Ostin maalis-huhtikuun vaihteessa harrasteauton. En kuitenkaan tuota kuvassa näkyvää. Ajatus oli, että myytyäni moottoripyörän voisin tehdä seikkailuretkiäni Venäjän syrjäkylille autolla. Aikani etsittyäni löysin sopivan. Puhelimessa jututin myyjää, joka kertoili autosta sitä mukaa kuin osasin kysyä. Myyjä selitti auton joutuneen hänelle ikään kuin puolivahingossa. Edellinen omistaja oli auton katsastanut viime vuoden syyskuussa, ja uusi omistaja oli ehtinyt ajaa sillä vain reilut 500 kilometriä. Ei kuulemma oikein koirat mahtuneet kyytiin, niin myi nyt pois. Totesin, että kyllähän nyt katsastettu auto sen verran kunnossa pitää olla, että jos se on muuten mieleinen, niin sen  voi käydä hakemassa, vaikka hakumatkaa suuntaansa onkin nelisensataa kilometriä.

Sanoista tekoihin ja hakupartio liikkeelle. Koeajoimme auton varsin pikaisesti. Vanha maastoauto vaikutti luonnollisesti varsin traktorinomaiselta, emmekä sitä isommin tutkineet. Olihan se katsastettu. Seteliraha vaihtui autoon ja paperien allekirjoitusten jälkeen suuntasimme kotimatkalle. Sen verran puutteita havaitsin, että toinen ajovalo oli pimeänä. Yhdessä arvelimme, että liekö poltin palanut. Kotimatkalla tiellä oli paikoin jäisiä polanteita ja paikoin sulaa asfalttia. Ihmettelin, kun auto aina niissä kohdin pyrki kääntymään poikittain. No, ehkä se on vain tottumattomuutta.

Kotiin päästyä alkoi autoon tutustuminen, joka oli täynnä yllätyksiä! Ensimmäisellä kerralla, kun katsoin auton alle, toteisin, että kaikki vaihdelaatikon ja jakolaatikon kiinnityspuslat olivat täysin lopussa. Eivät antaneet näille elintärkeille voimansiirron osille mitään tukea, sillä välys oli niin suuri, että käsin osia liikutellessa kuului vain iloinen lonkse. Vaihdelaatikon takapää oli vain yhdellä pultilla kiinni, sillä toisen kiinnityspultin kiinnityskohta oli lohjennut laatikosta pois. Nämä kaikki voimansiirtoon liittyvät asia olisi pitänyt huomata katsastuksessa.

Auto oli ulkoiselta olemukseltaan sen näköinen, kuin siihen olisi lastattu kolme kertaa sallitun kuorman verran painoa. Tarkemmassa tutkailussa iskunvaimentimet osoittautuivat kuolleiksi. Niitä sai pumppailla vapaasti kuin fillarin pumppua. Vastusta ei ollut nimeksikään. Totesin myös jouset täysin kuoleutuneiksi. Auto sai kummasti ryhtiä, kun vaihdoin siihen uudet iskarit ja jouset. Miksihän katsastusasemalla tehdään iskunvaimennintesti?

Mutta eihän tässä autossa ole ABS-jarruja? No ei tosiaan! Ne tulivat yleiseen käyttöön vasta tämän auton valmistumisen jälkeen. Mutta kun pyörät eivät lukkiutuneet edes soratiellä. Ensimmäinen vikahavainto oli, että jarrupääsylinteri ei toimi, mutta kun jarrut eivät alkaneet sen vaihdonkaan jälkeen pitämään.  Etujarrujen tarkempi tutkinta paljastikin, että jarrusylinterit olivat ruostuneet jumiin, ja kumiosat olivat riekaleina! Etujarrut alkoivat pitämään, kun vaihdoin kaikki osat uusiksi. Vaikka jatkuvalla nelivedolla varustettuja autoja ei voikaan ajaa jarrudynamometriin, niin kyllä tämän tason puutteet olisi pitänyt katsastuksessa havaita.

Seuraavaksi oli aika ryhtyä tutkimaan auton kääntymistä poikittain nimismiehen kiharoissa. Ensimmäinen havainto oli, että taka-akselin ripustuksissa kaikki kiinnityspuslat olivat väljiä ja yksi reaktiotanko pahasti mutkalla. Ei tarvinnut rengasraudalla kingotella, kun puslien väljyyden havaitsi. Ihan käsillä heiluttelu riitti, kun väljyys mitattiin millimetreissä. Auto topakoitui huomattavasti, kun vaihdoin uudet reaktiotangot puslineen, mutta poikittain kääntymisominaisuus jäi edelleen. Pyörien suuntauksen pitää olla pielessä, ajattelin. Olihan toinen raidetangon pää täysin irti eli asennuksessa sitä ei ollut kiristetty niin, että olisi kestänyt käytössä kiinni. No, pyörien suuntaushan on rengasliikkeissä vakiohommaa. Rengasliikkeen tietokone kertoi, että pyörät harittivat mihin sattui. Lisäksi taka-akseli oli niin pahasti vääntynyt, että se olisi vaihdettava uuteen. Näin myös tein, auto alkoi pyörien suuntaamisen ja akseliston vaihdon jälkeen kulkeakin aivan suoraan. Ja kun uusi akselisto sisälti myös uudet jarruosat, niin nyt alkoivat myös takajarrut pitämään. Noita pyörien suuntauksia ja taka-akselin vääntymistä ei kukaan pysty käsittääkseni silmämääräisesti näkemään, mutta kyllä mielestäni katsastusmiehen olisi pitänyt nuo reaktiotankojen puslien väljyydet pitänyt huomata ja niistä korjauskehotus antaa.

Jotenkin auto käyttäytyi liikkeelle lähtiessä oudosti. Korissa tuntui asiaan kuulumatonta resonointia. Tarkempi tutkailu osoitti, että molemmat moottorin kiinnityspuslat olivat aivan loppu. Käytännössä moottori lepäsiä vapaalla painollaan paikallaan. Kiinni moottorin ja vaihdelaatikon muodostama kokonaisuus oli vain sillä vaihdelaatikon päässä olevalla yhdellä pultilla. Eli käytännössä ei millään. Onneksi uusia kiinnikkeitäkin on saatavana. 

Myös sähköt autossa olivat täysin sekaisin. Taka-, jarru- ja peruutusvalot eivät palaneet ollenkaan. Ja se pimeän ajovalon pimeyskin johtui siitä, ettei polttimolle tullut virtaa ollenkaan. Takakontista löytyi kaksi johdonpäätä, jotka yhdistämällä tuulilasinpyyhkijät alkoivat toimia. Useita metrejä uutta johtoa, kutistesukkaa, liittimiä, releitä sun muuta, ja sähkötkin toimivat. Ehkä olisin katsastusmiehenä jotain maininnut noista toimimattomista valoista, mutta eihän sitä voi mainita, ellei huomaa.

Eli asiaa summaten. Auto ei missään nimessä ollut katsastuskunnossa. Ennemminkin sen olisi pitänyt olla käyttökiellossa. Sillä oli edellisen katsastuksen jälkeen ajettu vain noin tuhat kilometriä, joten nämä kaikki viat eivät siihen ole ajon aikana pystyneet tulemaan, vaan niiden on pitänyt olla havaittavissa jo edellisen syksyn katsastuksessa.

Auto on nyt katsastettu uudelleen, ja se toimii kuten pitääkin. Hankin sen harrasteautoksi, joten iso työmäärä ei harmita. Olenhan saanut harrastaa. Ja ostamani merkkiseen autoon eivät varaosatkaan ole kalliita eli rahamenokaan ei kiukuta. Jotenkin vain on sellainen mieliala, että luottoni erääseen luotettavana pitämääni instituutioon on mennyt. 

Ainakin mieleen jäi pyörimään ajatus, että oliko auton katsastanut keskisuomalainen katsastusmies ja helsinkiläinen senhetkinen omistaja kenties sukulaisia vai metsästyskavereita. Ja että hälytyskellojeni olisi pitänyt soida, autoa kuitenkin myytiin Kainuussa. No, tekevälle sattuu ja tehdessä oppii.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat