Synnyin maailmaan, jossa siskot pääsivät sahalle töihin. Loppuiäkseen. Veljet menivät tehtaaseen. Eläkettä odottamaan. Nohevimmat lähtivät isoon kaupunkiin opiskelemaan. Aikanaan saivat hyvän viran ja akan oppineen, niin kuin laulussa sanotaan. Ja se hyvä virkakin, oli sitten julkisella tai yksityisellä puolella, oli yleensä ajateltu pitkään kestäväksi. Akasta ei niin ollut silloinkaan varmuutta. Kuitenkin yksi koulutus riitti.

Vaan sitten alkoi tapahtua. Alettiin puhua eliniän kestävästä oppimisesta ja pätkätöistä. Me 50- ja 60-luvuilla syntyneet olemme joutuneet elämään tämän murroksen varsin omakohtaisesti. Se koulutus, jonka olemme opiskeluaikoinamme ajatelleet pienillä täydennyskursseilla täydennettynä riittävän koko loppuiän, ei olekaan riittänyt. Monet meistä ovat joutuneet opettelemaan täysin uuden ammatin. Jotkut useammankin. 

Ennen sanottiin, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Nyt ei päde enää sekään. Valtio ja kunnat sopeuttavat työvoimakustannuksia siinä missä yksityinenkin sektori. Ja pätkätyöt yleistyvät. Valtionkin leipäkin on usein hajonnut pieniksi murusiksi maailman markkinateille. Nuorille tämä on se elämän malli, johon on totuttu. Me vanhemmat joudumme sopeutumaan, halusimme sitä tai emme. 

En tunnustaudu muutosvastarinnan airueeksi, mieluummin sanoisin olevani hyvä sopeutumaan. Lukion jälkeen kävin kauppaopiston ja armeijan. Kauppaopistossa meihin iskostettiin sellainen "teistä tulee osastopäällikköjä" -mentaliteetti. No, voi sanoa, että joksikin aikaa tulikin, mutta ei riittänyt ilma siipien alla maaliin saakka. Aloitin työuranin kauppapuutarhan myyntipäällikkönä. Sen jälkeen ovat ammattinimikkeet vaihdelleet: konemyyjä, huoltamonpäällikkö, kouluttaja, palvelukeskuspäällikkö, asiantuntija, pääjohtaja, työtön, trukkikuski, varastomies, rakennusmies, tutkija, kehittämisasiantuntija, projektisihteeri. Firmatkin ovat silmissä vilistäneet: Finnoil, Neste, Avtomotors AOZT, MetalMix, Dream Creaters, Rakennustoimisto Reijonen, Anris, Metsäntutkimuslaitos, Joensuun yliopisto, StoraEnso ja niin edelleen.

Varastomiesvaiheessa tajusin, että kroppa tekee jossain vaiheessa tenän. Pakko on keksiä joku helpompi tapa vetää nahkansa läpi työelämän mankelista. Kun sattui olemaan pohjalla ylioppilastutkinto, oli mahdollista pyrkiä yliopistoon.  Neljässä vuodessa onnistuin valmistumaan. Ikää oli hieman alle 50 vuotta. Ajattelin elämän muuttuvan helpommaksi. Fyysisesti se sen tekikin. No, valehtelisin, jos sanoisin, ettei samaa helpommaksi muuttumista olisi tapahtunut myös psyykkisellä puolella. Mutta viisikymppiselle ei enää olekaan virkoja tarjolla. 

Yrityspuolella viisikymppinen vastavalmistunut on melko helposti  valmis kehäraakki, ellei koulutus ole suoraa jatkumoa opintoja edeltäneelle tekemiselle. Minulla ei ollut. Onneksi olen ollut kiinnostunut tutkimustyöstä. Sieltä on löytynyt tosi mukavasti töitä viimeiset lähes kymmenen vuotta. Paha vain, että pienissä pätkissä. Tosi pieninä murusina on leipäni ollut. Kuten joskus olen maininnutkin, tällä hetkellä uhka pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle tuntuu tosi konkreettiselta.

Ryhdyin vastaiskuun! Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Tänä talvena on näin ollen odotettavissa kärkeviä kannanottoja yhteiskuntamme sosiaalityön toiminnasta. Kokemattomuuden rintaäänelle kirjoitettuna!

 Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat