Joku vuosi sitten - silloin kun vielä oli töitä - työmatkoillani ulkomaille havaitsin, kuinka kohteliaasti autoilijat antoivat tietä suojatien käyttäjälle. Jopa Venäjällä oli Neuvostoliiton aikaisesta hurjasta "suojatiellä voi ajaa jalankulkijan päälle" -kulttuurista pois. Suomessa vastaavasta olisi saanut vain uneksia. Jalankulkijat syyttivät syystäkin autoilijoita ja Joensuu todettiin lehtikirjoituksissa varsinaiseksi jalankulkijan kauhuksi. Samoin polkupyöräilijöiden kanssa. Tai ainakin melkein. Nimittäin sen lisäksi, että autoilijat eivät noteeraa millään tavalla pyöräilijöitä, eivät pyöräilijätkään tunne omia väistämissääntöjään. Mutta takaisin jalankulkijoihin. Päätin ryhtyä noudattamaan osaltani liikennesääntöjä. Väistää silloin, kun säännöt niin sanovat. Ja pysähtyä suojatien eteen viereiselle kaistalle pysähtyneen auton kohdalla ennen suojatien ylittämistä. Vaan kuinka kävikään?

Pari viikkoa ennenpääsiäistä viime keväänä olin vienyt aamulla pojan kouluun ja olin melkoisessa kevätloskaisessa kelissä palaamassa kotiin. Jo kaukaa näen, että mies seisoo suojatien kohdalla tien laidassa. Miettii ihan selvästi, että menenkö yli vai odotanko nuo autot. Taustapeilistä näin, että hyvän turvavälin päässä takanani tuli auto. Liukkaasta kelistä johtuen jarrutin hyvissä ajoin, ettei vain liukuisi pitkäksi. Ei liukunut. Mies lähti ylittämään suojatietä ja tervehti vielä käden heilautuksella. Ehdin vastata, kun samalla alkoi kopsahdella ja autoja pyöri ympärillä! Takanani tullut auto oli ehtinyt pysähtyä taakseni, mutta seuraava auto ajoi suoraan kohti. Jälkeenpäin taaimmaisen auton kuljettaja totesi, ettei vain ollut tajunnut, että jono seisoi! No, taaimmainen auto tuuppasi välissämme olleen auton autoni oikeaan takakulmaan ja törmäsi itse vasempaan. Kaikki kahden tonnin autot lunastukseen. Positiivista asiassa oli, että vahinkoni korvattiin perään ajaneiden vakuutuksista. Kannaltani surullista oli, että vahinkotarkastajan mukaan hyvitetään vain 75 prosenttia käyvästä arvosta. No pakko oli työttömän jostakin rahaa etsiä, että sai suurinpiirtein vastaavan vekottimen alleen. Ja matka jatkui.

Eilen sitten olin viemässä vaimoa lääkäriin vuotuiseen kontrollikäyntiin, jossa sovitaan taas seuraavan vuoden kuntoutussuunnitelmasta. Sata metriä ennen sairaalaa oli suojatie, jolle mies pyrkimässä. Taas vilkaisu peiliin, takaa tulee auto, mutta matkaa on vaikka kuinka. Rauhallinen jarrutus ja pysähdys suojatien eteen. Ja helvetillinen pamaus! Karvahattu lensi kojelaudalle niin minulta kuin vaimolta. Takaa tullut nuori rouva kertoi, ettei ollut yhtään havainnut, että olimme kääntymässä risteyksestä. No, eihän me oltu kääntymässäkään. Olimme pysähtyneet suojatien eteen. Kun auto tulee viittäkymppiä paikallaan olevan auton perään, on mahdollisuuksia monenlaiseen. Säästyimme vaimon kanssa henkilövahingoilta. Kolmas kyydissämme ollut henkilö sai niin sanotun piiskaniskuvamman eli retkautti niskansa ja sai siten koko selän jumiin. Ja peltiä sekä muovia tietysti särkyi molemmista autoista. Helmikuun alussa pääsevät korjaamolla laittamaan omaani. Perään ajaneen auton vakuutusyhtiön laskuun. Onneksi ei mennyt lunastukseen.

Nyt mielessäni tunne ja järki käyvät jatkuvaa sotaa keskenään. Tunne sanoo, että kaksi samanlaista tapausta vuoden sisään kertoo osaltaan siitä, että jotain vikaa minun liikennekäyttäytymisessä on! Jos olisi vain ajanut, niin jalankulkijat olisivat odottaneet, eikä onnettomuuksia olisi tapahtunut. Järki taas sanoo, että olen toiminut täysin liikennesääntöjen mukaan. Miksi oikein tekeminen olisi väärin tekemistä?

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Aili Inkeli

Herranen aika. Mitäpä tuohon sanoisi... autoilijoilla taitaa olla aivot ihan muualla kuin ajamisessa nykyisin. Teen aivan samaa kuin sinäkin ja kyllä sitä taustapeiliä pitää suojatien eteen pysähdyttyä tuijottaa kauhulla, että toppaako tuo tulija vai ei. Samoin viereistä kaistaa potaltavat aiheuttavat pulssin nousua riittämiin. Kiirekö lienee, ettei ehdi kanssakulkijoiden turvallisuutta huomaamaan. Hyvä ettei sinulle ja muille käynyt pahemmin. Peltiä aina saa, vaikka kirpaiseehan se pankkitiliä ja tuottaa ylimääräistä vaivaa.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat