Tarina 1
Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.
Tarina 2
Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.
Ilkka Pirhonen
omaishoitaja
Jep...niin se vaan on, että paino tuo tullessaan kipuja sinne ja tänne. Ja kun painoa saa alaspäin, huomaa kummasti nuortuvansa. Ei kolota ihan niin montaa kohtaa.
Iälle ei voi mitään, se tuo omat tuttunsa mukanaan, mutta läskistä luopuminen auttaa kyllä moneen asiaan.Eikä ne vatsanseutua mittailevat "tyttösetkään" enää katso kauhuissaan mittanauhan lukemia.
Tsemppiä vaan niihin loppuihin sentteihin
Kuntoilusta! Olin hiihtoreissussa ja voin sanoa että kuntoilin niin perusteellisesti, etten pitkään aikaan ole niin tehnyt. Vauhtia piti yrittää pitää yllä, mäkiä sai kiivetä, laskuissa oli keskitettävä koko kroppa toimimaan. Hiki tuli pintaan, mutta laavulla aurinko ja kuuma mehu auttoivat palautumaan, jotta jaksoi loppuretken hiihtää. Hiihdän siis perinteistä. Ensin alkuun oli alaselkä kuin jumissa, loppuviikosta ei enää tuntunut missään.
Tuo ympärysmitta on monella miehellä kompastuskivi, tosin nykyään on nuorilla naisillakin sama vika. Olen seurannut ikäistäni naista, joka otti tosissaan vyötärölihavuuden poistamisen. Hän käy porukassa, jossa kiinnitetään ravintoon paljon huomiota, mutta annetaan myös kuntoiluohjeita. Hän on reilussa kolmessa kuukaudessa saanut 10 kiloa pois ja nimenomaan siitä vyötäröltä.
Ei siis mitenkään mahdotonta onnistua vyötärömitan pienentämisessä. Omaishoitajan päivässä on joskus vaikea keskittyä siihen oman kunnon hoitamiseen, siksi toivon, että aikaa löytyy! Toisaalta omaishoitajillekin kuuluu kuntoutus, kannattaisiko sitäkin hakea? Hyvää kevättä P-kolli
Minulla on lääkärin epikriisi jossa lukee, että olen normaalipainoinen ja vyötärönympärys on 97cm. Pitäisikö nyt normaalipainoisen alkaa laihduttamaan?
Kirsikankukka55, näinhän se on. Tulimme työterveyshoitajan kanssa yksimieliseksi siitä, että jos joskus on ollut nuori, laiha ja hyväkuntoinen, ja nyt on vanha, lihava ja huonokuntoinen, niin ikä on ainoa, mille ei voi mitään.
Ja kaiken lisäksi liikunta on mukavaa, kun saavuttaa sen tietyn peruskuntotason.
Hyvä bordercolli, sekä hiihto että uinti ovat todella hyviä ja monipuolisia liikuntamuotoja. Minä vain satun tykkäämään enemmän näistä porukkajutuista. Nuorena treenasin mittani täyteen yksin.
Noista kuntoutuksista en ole niinkään kiinnostunut. Mieluummin treenaan 50 viikkoa vuodessa, ja sitten kun vaimo on laitoskuntoutuksessa, minä riehun moottoripyörän selässä kaksi viikkoa Venäjän huonoilla sorateillä. Onpahan jotakin, mitä vanhana muistella!
Hyvä vierailija, en ole terveydenhoitoalan ammattilainen ja siksi puhun vain omasta puolestani. Minä yritän saada painoa alas, koska sitä on kaikilla mittareilla mitattuna noin 20 kiloa liikaa. Ja aika iso osa tuossa vyötäröllä.
Noin yleisellä tasolla sanoisin, että laihduttaminen ei saa olla itsetarkoitus. Terveen ja normaalipainoisen ihmisen laihduttaminen kuulostaa ihan siltä, kuin se olisi laihduttamista laihduttamisen vuoksi. Kannattaa kysyä siltä lääkäriltä.
Tässä iässä laihduttaminen on hitaampaa ja vaikeampaa kuin esim. 10 vuotta sitten. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen tulleet ylimääräiset 10 kiloa ovat nähtävästi tulleet jäädäkseen, ja minnepä muualle kuin vyötärölle. Siinä missä ennen putosi kevyesti viisi kiloa niin putoaa nykyisin hikisesti vain kilon puolikas. Enemmän kuin Epäreilua.
Mökin muori, minulle tuli ensin 10 kiloa lisää, kun kilpirauhanen poksahti. Sitten tuli toiset 10 kiloa, kun lopetin tupakoinnin. Eli yhteensä 20! Pois on nyt seitsemän kuukauden kuntoilun ja neljän kuukauden tiukan ruokavalion seurauksena lähtenyt viisi kiloa. Vielä vuosi, niin olen tavoitteessa. Mikäs kiire tässä on...
Niinhän se on Ilkka, maltti on valttia... mutta kun me naiset olemme useimmiten malttamattomia, tulokset pitäisi näkyä heti, tässä ja nyt.
Sinulla on mielenkiintoinen yhdistelmä tuo moottoripyörä ja Venäjän soratiet.
Venäjä on varsin ristiriitainen maa...
Se on kuitenkin kiistaton tosiasia, että siellä moottoripyörällä liikkuessa ajatukset saa hyvin irrotettua arjesta. Ja se on Joensuusta katsottuna mukavan lähellä.