Tuossa blogin kuvauksessa todetaan, että karautan aina joskus moottoripyörälläni maailman ääriin tuulettumaan. Ei ole tullut viime kesän jälkeen isommin karauteltua, kun kesäkuussa kaaduin Aunuksessa ja meni tuo solisluu poikki. Sain ensikosketukseni kaksipyöräisiin vähän toisilla kymmenillä, kun pääsin kummisedän mopolla kylätielle kokeilemaan. Sitten kevarilla pari vuotta, jonka jälkeen koko homma jäikin vuosikymmeniksi. 2000-luvulle tultaessa alkoi taas polttelemaan. Ostin Venäjältä vanhan Dneprin, jonka kunnostin, mutta pienen huoltovirheen takia se juuttui viideksi vuodeksi seisomaan. Ostin nimittäin vaimoni kanssa talon, eikä aika tai raha riittänyt koskaa pyörän ajokuntoon saattamiseen. Kun vaimo sitten sairastui, tajusin, että on pakko hankkia pyörä, jota ei tarvitse huoltaa niin paljoa kuin noita vanhoja neuvostoliittolaisia. Siitä se sitten Ilkan seikkailut moottoripyörillä itänaapurissa saivat alkunsa. Oli vuosi 2009. Kuudessa vuodessa koin ja näin todella paljon moottoripyörän selässä. Tarkemmin asiasta olen kertonut mp-blogissani Pirhonen RC. Mutta sitten tuli stoppi, kun kaaduin ja solisluu katkesi.

Pianhan se leikattiin ja toiveikkaana aloin sitä kuntouttamaan. Sillä tavalla tämä on mennyt ihan hyvin, että liikkuvuus on lähes terveen käden luokkaa ja kipukin on sellainen, että nukkumaan pystyy. Ensimmäisellä kontrollikäynnillä elokuussa todettiin, että luutumisen esiastetta on syntynyt, joten odotetaan helmikuun loppuun, josko tuo siiheksi luutuisi. Kysyin, että mitä sitten, jos ei luudu? No sitten tehdään luutumisleikkaus, oli erikoistuvan lääkärin suora vastaus. Niin sitten odottelin aina marraskuun loppuun, jolloin oli seuraava kontrolli. Taas sama juttu. Röntgenkuva näytti, ettei luutuminen ollut edennyt odotusten mukaan. Jälleen erikoistuva lääkäri - eri kuin ensimmäinen - ilmoitti, että se on sitten luutumisleikkauksen paikka. Sanoi kuitenkin keskustelevansa vielä leikanneen lääkärin kanssa. Hetken kuluttua ilmoitti, että odotetaan vielä helmi-maaliskuun vaihteeseen. Ja minä odottamaan. Tammikuussa soitin hoitajalle, että mitä tehdään, kun tunnen nämä luun päät nahkan läpi. Miltä tuntuu, kysyi hoitaja. No koko ajan paremmalta, tunnen vain nämä luun päät ja sen, kuinka keskellä solisluuta on ikään kuin nivel, vastasin. Hoitajan mukaan kuului asiaan. Aikanaan huomaan, että tuntuu ihan hyvältä. Ja minä onneton uskoin. Nyt sitten vihdoin pinna petti, ja otin viikko sitten uudelleen yhteyttä polille. 

Tällä kertaa erikoislääkäri tutki uudet kuvat ja solisluun. Totesi, että eihän se ole luutunut. Esitti, että pärjää ihan hyvin ilmankin! Kun kerroin, että haittaa monessa fyysisemmässä hommassa, vaikka jouten ollen onkin oireeton, lupasi tehdä luutumisleikkauksen. Tilanne sai minut jossain määrin hämilleni. Ensin kaikki poikkeuksetta pitävät luutumisleikkausta itsestään selvyytenä ja sitten tulee kaveri, joka sanoo, ettei se nyt noin olekaan. Ja yllätys yllätys, nettiä aikani selattuani totesin, että aika hyvin pärjää tosiaan luutumattomalla solisluullakin. Minä olin kuitenkin niin vahvasti itselleni mieleen iskostanut ajatuksen kaksiniveleisestä solisluusta, että päädyin pysymään leikkauksen kannalla. Nyt se sitten perjantaina leikataan.

Perhetuttu tulee vaimolle kaveriksi viikonlopun ajaksi. Nuorempi poika, joka vielä asuu kotona, on siihen saakka matkoilla, eikä voi osallistua äitinsä auttamiseen. Ja tytär, joka yleensä on näissä hommissa auttanut, on armeijassa. Tämä on näiden omaishoitajahommien eräs ominaispiirre, että mitään ei voi sopia tuosta vaan. Aina pitää heittää hirmuista kieppiä, että saa vaimon hyvinvoinnin varmistettua. Tällä kertaa se onnistui suhteellisen kivuttomasti.

Mutta takaisin moottoripyöriin. Ajoin kuusi vuotta varsin intensiivisesti ja koen nähneeni pyörän selästä enemmän kuin moni sunnuntaipyöräilijä paljon pidemmän ajan kuluessa. Ikää on kohta kuusikymmentä, eivätkä luut tulevaisuudessa luudu yhtään paremmin kuin nyt. Mieluummin toisin päin. Olen käynyt kevyillä reiteillä prätkällä ajelemassa ja todennut, että erityisempää pelkoa ajamista kohtaan ei ole jäänyt. Tuntuu vain sille, että vaikka moottoripyöräily mukavaa onkin, ei se ole tämänpituisten toipumisten arvoista kuitenkaan. Niinpä olen päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika siirtyä riemurinnoin elämässä eteenpäin. Laitoin pyörän myyntiin ja olen alkanut lueskella nettiauto.comista Lada Nivan myynti-ilmoituksia. Se on hyvä kulkupeli Venäjän syrjäkylien teille. Ei kaadu läheskään niin hyvin kuin moottoripyörä. Lisäksi varaosat ovat edullisia ja jokaisesta kylästä löytyy aina joku, joka osaa korjata, jos ongelmia ilmenee. Eli jatkossakin karauttelen käden toivuttua Karjalan laulumaita ihailemaan, tosin neljällä pyörällä. Kestää paremmin käpälät kunnossa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

Aili Inkeli

Toivotaan, että kirurgi tekee hyvää työtä ja pääset rattia vääntämään ehjällä solisluulla. Voimaa se ratinvääntökin vaatii Karjalan liejuisilla teillä, luulen.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat