Kirjoitukset avainsanalla apraksia

Kirjoitan aina tuonne blogin loppuun nimeni alle omaishoitaja. Myös tuossa sivupalkin esittelyssä kerrotaan minun olevan vaimoni omaishoitaja. Näinhän se onkin, valitettavasti ja onneksi. Valitettavasti siksi, että paljon mukavampi olisi olla terveen vaimon aviomies. Onneksi siksi, että oli aikamoisen lähellä, ettei minusta tullut leskimies. Kun aloitin pari vuotta sitten tämän kirjoittamisen, kerroin kuinka minusta tuli omaishoitaja. Sen jälkeen onkin juttu sitten rönsyillyt tupakan salakuljetuksesta viinan juonnin kautta matkailuun. Aina välillä olen toki yrittänyt tuoda esiin myös omaishoitaja ja avh-potilaan (avh, aivoverenkiertohäiriö) arjen asioita. Kerran tein jopa yhteenvedon omaishoitajan päivästä, sattui aika synkkä päivä kohdalle. Nyt on sitten valmistunut korjaus tilanteeseen, korkojen kanssa.

Tyttäreni ystävä Janina Joutsen kuvasi, ohjasi ja leikkasi yhtenä opintoihinsa liittyvänä opinnäytetyönä pienoisdokumentin

"Aneurysma ja me",

joka hieman valottaa elämäämme. Nyt se löytyy yllä olevasta linkistä meidän kaikkien katsottavaksi Youtubesta. Janinan luvalla.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Pirjo
1/1 | 

Hieno dokumentti. Aiemmin luettuani blogi-kirjoituksiasi olin siinä käsityksessä, että vaimosi olisi "huonommassa kunnossa". Iloinen yllätys, että hän pystyy liikkumaan jne. Omaishoitajaksi joutuminen on rankka paikka eikä yhtään varmaan lohduta, että joillakin muilla omaishoitajilla on vielä rankempaa täysin liikuntakyvyttömän läheisen hoitajina.

Olin äitini omaishoitaja hänen kolme viimeistä vuottaan. Nyt seuraan läheltä veljeäni, joka on vaimonsa omaishoitaja aivoinfarktin jälkeen. Vaimo on halvaantunut oikealta puolelta. Vaimo pystyy puhumaan ymmärrettävästi mutta oikea käsi ja jalka eivät toimi.

Jotenkin tuntuu, että elämä ei ole reilua kun jotkut sairastuvat tai kuolevat suht nuorina kun taas toiset saavat elää elämänsä huoletonna.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaimon lääkärinlausunnot, joita tarvitaan Kelan hakemuksia varten, alkavat nykyään usein sanoilla "ulkoinen olemus huoliteltu". Vaimo teki työurastaan suurimman osan korukivien hionnan parissa. Aluksi omassa pajassaan kiviä hioen, myöhemmin opettaen. Toki mukana oli myös lasi ja sen työstäminen, mutta aina enemmän tai vähemmän sellaista työtä, jossa kaikennäköinen likaantuminen oli mahdollista. Niinpä töihin ei sitten kannattanut isommin laittautua, koska hetken kuluttua naama saattoi olla vaikka missä liassa! Nyt, kun työt on todettu hänen osaltaan tehdyksi eli vaimo on työkyvyttömyyseläkkeellä, hän on ottanut menetettyjä meikkituokioita takaisin.

Alkuaikoina minä jouduin osallistumaan ihan konkreettisesti meikkaamiseen. Opin laittamaan pohjavoiteet ja tekemään häivytyksen - muun muassa. Ajan myötä kordinaatiokyky parantui apraksian antaessa pikkuhiljaa periksi, mutta joka-aamuinen meikkaaminen sitoi silti minut reiluksi puoleksi tunniksi kylpyhuoneeseen. Jonkun oli nimittäin avattava purkit ja purnukat! Aikani asiaa katseltuani löysin pienen sisäisen innovaatio-insinöörini. Keksin meikkilankun - jokaisen yksikätisen naisen ystävän.

Tarvitaan 4 cm x 16 cm x 40 cm -kokoinen lankku tai puulevy.

Lankkuun porataan huulipunapuikkojen, ripsivärin, siveltimien sun muiden vekottimien kokoisia reikiä. Ei kuitenkaan läpi asti. Lisäksi lankkuun jätetään vapaita alueita purkkeja varten. Näille vapaille alueille liimataan tarranauhaa, ja vastaavasti purkkien pohjiin liimataan tarranauhat. Ripsivärin reikään kannattaa vähän laittaa reunoille, että putkilo kestää paikoillaan kierrettäessä.

Seuraavaksi alustalle asetetaan liukuesteeksi pala ohutta kumimattoa.

Lopuksi lankku kumimaton päälle, purkit ja purnukat paikalleen ja miesten huijaaminen voi alkaa! Eikä tarvitse apumiestä. Idean saa vapaasti kopioida tai ottaa kaupalliseen käyttöön. 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Erinomainen keksintö, näin se menee, että niitä oivalluksia syntyy tarpeesta. Oikein hyvää syksyä edelleen toivottaa P-kolli

Vierailija
2/3 | 

Kyllä sinulta näitä loistavia ideoita tulee! Tämäkin älyttömän hyvä. Onneksi eksyin tänne blogiisi. Kaikkea hyvää teille! T. Terja

Ystävät, kaverit. Molempia on elämän tiellä vastaan tullut. Osa taaksekin jäänyt. Viime vuosina olen pohtinut ystävyyttä enemmän kuin aikoihin. Se on jo vanhastaan tuttua, että kun vanhemmalla iällä muuttaa paikkakuntaa, on uuden ystäväpiirin rakentaminen aina vain vaikeampaa.

Me muutimme 2002 Joensuuhun, vaimon entiseen kotikaupunkiin. Täällä asui hänen sukulaisiaan ja suurin osa nuoruusajan ystävistä. Minä en tuntenut ketään, vaimoi tuntui tuntevan kaikki. Heti seuraavana kesänä aloitin vanhana ukkelina opiskelut yliopistossa ja ostimme omakotitalon. Seuraavat neljä vuotta sitten laukkasinkin kolmiota koti, yliopisto, rautakauppa. Opiskelin ja remontoin rintamamiestaloa. Ainoat paremmat tuttavuudet olivat nuoria opiskelijakavereitani. Sillä aikaa vaimo kävi töissä, ja hänen ympärilleen rakentui työkaverien piiri. Minäkin aikanani aloin löytää ikäisiäni tuttuja työporukasta, kun pääsin gradua kirjoittamaan ihan palkan perästä. Suunnitelmamme oli, että vielä kerran muutetaan, jos minun työn saantini sitä vaatii. Muutetaan ja rakennetaan uusi tuttavapiiri.

Vaan eipä muutettu. Kun minä sain keväällä paperit ulos yliopistosta, niin syksyllä vaimo sairastui. Tajusin, että me emme muuta Joensuusta ikinä minnekään. Minun oli ja on vieläkin varsin vaikea kuvitella, kuinka rakentaisin kahdelle ihmiselle uutta ystäväpiiriä vieraassa kaupungissa ja samalla yrittäisin luoda uraa. Etenkin kun toisen diagnoosissa lukee oikeanpuoleinen halvaus, vaikea afasia ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta. Vaan mitä tapahtui niille ystäville? Kaikki hävisivät ympäriltä! Eikä siinä mitään. Asiasta ei voi syyttää ketään, vaikka vaimon puolesta harmittikin. Se vain taitaa olla siten, että kun se kaveruuden yhteinen nimittäjä poistuu, hiipuu se yhteydenpitokin. Olen sen täysin hyväksynyt. 

Olen kuitenkin mielestäni löytänyt kaksi ystävyyden lajia, jotka ovat ylitse muiden. Ensimmäinen on se, kun miehen ja naisen välillä leimahtaa ensin ihastus joka kasvaa rakastumiseksi. Vuosien myötä rakastuminen muuttuu rakkaudeksi. Rakkauden ja keskinäisen ystävyyden, kumppanuuden, välinen raja onkin sitten hiuksen hieno. Se vain alkaa jossain vaiheessa tuntua, että tuo vieressä nukkuva ihminen on paras ystäväni, jota rakastan enemmän kuin ketään muita.

Toinen ainakin minut yllättänyt ystävyyden laji on "lukioystävyys". Ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että parhaat ja pysyvimmät ystävyyssuhteet syntyivät 15 ja 20 vuoden välillä, aikana, jolloin olin lukiossa ja kauppaopistossa. Ja sama koskee myös vaimoa. Tuona aikana syntyneet ystävyyden ovat monen kohdalla syventyneet entisestään vaimon sairastumisen jälkeen. Olen iloinen, että minulla on noita lukioystäviä, joiden kanssa voi olla viiden tai viidentoista vuoden tauko tapaamisessa, ja kun sitten nähdään, on kuin eilen olisi erottu. Puhutaan elämän kolhut ja ilot. Itketään ja nauretaan yhdessä. Annetaan toisillemme voimaa jatkaa eteenpäin. Ollaan ystäviä.

Ilkka Pirhonen
Omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

1/4 | 

Minä tulin tänne vieraalle paikkakunnalle 35-vuotta sitten. Muutamia kavereita on ollut. Oikea ystävä menehtyi ns, ennenaikaisesti. Työyhteisö oli/on pieni, harrastanut olen paljonkin, mutta ainoat oikeat kaverit on kotiseudulla olevat serkut ja 17-vuotiaana tapaamani ammattikoulukaveri.

Omat lapset on muuttaneet pääkaupunkiseudulle eikä minulla muuta verkostoa ole asuinpaikkaukunnalla joten, kun helmikuun jälkeen jään loppuelämän aikautauluttomalle vapaalle, niin hiukan pelkään tulevaa yksinäisyyttä.

Avioliitto on, mutta ei ole jutussa kuvatun kaltainen, vaan pikemminkin kun muutenkaan ei osata olla, niin asutaan samassa huushollissa.

Lapset ja lapsenlapset ovat oikeastaan ne ainoat yhdistävät tekijät. Eli ilmeisesti kuulun niinhin 3% suomalaisista, jotka eivät ole onnellisia.

 

P.S Voipi olla. että tämä kaikki johtuukin pelkästään minusta. Siksi kävin esim. kilpirauhasen toimintaa kartoittavan näytteen antamassa tänä aamuna, mutt..... no saa nähdä. Yritystä kuitenkin on.

 

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
2/4 | 

Minun viisas mummoni neuvoi minua silloin kun en vielä edes vilkuillut poikiiin päin jotta vaikka löytäisit elämääsi kuinka ihanan pojan  niin älä silti unohda ja laiminlyö ystäviäsi. Tuosta neuvosta olen ollut kiitollinen sillä minulla on tallella monta nuoruuden ystävää. Vaikka maantieteellinen välimatka on joskus ollut pitkäkin niin silti maailma ei ole meitä erottanut.  Nuoruden ystävät tietävät minusta kaiken, he tuntevat myös pimeän puoleni, turha väittää etteikö jokaisella sellaista olisi. Heille minun ei tarvitse päteä eikä esittää, en voisikaan sillä minut palautettaisiin hyvin nopeasti takaisin maan pinnalle.

Aviliittoomme kuuluu kolmenlaisia ystäviä, on yhteisiä, on sinun ja on minun ystäviä. Mielestäni jokainen tarvitsee myös omia ystäviä joita ei jaeta puolison kanssa ja joiden kanssa tehdään ja harrastetaan omia asioita.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
3/4 | 

Hyvä Vierailija, aika paljon tuttua tuossa näen. Samaa kuin itselläni. Onneksi sinulla on kuitenkin joitain ihmisiä, vaikka vähän. Ja sitten se kaveri siinä kotona. Et kuitenkaan ole ihan yksin. Eläkkeellä joutaa sitten harrastamaankin eli taas voi löytää niitä uusia ihmisiä.

Minua on aina opetettu, että elämässä kannattaa ilo löytää pienistä asioista. Suuria ilon aiheita tulee kuulemma vastaan niin harvoin, että niiden varaan ei kannata laskea. Tästä olen yrittänyt elämässäni pitää kiinni, mutta asian olen mielestäni sisäistänyt vasta viime vuosina.

Kun ihminen sairastaa aivoinfarktin, kuten vaimoni, päässä särkyy jotakin. Meidän tapauksessa se tarkoittaa halvausta, tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimintaa eli apraksiaa ja afasiaa. Nämä ovat asioita, jonka jokainen kohdatessaan näkee. Me, vaimon jokapäiväisessä arjessa mukana elävät näemme, että jotain muutakin on särkynyt. Asia ilmenee monin tavoin. Joskus vaimo käyttäytyy kuin ikäisensä, joskus taas kujeilee kuin teini ja joskus ujostelee kuin pikkutyttö. Asioita, jotka minä näen, mutta monikaan tuntemattomampi ei huomaa ollenkaan. Asian voisi määritellä siten, että sairastumisen jälkeen vaimo on suurelta osin palautunut ennalleen, mutta paljon on jäänyt teho-osastollekin. Joskus alkuvaiheessa muotoilin omat tuntemukseni asiasta runon muotoon.

Ikävä.
Ikävä. Ikävä.
Ikävä. Ikävä. Ikävä.
Mieletön ikävä entistä sinääsi.

Aivot kuitenkin ovat ihmeellinen elin. Kun osa on pois pelistä, jäljellä jäävät osat ottavat uusia tehtäviä, ja uusia hermoratoja syntyy käskyjen välittämiseksi. Tämä tapahtuu vain tuskallisen hitaasti. Niinpä jokainen pieni asia, jonka huomaamme palautuneen ennalleen, on perheessämme ilon aihe. Se elämän pieni ilo, joka saa taas jaksamaan huomiseen tai ensi viikkoon. 

Tämän viikon ilo on ollut suunnitelmallisesti rakennettu huijaus ja sen toteutus. Vaimo ja tyttäremme olivat kahden kotona. Vaimolle on tullut hörpötettyä siitä, että suklaata ei pitäisi paljoa syödä. Se kun lihottaa. No tytär auttoi äidilleen paperista ison venäläisen suklaakonvehdin ja meni omaan yläkerran huoneeseensa. Hetken kuluttua kuului alakerrasta itkun sekaista huutoa! Tytär kiireellä alakertaan tiedustelemaan, että mikä on hätänä. Vaimo itkua vääntäen näyttää suklaista kättään ja koiraa. Koiraa syyttävästi. Tytär katsoo äitinsä kasvoja ja toteaa: Äiti, suu on niin suklaassa, että ei mene läpi. Koira ei syönyt suklaatasi. Taitavasti ilmeitä ja eleitä käyttävä vaimo esittää katuvaa. Hitsi! Ei mennyt läpi! Nolottaa!

Olemme iloisia. Taas yksi osoitus siitä, että asiat ovat menneet eteenpäin. Vaimolla on halu ja taito vaikuttaa ympäristöönsä ja itseään koskeviin asioihin. Tällaisista asioista ne elämän pienet ilot syntyvät.

Ilkka Pirhonen
cooking.snowman@blogspot.com

 

Kommentit (4)

1/4 | 

Pienet ilot, niin kunpa myös terveet ihmiset voisivat löytää elämästään joka päivä asian, joka tekee iloiseksi.Liian paljon on sitä henkeä, myös ikäihmisissä, että aloitetaan marinalla. Meillä potilaani kanssa on tietenkin myös masentavia hetkiä, mutta tarkoitus on , että löydettäisiin aina jotakin, joka piristää mieltä. Alkujaan tämän sairauden masentava tieto oli, että normaali sairausaika on 3 - 5 vuotta, me olemme saaneet jo yli 6 vuotta elämää. Vaikka varsinaista parantumista ei voi odottaa, voi iloita siitä, ettei ole myöskään tapahtunut nyt mitään nopeata huononemista.

Olin itse muutaman vuorokauden lomalla ja onneksi hoitolaitoksessa pärjäsivät potilaani kanssa hyvin. Oma lomani virkisti suunnattomasti, koska olin tutussa ympäristössä, mutta 200 kilometriä kotoa. Paras tapa päästä eroon vähänkin vaikeista ajatuksista on lähteä pois, mutta senhän sinäkin Ilkka tiedät. Toisaalta sekin on iloinen asia, että potilaani antaa minun pitää lomani, kuulin taas tarinoita siitä, miten omaishoitaja ei pääse lomalle, koska potilas ei suostu menemään ulkopuolelle hoitoon.

Tällaisia mietteitä tuli blogistasi mieleeni! Hyvää syksyä edelleen, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/4 | 

Onhan siitä aina meilläkin puhetta, että mieluummin vaimo kotona olisi. Mutta kun on mukava perhekoti, niin aina on sinne suostunut lähtemään. Toki sillä tavalla pitää mielen virkeänä, että tulee mietittyä, että mitä tekisin, jos jonakin kertana kieltäytyisi kokonaan lähtemästä. Paha rasti!

3/4 | 

Pienet ilot, ei ollenkaan huijaus, Korsuorkesteri solistina Kyösti Mäkimattila ja Kalevi Hautamäellä Kouvolan casotto hanuri, siitä riittää taas iloa ja eloa meille molemmille. Näitä pitää vain löytää ja hankkia liput sekä tilata kuljetus! Suosittelen muillekin, vaikkei olis kaikki niin musikaalisiakaan! P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/4 | 

Nuo korsertit ja vastaavat tapahtumat ovat sellaisia mukavia yhteisiä iloja, joihin vain pitäisi nykyistä aktiivisemmin lähteä mukaan. Se on vaan se lähtemisen ja kotiin tulemisen työläys, mikä aina saa jäämään kotiin. Ei hyvä.

PS. Korsuorkesterin ensimmäinen solisti taisi muuten olla Erkki Luumi, erittäin komea ääni hänelläkin.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat