Viime viikolla työmatka vei minut naapurimaahan vanhaan asuinkaupunkiimme. Sattui vielä niin, että osastomme matkasihteeri oli varannut hotellihuoneen entisellä kotikadullani sijaitsevasta hotellista. Minähän olin aivan innoissani! Illat kävelin tuttuja paikkoja katsellen. Ja joka ilta jonkin vanhan tutun luona kylässä. Tuli paljon mieleen asioita, mitä tapahtui niin sanotusti ennen vanhaan hyvään aikaan. Mukavaa oli - vanhoja muistellessa, vaikka päivät menivätkin työn merkeissä.

Yleensä kotiin paluut ovat ruutinia. Vaan ei ollut tällä kertaa. Kun reissun aiheuttama pienehkö univaje lisättiin keitokseen, oli mieli valmis temppuilemaan! Miksi tässä näin piti käydä. Matkalla tavatut kaverit jatkoivat elämäänsä kuten ennenkin. Tavallaan olin saanut viikon ajan maistaa tilannetta, jonka olin kokenut monasti ennen vaimon sairastumista. Vaimo Suomessa ja minä töiden perässä muualla. Ja kotiin palattuani elämä jatkui normaalina. Kun se tällä kertaa ei enää jatkunutkaan, valtasi väsyneen mielen tunnetila "eniten vituttaa kaikki"!

Onhan se sama tunne koko ajan olemassa pohjalla, mutta tietoisella positiivisuuden ylläpidolla tunne kestää piilossa. Mutta joskus tulee tilanteita, jolloin se pääsee yllättämään nurkan takaa. Tulee harmitus, että miksi minulle piti käydä näin? Miksi vaimolle kävi näin? Miksi meille? Mielen valtaa kateus muita ikätovereita kohtaan. Olisimmehan sitä mekin tuon vähän pidemmän tikun ottaneet.

No, pari yötä hieman normaalia pidemmillä yöunilla, ja elämäkin alkoi taas vaikuttaa paremmalta. Syksyn harmauskin muuttui enemmänkin keltaiseksi. Tämä oli kuitenkin taas kerran yksi muistutus siitä, että on oltava hyvin tarkkana, ettei katkeruus saa valtaa. Iloisella mielellä jaksaa paljon paremmin.

Ilkka Pirhonen

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (12)

Vierailija

Näinhän se tahtoo mennä. että järjen  ja tunteen "keitoksesta" syntyy monivivahteinen soppa. Pitkiäkään tikkuja ei riitä kaikille, tosin pitkäkin tikku tahtoo joskus käydä melko lyhyeksi.

Jossittelun ja katkeruuden tiehän ei johda muuhun kuin syvemmälle "katkeruudensuohon", annetaan vain senkin "vitutuksen" tulla, kunhan se ei jää pysyväksi. Lopulta kuitenkin ne hyvät asiat ovat niitä jotka kantavat vaikeuksien yli. Rutiineitten rikkominenkaan ei ole pahasta, niitäkin kannattaa harrastaa.

Parisen kuukautta sitten kirjoittelin vaimon hakemusta tuettun palveluasumisen  yksikköön ja nyt  reilu kuukausi on harjoiteltu erillään asumista. Eipä tämäkään asia ihan niin yksioikoinen juttu ole, vaatii kyllä sopeutumista, mutta toisaalta ihminenhän on sopeutuvainen. Tunne ja järki tahtoo pyrkiä sekottumaan, ainakin näin alkumetreillä.

Mukavaa syksyn jatkoa kaikille, harrastetaan, liikutaan, ulkoillaan, uskalletaan rikkoa rutiineja ja ollaan/ tullaan hyvälle mielelle.

Köpä

 

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015

Riittävän unen merkitys on aika suuri. Väsyneenä on todella vaikea ylläpitää hyvää mieltä. Ja miten helposti pinna katkeaa ja kaikki mahdollinen ärsyttää

Vierailija

Hei!

 

Kiva että sait tavata vanhoja tuttuja vaikkakin muistot nousivat mielen syövereistä. Kannattaa lohduttaa itseään, että kyllä heidänkin elämät ovat muuttuneet eikä menneet päivät palaa myöskään heidän elämään. Itse mietin samoja asioita kun elämä heitteli ja olisi ollut mahdollista muuttaa paikkakunnalle missä olin elänyt elämäni parhaat vuodet. Päätökseen jäädä tälle 'paskalle' paikalle vaikutti juuri että elämä vanhassa 'lintukodossakin' oli muuttunut. Ja kyllä aika muistotkin kuultaa.

Uni on äärettömän tärkeää eli unta palloon aina kun mahdollista!

Köpälle tsemppiä!

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Köpä, sinä elät tilannetta, jota itse olen monasti miettinyt. Omalta kohdaltani olen todennut, että kun vuosia elää omaa elämäänsä ikään kuin toisen ihmisen kautta, on varmasti todella vaikeaa sitten aikanaan päästää irti. Oli se irti päästäminen sitten asumis- tai hoitomuodon vaihtamista tai puolison kuolema. Tuo kuolema tuntuu aina pahalta. Siihen ei voi valmistautua, mutta noihin muihin mielestäni kyllä. Ja sitä olen omilla irtiotoilla arjesta yrittänyt kovasti tehdäkin. Silläkin uhalla, että sitten arjen koittaessa saattaa vähän iskeä takaisin, niin kuin tällä kertaa.

Tsemppiä arkeen.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Kirsikankukka55, se on muuten juuri noin. Eikä koske pelkästään tunne-elämää, vaan kaikkea muutakin toimintaa. Olen itsessäni tehnyt sen havainnon, että viiden kympin jälkeen on unen tarve lisääntynyt. Tai tulee ilmankin toimeen, mutta sitten ei mistään vaan tule mitään. Sopivassa suhteessa unta ja ulkoilmaa, niin hyvä tulee!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Vierailija, noinhan se on. Ei minullakaan nämä tunnereaktiot niinkään tuohon paikkakuntaan ja ihmisiin liittyneet, vaan tuohon perusasetelmaan. Minä työreissulla ja vaimo kotona. Juuri näihin ihmisiin ja tähän paikkakuntaan liittyvänä olen tuon asetelman kokenut niin monasti, että siitä syntyi sitten takauma "vanhoihin hyviin aikoihin". Vaan kyllä tämä taas tästä on lähtenyt.

Vierailija

Olin vuoden ajan omaishoitajana miehelleni. Hän oli vasta vaille neljänkymmenen, mutta eli terminaalivaihetta laajalle levinneen syöpänsä vuoksi. Tavaton väsymys oli vallitsevana elämässäni tuon vuoden ajan, jopa kauemminkin. Pienet lapsemme vaativat oman huomionsa joten uneni jäivät parhaimmillaankin viiteen tuntiin yössä. 

En edes miettinyt hänen sairaalaan menoansa. Olin luvannut aikanaan tahtoa olla hänen kanssaan niin hyvinä kuin pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Hänen vanhempansa asuivat samassa pihapiirissä kanssamme, mutta mieheni ei kelpuuttanut äitiään edes mehua hänelle antamaan. Kauppareissuiltakin tulin aina "kieli vyön alla" kotiin. Mitään kontaktia ulkopuoliseen maailmaan ei minulla ollut.

Hänen menehdyttyään syliini eräänä kevättalven yönä nukuin hänen vieressään aamuun saakka. En muista seuraavasta kolmesta kuukaudesta kuin sen, että istutin tuhansia koivuntaimia lähelle kotiamme. Se työ helpotti pahinta tuskaani. Lapset olivat kanssani metsässä, nelivuotias merkkasi kuitunauhoilla taimia ja esikoinen laittoi pieniä puita tekemiini kuoppiin. 

Saimme paljon tukea läheisiltämme tuolloin. Sisareni ja kaksi veljeäni auttoivat usein käytännön asioissa ja kuuntelivat purkautumistani. Vähitellen positiivisuus sai alaa ajatuksissani. Metsä, järvi sekä lukeminen sekä muu harrastaminen lasten kanssa veivät ajatuksiani hieman kirkkaampiin väreihin. Hain ulkopuolista apua myös terapeutilta, sen koin hyvin antoisaksi.

Olette kirjoittaneet viisaita oivalluksia. Aina ei positiivisuudesta ole apua, sitä tunnetta ei vain yksinkertaisesti ole olemassa joissain tilanteissa. Yrittäkäämme jaksaa vaihtelevin tuntein hetki kerrallaan.

Kerttu

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Kerttu, tarinasi oli todella koskettava. Tämä nykymaailma on vain niin täynnä kaikkea ihanaa. Ikään kuin emme saisi sanoa, että joskus on myös vähemmän ihanaa. Sanotaan se kuitenkin.

Vierailija

Ruotsin omaishoidosta oli TV ykkösen ohjelma Rakas isä. Katselin sitä, täytyy sanoa, että onneksi meillä Suomessa on päästy pidemmälle omaishoidon suhteen.Suomessa kaikki hoitajat eivät vielä saa rahallista korvausta työstään eikä ilmeisesti aina ole saatavilla sopivaa lomapäivien hoitokotia potilaalle.Ruotsissa ei ole omaishoidon palkkiota ohjelman tietojen mukaan. Ohjelmassa kerrottiin vähän muidenkin eurooppalaisten tavoista hoitaa vanhempiaan, suomalaisesta käytännöstä ei puhuttu.

Positiivisuus on hyvä apu omaishoidon päivissä ja vaikka sitä ei joka kerta löydäkään, jos joutuu heräämään yöllä monta kertaa, jos vuodevaatteet ja potilaan vaatteet pitää vaihtaa pienen hetken päästä edellisestä vaihdosta. Pienikin merkki että esim. potilaalla on lämpöä, mistä se johtuu, onko vain normaalia vilustumista vai onko taas virtsatulehdus, joka tulee niin helposti vaippaa käyttävillä.? Tummat ajatukset tunkevat helposti, pitääkö tilata ambulanssi, ja se vie keskussairaalaan, siihen entiseen ensiapuun, josta potilas viedään kuitenkin alempaan sairaalaan. Viikonloppu on pahin, ensiavussa on paljon juopuneita, toisiaan ja itseään kolhineita ja nämä muut sairastuneet odottavat sermiensä takana. Jotkut huutavat apua, mutta omaiseni ei siihen pysty, koska ei voi puhua.

Niinkauan on aina hyvä, kun ihminen saa kävellä, puhua, syödä ja juoda, nämä asiat kun otetaan pois, pitää löytää korvaavia asioita. Siinä sitä positiivistä ajattelua tarvitaan sekä potilaalta että hoitajalta.Hyvää pyhäpäivän jatkoa, P-kolli

 

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

P-kolli, se on juuri noin. Opin asian sopeutumisvalmennuskurssilla, jossa kaikki olivat käyneet läpi samanlaisen sairastumisen kuin vaimoni. Näin, että oli ihmisiä, joiden tilanne oli huomattavasti parempi kuin meillä. Näin myös ihmisiä, joiden tilanne oli huomattavasti huonompi kuin meillä. Päädyin keskittymään siihen mitä on, enkä siihen mitä puuttuu. Meillä on kuitenkin vielä puhumista lukuun ottamatta nuo kaikki mainitsemasi asiat. Yritämme olla niistä iloisia. Ja olemmekin. Joskus sitten vain tulee noita yllä kuvatun kaltaisia päiviä, jolloin tulee ajatelluksi "liikaa".

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015

On jotenkin outoa se, että helposti syyllitää itseään siitä, jos ei aina jaksa olla positiivinen ja toivoa täynnä. Eihän se elämä niin mene. Eikä rakkaus vähene, jos ei aina jaksa toista. En ole ollut omaishoitaja, mutta pienten lasten äitinä joskus olleena ja nyt mummona on niin tuttua se, että joskus ajatuksiin livahtaa kaikenlaista ei niin positiivista noista nassikoista ja silti he ovat suurin piirtein koko elämäni.

kaikenlaiset tunteet ovat osa elämää ja sallittuja

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Kirsikankukka55, minä olen siinä onnellisessa tilanteessa, että en varsinaisesti syyllistä itseäni - mistään. Sitä vaan pyrkii säilyttämään tuon positiivisen asenteen, koska tietää, että muuten ei kauaa jaksa.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat