kaltaiseksi.

Tämä seuraava ymmärryksen lisääntyminen veikin pidemmän aikaa. Nuorena aina ihmetteli, kun mummot, ukit ja muut vanhemmat sukulaiset aina suunnittelivat, että tehdään sitten talven jälkeen sitä tai tätä, jos elossa ollaan. Ja me sitten selittämään, että mitä sinä nyt tuollaisia puhumaan. Terve ihminen. Ja sitten ne vanhemmat yrittivät selittää, että kun ei sitä tiedä, mitä tulevaisuus tässä iässä tuo tullessaan. Ei sitä silloin ymmärtänyt, vaan näin iän myötä on oppinut ymmärtämään. Toki siinä on auttanut kolme seikkaa. Ensimmäiseksi vaimon vakava sairastuminen, jolloin hänellä oli hengen lähtö todella lähellä, ravisteli hieman hereille. Seuraavaksi oma kuoleman porteilla vierailu ravisteli lisää ja oikeastaan herätti huomaamaan, että ei tässä ikuisia olla. Ja että seuraava yllätys voi olla hyvinkin lähellä. Onneksi emme sitä tiedä. Ja loppusilauksen on antanut pikkuhiljaa kiihtyvä läheisten ikätoverien poistuminen joukosta. Joko onnettomuuden tai viime aikoina lisääntyvässä määrin äkillisten sairauksien viemänä. Ymmärrys on vihdoin lisääntynyt tajuamaan niitä nuoruuden vanhoja, jotka tosesivat, että tehdään, jos elossa ollaan.

Ei tässä itsellä eikä vaimollakaan mitään erityistä ole menossa. En minä sillä tätä kirjoittanut. Olen vain ajatellut asioita. Nimittäin, kun suomalaisen miehen keskimääräinen elinikä on vajaa 80 vuotta, niin ei sitä aikaa tilastojen valossa niin mahdottomasti ole jäljellä. Sen takia eletään kaikki ikätoverit tämä alkanut kesä täysillä! Itsestämme ja lähimmäisistämme huolta pitäen. Elämästä nauttien.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuoden vaihteessa katselin kulunutta vuotta ikään kuin peruutuspeilistä. Nyt päätin ottaa käyttöön hieman isomman peilin. Joskus olen nimittäin kuullut, että miehen elämässä nelikymppisenä ollaan saavutettu lähes se, mihin on mahdollisuudet. Tarpeen mukaan tehdään vielä pieni korjausliike, jonka jälkeen saavutetaan huippu. Viisikymppisenä katsotaan, mitä on saatu aikaan, ja siitä eteenpäin rimpuillaan niin maan pirusti ja yritetään pitää saavutetut asemat. Yritetään kestää nuorempien vauhdissa. Kuudenkymmenen jälkeen vain odotellaan. En tiedä, pitääkö edellä kuvattu sitten paikkansa, mutta joka tapauksessa päätin hieman niputtaa saavutuksiani. 

Rakkaus. Avioliittoamme olemme vaimon kanssa aina kuvanneet italialaiseksi. Olemme riidelleet ja rakastaneet tulisesti. Kerran viidessä vuodessa eropaperit olivat aina raastuvassa, mutta aina eron annettiin raueta. Väliajat rakastettiin kiihkeästi. En onnistunut naimaan rahaa, en edes hyvätuloista puolisoa. Mutta juuri minulle sopivan, rakastavan vaimon onnistuin rinnalleni saamaan. Vaikkakin nyttemmin lievästi sanottuna vaivaisen. Ja kolme mahtavaa ihmistä, jotka minua isäksi sanovat.

Työ. Olen aina mennyt sinne, missä on tarvittu. Ja palkkaa maksettu. En enää edes ole laskenut, kuinka monella ammattinimikkeellä olen leipää pöytään hankkinut. Yleensä nimike on pitkän päälle osoittautunut huonoksi. Ammatti on käynyt tarpeettomaksi, työnantajalta loppunut rahat tai itseltä terveys. Eli aina on tullut satsattua niin sanotusti väärään hevoseen.

Maallinen mammona. Rintamamiestalo, jossa sieltä sun täältä raakalauta näkyy silmään, kun vähän katselee. Eli remontti aina kesken. Tuskin koskaan valmiiksi saankaan. Enkä ole ihan varma, että viitsinkö edes yrittää. Pihassa 15 vuotta vanha ruosteinen auto ja 25 vuotta maanteitä kierrellyt moottoripyörän reuhka.

Äkikseltään tulee mieleen, että aina ei voi voittaa. Noilla lähtötiedoilla voisi olettaa, että taa päin katsomiseen riittää aika pieni taskupeili. Sellainen, missä on YK:n päämajan kuva taustapuolella. Minulle on kuitenkin siunaantunut melkoisen positiivinen luonne ja elämänasenne. Rakastava vaimo ja lapset, joista voi olla ylpeä. Se on jo jotain. Edellä mainitun lisäksi olen tajunnut, että onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan merkittävää, paljonko elämän aikana ehtii kasaamaan rahaa ja tavaraa. Paljon enemmän onnellisuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon hankkimallaan rahalla ja tavaralla pystyy luomaan itselleen elämää.

Minä olen omilla kriteereilläni mitattuna muuten aika hemmetin onnellinen mies!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Moni ikäiseni ja erityisesti minua ja vaimoani vanhempi ihminen esittää itsekseen otsikon toivomuksen.  Voi kun lapset edes soittaisivat, kun asuvat niin kaukana, etteivät kovin montaa kertaa vuodessa käymään ehdi. Niillä on ruuhkavuodet menossa. Täytyy luoda uraa ja hoitaa lapset ja vaikka mitä muuta. Ymmärtäähän sen, kun omaa nuoruuttaan muistaa. Moni sukupolveni ihminen on saanut laillani kotoaan sellaisen toimintamallin, että ei pidä tuppautua. Käytännössä tämä usein kääntyy meitä itseämme vastaan siten, että emme soita lapsillemme, kun emme halua tuppautua. Emme, vaikka mieli tekisi kysellä kuulumisia. Mieluummin odotamme kotona, että voi, kun soittaisivat useammin.

Omalla kohdallani maailma on ollut minulle armollinen. Lapset ovat pitäneet yleisesti ottaen todella hyvin yhteyttä. Emme ole päässet vieraantumaan toisistamme. Kuitenkin, kun tänä kesänä nuorimmainenkin lähti kesällä armeijaan, jäimme vaimon kanssa kahden. Ei tarvinnut mennä kuin alkusyksyyn, kun alkoi tuntua, että voi, kun soittaisivat vähän useammin. Olisi niin mukava kuulla kuulumisia. 

Ja silloin minulla syttyi lamppu! Välillä tuntuu, että isompiakin kokonaisuuksia johdetaan hymyssä suin selfieitä ottamalla. Miksi ei siis samaa menetelmää voisi soveltaa myös tähän omaan Pirhosen klaaniin? Ryhdyin ottamaan joka perjantai itsestäni ja vaimosta tuon yllä olevan kuvan kaltaisia selfieitä. Joskus humoristisia ja joskus taas lähes asiallisia. Niinhän maassa on tapana. Sitten lähetin kuvan kaikille lapsillemme ja toivotin hyvää viikonloppua. Ei mennyt kuin kuukausi, niin saapuvien puheluiden määrä kolminkertaistui. Ja jos lauantai-iltaan mennessä ei ole kuvaa ilmestynyt, niin aina joku soittaa ja kysyy, että mikä teille on tullut, kun ei kuvaa ole vieläkään saatu!

Jokainen voi kokeilla tykönänsä. Uskon toimivan muuallakin.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (3)

hyvä idea
1/3 | 

Onpa mukava muistamistapa tuo valokuvan ottaminen. Siis nimenomaan selfien ottaminen ja lähettäminen lapsille. Tuo tulee ehkä käyttöön joskus minullekin; paitsi, että mies ei halua itseään kuvattavan, joten...

terja
2/3 | 

Hei loistava idea!!! Tähän tarkoitukseen minäkin voin suostua selfien ottamaan. Ja miten tärkeä myös lapsille, että näkevät miten kotona voidaan! Kiitos hyvästä ideasta :-)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat