Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat