Kirjoitukset avainsanalla Kesä

Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Kuulostaa todella kivalta, että olette päässeet reissuun! Molemmilla kun kerran on intoa matkustaa. Matkoja on niin monenlaisia. Joskus kaikki voi mennä lähelle täydellisyyttä, kun kaiken voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja varsinkin silloin, kun kaikki vielä onnistuu nappiin. Kun matkustaa porukassa, täytyy aina joustaa porukan mukaan. Silti olen sitä mieltä, että jaettu yhteinen matkakokemus on parasta! Vaikka sattuisi lompakko katoamaan tai auto simahtamaan matkalle, niin niistä pienistä kommelluksista  ja upeista hetkistä tietenkin syntyy muistoja, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Sinulla on hieno taito huomioida toinen ihminen ja antaa hänelle tilaisuus kokea tällaisia erityishetkiä.

Antoisia reissuja ja hyviä uusia muistoja molemmille yhdessä ja erikseen!

t. Willilady

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niinhän se kesä sitten viimeinkin kääntyi loppupuolelle. Kesäähän on vielä jäljellä, mutta lomat tuli itse kullakin lusittua ja isommat kiireet alkavat rauhoittua. Se tarkoittaa, että pian on syksy. Yritettiin elää vaimon kanssa mahdollisimman normaalia kesäelämää. Osin kumpikin tahoillamme, osin yhdessä. Vaimo ei ymmärrettävästi isommin kerro Kruunupuiston laitoskuntoutusjaksosta - sen kertoi minulle, että kerrankin oli mukavaa. Minä jo tuosta omasta retkestäni kerroinkin. Yksi kesän kohokohtia oli Ilosaarirock ja Volbeat. Volbeatista vaimo on tykännyt käytännössä koko sairastumisensa jälkeisen ajan.

Kuten jo tuossa keväällä kerroinkin, niin konserttia odottelimme hiukan kaksijakoisissa tunnelmissa. Vaimo oli innoissaan. Ja minä jännitin. Omat mielikuvat rockfestareilta kun olivat 70-luvulta. Umpikänniä, agressiivista käytöstä, tyhjiä viinapulloja jne. Miten ihmeessä pärjään vaimon kanssa, vaikka laitan hänet pyörätuoliin?! Päädyin ennakkovalmisteluissa hyödyntämään joukkovoimaa ja hyvää valmistautumista. Joukkovoimalla tarkoitan, että päätin pyytää mahdollisimman suuren joukon ystäviä mukaan. Ja ottaa selvää tapahtuman järjestelyistä.

Ensimmäinen ilon aihe oli, että pyörätuolia käyttävä saa viedä avustajan ilmaiseksi alueelle. Niinpä varusmiespalvelusta suorittava tyttäremme pyysi maanantaipäivän vapaata palveluksesta ja lähti äitinsä avuksi. Win-win-tilanne, molemmat voittivat - tai niin kuin naapurimaassa sanotaan: popeda-popeda-tilanne. Lisäksi kolme perhetuttuamme oli tulossa mukaan, joten joukkovoima tuntui olevan kohdillaan. Ennakkotiedustelun tuloksena sain vielä tietää, että pyörätuoliväelle on ihan oma korotettu katsomolava esiintymislavan edessä. Hyvältä alkoi kuulostaa, mutta silti jännitti. Käyhän Ilosaari-rockissa 30000 festarivierasta eli kyse ei ole mistään pikkutapahtumasta ja Volbeat on tilaisuuden pääesiintyjä.

H-hetken koittaessa kokoonnuttiin puutarhaamme hyvissä ajoin sunnuntai-iltana. Grillailtiin lammasvartaita vieraiden kanssa ja huuhdeltiin ne hyvällä juomalla alas. Volbeat esiintyisi vasta illalla kello yksitoista. Vaikka olimme jo viikon siirtäneet vaimon kanssa vuorokausirytmiä myöhemmälle, emme halunneet väsyttää itseämme liian pitkällä konsertilla. Menisimme vasta pääesiintyjää katsomaan. Toisaalta wc:ssä käynnin tarve arvelutti kovasti. Olimme yhdessä päättäneet keskittyä oleelliseen.

Yhdeksän jälkeen lastauduimme autoon ja tyttäremme ajoi koko katraan niin lähelle aluetta kuin oli mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti, että pääsimme vajaan kilometrin päähän alueesta. Matka oli kuitenkin sitten tasaista asfalttia, joten pyörätuoli kulki kevyesti rouva alikersanttimme työntämänä. Ja tuttuja tuli pitkin matkaa vastaan. Ihan niin kuin nuorenakin. Otettiin sitten tuttujen kanssa pienet. Ja toisetkin. Oli niin mukavaa, kun voi olla vapaasti ja tavallaan itsenäisesti, koska tytär huolehti äidistään. 

Jouduimme alueelle noin tuntia ennen konserttia, joten alue yllätti aivan ensimmäiseksi minut siisteydellään. Ja sillä, että kaikki ne vähät ihmiset olivat aivan asiallisessa kunnossa ja käyttäytyivät asiallisesti. Eikä niitä tyhjiä pulloja näkynyt missään, kun kaikkien tavarat tarkistettiin sisään menon yhteydessä eikä omia pulloja saanut olla! Käytiin sitten yhdet ottamassa juottopisteellä. Vaimolle aikoinaan lääkäri sanoi, että jos on tottunut alkoholia nauttimaan, voi sitä edelleen kohtuullisesti silloin tällöin ottaa vieläkin sairaudesta huolimatta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun vaimo kerran puolessa vuodessa juo tölkillisen lonkeroa tai lasillisen viiniä, se riittää. Ja vaimo on iloisella mielellä, kun vähän kulmassa tuntuu. Niinpä tuntui tänäänkin.

Ehdimme juuri nipin napin invakorokkeelle ennen yleisön ryntäämistä paikalle. Tytär ja vaimo pääsivät lavalle ja osa porukastamme pääsi lavan etupuolelle, mutta puolet myöhästyivät muutaman minuutin ja jäivät invalavan ja miksauspöydän taa. Yleisömuuri oli läpitunkematon. Yllätyksekseni invalavan vieressä oli tilava inva-bajamaja, joka oli sisältä siisti ja todella avara. Eikä sinne ollut jonoa. Ja lavalle juuri sopivan jyrkkä luiska. Liikuntarajoitteiset oli todellakin otettu hyvin huomioon. 

Konsertti alkoi. Olen joskus kokenut aiemminkin sen tunteen, kun tuntuu itsestä todella hyvältä, kun on onnistunut tuottamaan vaimolle jotain iloa tuottavia elämyksiä. Tänään oli taas sellainen päivä. Bändi soitti hyvin. Musiikki vastasi odotuksia. Järjestelyt pelasivat 110-prosenttisesti. 

Ja meillä kaikilla oli mukavaa. Ensi vuonna tullaan taas uudestaan, jos on vähänkään kiinnostavia bändejä. Kiitokset Ilosaari-rockille hyvistä järjestelyistä. Ja kiitos mukana olleille ystäville - porukalla juhliminen on aina mukavaa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kiitos jälleen hyvästä selostuksestasi, näin toivoisin monen muun vievän sen rakkaan ihmisen, jonka liikunta on huono, ehkä puhuminenkin , mutta yleensä moni potilas   nauttii ihmisten kanssa yhdessäolosta.  Nauttii myös siitä tilaisuuden annista, musiikista, puheteatterista tai vaikka markkinoista.  Hyvää syksyä toivottaa PKolli

Tämä päivä alkoi mahtavasti. Olin kartasta nähnyt kuvia Uhtuan lähellä olevasta niemestä, muistankohan oikein, että paikalliset sanoivat sitä Kokkoniemeksi tai Kokonniemeksi. Kuvien perusteella viivan ohueksi kapeneva niemi, joka johtaa kärkenä toimivalle saarelle, oli käymisen arvoinen paikka. Ja sitä se totisesti olikin. Vesi oli niin korkealla, että niemen kärki oli tänään oikea saari. Paikka kuitenkin oli uskomattoman kaunis. Kannattaa käydä, jos kulmilla liikkuu. 

Uhtua kokonaisuudessaan oli positiivinen yllätys. Se oli oikeasti kaksikielinen taajama, jossa suomea tai karjalaa puhuvat tulivat herkästi juttusille. Ennen pois lähtöä tuli käytyä tutustumassa myös Lönnrotin petäjään, jonka juurella Lönnrot on perimätiedon mukaan laulattanut paikallisia runonlaulajia.Tämä petäjä on paikalle "siirto istutettu", koska joku oli kaatanut tämän polttopuiksi,mutta onneksi joku oli nähnyt tapahtuman ja keskeyttänyt touhun. Puusta puuttuu muutama metri. Tämän kertoi pari viikkoa sitten entiselle naapurilleni Paavo Lesonen, joka asuu Kalevassa. Naapuri oli matkassa moottoripyörällä. Minä kaipasin hieman ruokaa koneeseen ja sitten kohti Haikolaa ja Kepaa sekä Paanajärven lossia.

Uhtuan ja Vienan Kemin välinen tie on asfalttia, mutta niin reikäinen ja moneen kertaan paikattu, että kulkeminen oli hitaampaa kuin eilisellä soratiellä. Niinpä ohjelmasta piti heittää pois Haikola ja Paanajärvi. Toki asiaan vaikutti myös se, että auton ja pankkikortin reistailu edellyttivät piipahdusta Kemissä. Reissussa käytän pääsääntöisesti aina pankkikorttia, mutta pidän käteistä varalta jonkin verran pussissa. Pankkikorttini ei suostunut toimimaan Kostamuksessa eikä Uhtualla. Onneksi oli toinen kortti, jolla sain rahaa. Tulevan varalle piti kuitenkin käydä testaamassa myös matkan pääkortin toiminta Kemissä. Toimi! Samalla kävin varaosaliikkeestä kysymässä, josko olisivat voineet tilata perjantaiksi Petroskoin myymäläänsä minulle hajallisen tukivarren. Olisi mennyt maanantaille, joten hylkäsi ajatuksen reissukorjauksesta. Tiesin tien muuttuvan loistavaksi asfaltiksi, kunhan pääsen Murmannin valtatielle.

Vaikka tie muuttui kuinka hyväksi, saapuminen Suezeron lomakylään venyi lähes iltayhdeksään. Ja nettiyhteys oli olematon, joten tämäkin teksti tulee hieman jälkijunassa. Itse asiassa oli hauskaa seurata, kun tarjosi pankkikorttia maksuvälineeksi. Kyllä kelpaa! Hauskuus tuli siitä, kun tajusi, että myyjä kiipesi rakennuksen ullakolle, jossa oli sitten maksupääte. Ullakolta yhteys ylsi ulkomaailmaan! Itse asiassa neljännen päivän tekstikin on koneella valmiina, mutta jätän tuon videon latautumaan, niin saan sen aamulla ennen Petroskoihin lähtöä julkaistua. Ei ole hurraamista tämän läppärini ja Poventsan yhteyksien nopeudessakaan.

Ja lisää kuvia voit nähdä klikkaamalla tästä linkistä.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Perinteet muuttuvat tai me muutamme perinteitä. Ihan miten vain. Lapsuudessani maaseudulla talvella kaikkien talojen rappujen edessä oli havuja kenkien pyyhkimistä varten. Jouluna syötiin kinkkua ja pääsiäisenä mämmiä ja tavan ruokaa. Ja rapun pielessä oli juhannuksena juhannuskoivut. Vaikka perinteet ovatkin kansallisen yhteenkuuluvaisuuden takia tärkeitä ja siksi niitä yritetään vaalia, ne kuitenkin muuttuvat koko ajan tai me muutamme niitä.

Havut on korvattu saman asian ajavilla metallisilla rakenteilla, koska havujen saatavuus on heikentynyt kaupunkimaiseen asumiseen siirtymisen vuoksi. Ruuat ovat oma lukunsa, joihin ei nyt puututa. Jo pelkästään tamperelainen joulupizza vaatisi ihan oman juttunsa. Mutta ne juhannuskoivut oven edessä! Tuntuu, että niitä tavallaan kaipaa vieläkin. Ja toki niitä vielä maaseudulla näkyykin. Vaan lähdepäs kaupungin lähiöstä koivuja etsimään. Ei onnistu! Joulukuusia vielä myydään toreilla, mutta eipä näy juhannuskoivukauppiaita. Vanhoista valokuvista näkee, että esimerkiksi Helsingin kauppatorilla on vielä itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä koivukauppaa tehtykin. Ja koristeltu myös raitiovaunuja koivunoksin. Miksi ei nykyään? 

No, perinteisiin itse asiassa taitaa päteä sama kuin kieleenkin. Ne elävät ja muuttuvat koko ajan. Se on vain asia, joka täytyy hyväksyä. Onneksi kuitenkin vielä juhannuskokkoja poltetaan, vaikka sekään ei enää ole itsestään selvää. Ainakaan, jos on uskominen naapurin murkkuikäistä tytärtä, jota totesi äidilleen, että miksi pitäisi lähteä johonkin rantsuun katsomaan, kun joku polttaa risuja? Niin, minultakin on kieltämättä unohtunut, että miksi niitä kokkoja oikein poltetaan. Minulle riittää se, että palavaa tulta on mukava joukolla tuijottaa.

Ja kun niitä juhannuskoivuja ei torilla myydä eikä omaa metsää ole, niin on yritettävä luoda uusia perinteitä. Istutin keväällä puutarhaan päärynäpuun. Noin niin kuin ilmastonmuutoksen etenemiseen jo varautuen. Nyt juhlistamme juhannusta kilistämällä päärynäsiiderilaseja päärynäpuun juurella ja toivotamme kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja rauhallista perinteistä juhannusta. Ja toivomme tästä kohdallemme uutta perinnettä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Akki12
1/1 | 

thanks for this post if you are views the clip board on window10. but you have use the first control pannel on this website.  we are enjoye the more use if the website  <a href="https://clipboardwindows10.com/">clear clipboard in windows</a>   and you are connect the more use this website.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat