Kirjoitukset avainsanalla avh

Mitä se omaishoitajuus oikein vaatii tai edellyttää? Sitä ei aina kysytä suoraan, mutta silti sen voi hyvin usein rivien välistä lukea. En minä tiedä. Ainakaan noin yleisellä tasolla. Sosiaalityöntekijöillä on omat kriteerinsä. Joku käyttäytymistieteilijä löytää omat juttunsa. Kuitenkin jokainen tapaus on yksilöllinen ja riippuu toisaalta ihmisten taustoista ja toisaalta hoidettavan tilanteensa. Minulla on kokemusta vain  tästä omasta tapauksestamme.

Vasta vaimoni sairastuttua tajusin syvällisesti, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että minä rakastan sinua. Ja sitä rakkautta todella tarvittiin alussa, kun päätöstä omaishoitajuudesta tein. Tunsin rakastavani vaimoani ja ilmiselvästi näin hänen tarvitsevan minua enemmän kuin koskaan aiemmin. Minulle ei mikään laitos ollut missään vaiheessa edes vaihtoehto. Eli tunnepohjalta lähdettiin alkuun, ei järjellä perusteltuna.

Seuraavassa vaiheessa vaatikin sitten monenlaista järjestelykykyä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Kokonaisuuden hallinnan kannalta koin pari asiaa ylitse muiden. Ensinnäkin kaikki syntyvät paperit piti laittaa mappeihin asiayhteyksiensä mukaan ryhmiteltyinä, että ne löytyivät silloin kun tarvitsi. Lisäksi pyörää ei tarvinnut keksiä uudelleen eli edellisen vuoden hakemuksia ja muita lomakkeita voi käyttää uutta kirjoittaessa mallina. Toiseksi oli erittäin tärkeää kirjata itselle ylös, mikä virkailija hoitaa mitäkin asioita. Ihan nimet ja puhelinnumerot ylös laittaen. Näin välttyi monelta väärinkäsitykseltä ja väärältä soitolta. Ja tietysti kärsivällisyys ja oma sopeutumiskykyään eivät olleet pahasta alkuvuosina. Onneksi minulla niitä oli. Ja kaiken pohjalla hyvä fyysinen kunto, että jaksoi vääntää arkea eteenpäin.

Nyt tätä touhua on jatkunut pian kahdeksan vuotta. Välillä tuntuu, että kova luonto on paras luonteenominaisuus. Vaatii välillä aika tylyä ja kovaa luonnetta olla auttamatta. On kuitenkin usein sen autettavan avh-kuntoutujan edun mukaista, että saa tehdä itse. Toinen kohta, missä luonteenpiirre tulee esille, on riidat. Jos on puolison kanssa riidellyt hänen terveenä ollessaan, todennäköisesti joutuu riitelemään myös sairastumisen jälkeen. Meillä afaattinen vaimo ymmärtää noin 90 prosenttia puhutusta, muttei pysty itse puhumaan ollenkaan. 90 prosenttia on riittävästi, jotta ymmärtää olla eri mieltä. Mutta tuo kymmenen prosenttia aiheuttaa sen, että vaikka miten päin asiaa selittäisi, niin viesti ei mene perille. Tämä toimii niin rauhallisesti tavallisista asioista keskusteltaessa kuin riidoissakin. Kun riitatilanteessa sitten ajatus jumittuu pyörimään kehää, onkin tilanne tosi kelju. Vaatii todella vahvaa luonnetta kuunnella toisen huutoa ilman sanoja muutama tunti. Ja silti sen jälkeen todeta, että minä rakastan sinua ja autan sinua mielelläni.

Tämmöistä tänään. Onneksi on keksitty Kelan laitoskuntoutusjaksot. Ne ovat kuin lomaa omaishoitajalle. Taidan olla sen tarpeessa - loman. 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoitan aina tuonne blogin loppuun nimeni alle omaishoitaja. Myös tuossa sivupalkin esittelyssä kerrotaan minun olevan vaimoni omaishoitaja. Näinhän se onkin, valitettavasti ja onneksi. Valitettavasti siksi, että paljon mukavampi olisi olla terveen vaimon aviomies. Onneksi siksi, että oli aikamoisen lähellä, ettei minusta tullut leskimies. Kun aloitin pari vuotta sitten tämän kirjoittamisen, kerroin kuinka minusta tuli omaishoitaja. Sen jälkeen onkin juttu sitten rönsyillyt tupakan salakuljetuksesta viinan juonnin kautta matkailuun. Aina välillä olen toki yrittänyt tuoda esiin myös omaishoitaja ja avh-potilaan (avh, aivoverenkiertohäiriö) arjen asioita. Kerran tein jopa yhteenvedon omaishoitajan päivästä, sattui aika synkkä päivä kohdalle. Nyt on sitten valmistunut korjaus tilanteeseen, korkojen kanssa.

Tyttäreni ystävä Janina Joutsen kuvasi, ohjasi ja leikkasi yhtenä opintoihinsa liittyvänä opinnäytetyönä pienoisdokumentin

"Aneurysma ja me",

joka hieman valottaa elämäämme. Nyt se löytyy yllä olevasta linkistä meidän kaikkien katsottavaksi Youtubesta. Janinan luvalla.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Pirjo
1/1 | 

Hieno dokumentti. Aiemmin luettuani blogi-kirjoituksiasi olin siinä käsityksessä, että vaimosi olisi "huonommassa kunnossa". Iloinen yllätys, että hän pystyy liikkumaan jne. Omaishoitajaksi joutuminen on rankka paikka eikä yhtään varmaan lohduta, että joillakin muilla omaishoitajilla on vielä rankempaa täysin liikuntakyvyttömän läheisen hoitajina.

Olin äitini omaishoitaja hänen kolme viimeistä vuottaan. Nyt seuraan läheltä veljeäni, joka on vaimonsa omaishoitaja aivoinfarktin jälkeen. Vaimo on halvaantunut oikealta puolelta. Vaimo pystyy puhumaan ymmärrettävästi mutta oikea käsi ja jalka eivät toimi.

Jotenkin tuntuu, että elämä ei ole reilua kun jotkut sairastuvat tai kuolevat suht nuorina kun taas toiset saavat elää elämänsä huoletonna.

Oltiin vuosi sitten vaimon kanssa kirpputorilla. Niin kauan kuin olemme tunteneet, hän on tykännyt käydä kirpparilta vaatteita ostamassa. Sama meno on jatkunut myös sairastumisen jälkeen. Itse asiassa vaimo ostaa käytännössä kaikki vaatteensa itse kirpputorilta. Ja tyyli on säilynyt entisellään. No, tällä vuoden takaisella retkellä oli sitten eräällä osastolla hiuspanta, jossa oli söpöt nallenkorvat. Nappasin pannan päähän, katsoin vaimoa ja aloin hyräillä "jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt...". Vaimoa tilanne huvitti. Olin jo laittamassa hiuspantaa takaisin, kun vaimo alkaa selittää, että osta se. Minä pistin hanttiin, että hassuhan tämä oli, mutta emme tällä kyllä mitään tee. Kun vaimo itsepintaisesti esitti, että osta, niin totesin, että jos puolellatoista eurolla saa hetkellisen hyvän mielen toiselle, niin uhraus ei ole suuri. Panta korvineen tuli ostettua.

Vaimon halvaantunut oikea käsi on spastinen, mikä lyhyesti ja hieman yksinkertaistettuna kerrottuna tarkoittaa, että käsi on jäykistynyt tiettyyn asentoon eikä liiku. Spastinen käsi saattaa olla ajoittain kivuliaskin, kun lihas pyrkii vastustamaan kaikkea liikettä. Tätä jäykkyyttä ja mahdollisesti esiintyvää kivuliaisuutta fysioterapeutti pyrkii ehkäisemään omilla kuntouttavilla toimillaan. Olemme havainneet, että päivittäinen liikuntarajoitteisten henkilöiden kuntoiluun tarkoitetun erikoiskuntopyörän käsien kuntoiluun tarkoitetun laitteen käyttö vähentää spastisuutta. Vaimo mielellään sitä päivittäin polkeekin. Mutta vielä jää tekemistä minullekin. 

Minä joka ilta taivuttelen tuon liikettä vastustelevan ranteen suoraksi ja laitan yllä olevassa kuvassa näkyvän lepolastan yöksi käteen. En tiedä, mihin juttu perustuu, mutta lepolastan säännöllinen käyttö vähentään käden päivittäistä jäykkyyttä yhdessä muiden toimenpiteiden kanssa. Vaikka kuntolaitteen käsillä polkeminen rentouttaakin kättä, se on silti illalla usein lastanlaittovaiheessa kivulias. Ja tässä kohtaa astuvat taas nuo nallekorvat kehiin.

Ei nimittäin vienyt kauaakaan niiden ostamisesta, kun hoksasin voivani hyödyntää niitä lastan paikoilleen laitossa. Usein sen kaltaiseen aivoverenkierron häiriöön, jollainen vaimollani on, kuuluu nauraminen. Ihmistä naurattaa enemmän ja useammin kuin terveenä ollessaan. Naurulla reagoimisen kynnys ikään kuin laskee. En tiedä, mistä on kysymys, mutta jos tätä joku asiaa tunteva lääkäri lukee, niin kerro meille tuolla kommenteissa. No takaisin asiaan. Lastaa laittaessa käsi on usein kivulias. Ja yleensä vielä kivuliaampi, jos vaimo keskittyy johonkin muuhun kuin käteensä. Ja vastaavasti lihas on rennompi, vähemmän jäykkä ja kivulias, jos häntä naurattaa. Eräänä iltana, kun käsi oli erityisen kipeä, oivalsin hyödyntää noita kahda edellä mainittua asiaa. Kehotin vaimoa lopettamaan tv:n katsomisen hetkeksi ja keskittymään käteensä. Seuraavaksi nappasin hiuspannan päähäni ja totesin, että nyt nallekarhu laittaa käden lastaan, ettei yhtään satu. Vaimo oli tikahtua nauruun, ja minä tunsin sormissani, kuinka käsi ikäänkuin suli rennoksi. Alta aikayksikön ranne oli suora, ja voin laittaa lastan paikoilleen.

Tapahtumasta on jo reilusti yli vuosi, mutta edelleen nallenkorvat päässäni saavat vaimon hyvälle mielelle ja useimmiten nauramaan ääneen. Ja aina käsi rentoutuu. Ostos on ollut hintansa väärti. Tämä on niitä omaishoitajuuden pieniä iloja.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

Hoidettava kohta itsekin.
1/4 | 

Hauska tarina ja samalla tärkeä toimenpide on kyseessä. Jaksamista teille molemmille.

Aili Inkeli
2/4 | 

Tuota noin.. kun kerran julkisuuteen kuvasi laitoit nallekorvien kera, niin ehkä on luvallista sanoa, ettei vaimosi ole ainoa ketä naurattaa :D Mahtavaa, että naurun voima toimii!

70-luvun puolivälissä Joensuussa, Tipulassa, suoritti kansalaisvelvollisuuttaan tai -oikeuttaan tyttöporukka, joka ei tainnut jättää yhtään opettajaa kylmäksi. Mieluummin kuumaksi kuin hellakoukku. Sen verran tytöt saivat yleistä häiriötä aikaiseksi. Ja porukan hajautetuksi eri luokille. Mutta porukka säilyi. Koulun jälkeen kaikki löysivät paikkansa tässä maailmassa. Ja ovat elämässään menestyneet kaikesta kouluajan riehumisista huolimatta. Kävi niin  kuin Pelle Miljoonan laulussa Älä äiti itke.

Vaimoni oli yksi tuosta porukasta. Yhteys joutui naisten ruuhkavuosina koetukselle. Oli perheiden perustamiset, lapset, uran luonnit ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan kadonnut. Muistan tyttöjen tavanneen joskus 90-luvulla. Vaimo kertoi mukavaa olleen. Sitten taas piti elää tähän kesään. Loppukesästä juhlittiin tyttöjen opinahjon eli Joensuun lyseon lukion 150-vuotisjuhlaa. Tytöt olivat tietysti mukana juhlissa.

Anki, joka vaimon vanhoista kamuista ainoana on lisännyt yhteydenpitoaan perheeseemme vaimon sairastumisen jälkeen, kutsui koko vanhan jengin kotiinsa iltajuhliin. Ja vaimo, toispuoleisesta halvauksesta, vaikeasteisesta afasiasta ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminnasta huolimatta, oli mukana. Mene vain Ilkka kotiin, kyllä me kaverista huolta pidetään. Aika turvallisilla mielillä lähdin, sillä olihan joukossa myös hoitoalan ammattilaisia. Ja juhlat menivät oikein hyvin. Ja vaimo oli tyytyväinen.

Mutta kun kerran mukavaa oli, niin eihän se siihen jäänyt. Itse tosin ehdin jo epäilemään ainakin vaimoni osalta. Vaimo on itsenäistä liikkumista ja ateriointia lukuunottamatta jotakuinkin täysin muiden auteltavissa. Eikä pysty omalla puhumisellaan osallistumaan keskusteluun. Mutta eikös mitä. Viime lauantaina oli sitten tyttöjen pikkujoulut. Teemana peruukki. Ja tulihan se kutsu vaimollekin. 

Jonkin verran osaan kirjoittaa abstrakteista asioistakin, mutta tässä kohtaa kyky on pienempi kuin halu. Haluaisin kuvata vaimoni ilon, kun hän ensin avustajansa kanssa kävi kaupasta löytämässä itselleen Peppi Pitkätossu -peruukin. Ja sitten valmistautuminen. Minäkin opin tekemään Pepin pisamia! Ja sitten koitti juhlat. Vein vaimon Polvijärvelle, missä juhlat olivat.  Tällä kertaa poistuin paikalta jo varsin tyynenä. 

Illalla pois vaimoa kotiin hakiessani sain kyytiini tosi onnellisen naisen. Oli syöty hyvin, laulettu karaokea ja vähän tyttöjen kanssa tanssittukin. Kuulemma tarinaakin oli tullut vaikka kuinka, tulkin puute vain oli ajoittain hieman vaivannut. Väsynyt, mutta onnellinen kuvasi tilannetta täydellisesti. Minullekin tuli todella hyvä mieli, kun näin vaimon niin onnellisena. Onnellisena siitä, että oli saanut viettää tasavertaisena iltaa vanhojen hyvien kavereiden kanssa.

On hienoa, että ihmisellä on tuollaisia ystäviä kuin Sepu, Mella, Anki, Pike ja Rydi. Kiitos hyvistä juhlista, elehtii tuolta sohvalta punapää Peppi Pitkätossu eli Janski.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat