Kirjoitukset avainsanalla crossfit

Tarina 1

Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.

Tarina 2

Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Kun viime vuoden elokuussa suunnittelin liikuntaharrastuksen aloittamista, kävin ensin terveystarkastuksessa. Ennen lääkärin vastaanottoa terveydenhoitaja mittasi vatsanympäryksen, 117 senttimetriä. Tyttö kohteliaasti ilmoitti sen olevan liian paljon. Pitäisi kuulemma olla alle 100 senttiä!

Paljollehan se tuntui. Alkutilanteeseen kuului myös kipu takapuolessa. Itsestäni se tuntui ihan jollekin iskiaskivulle, mutta lääkäri kertoi aiemmin kesällä sen johtuvan kulumista. No, minä kuitenkin aloitin käymään kahdesti viikossa crossfit-salilla. Homma oli ensialkuun niin rankkaa, että häiritsi yöunia. Eli selkokielellä sanottuna liian rankkaa. Aikani nukuin yöt levottomasti ja pikkuhiljaa sainkin nukkua yöt rauhassa. Ilman kahta buranaa ennen nukkumaan menoa. Kroppa alkoi siis tottua liikuntaan.

Takapuolen lisäksi toinen ongelmia aiheuttanut paikka oli vasen olkapää, jonka olin loukannut joskus nuoruudessa. Aina kun yritti vetää leukaa, olkaniveleeseen sattui. Ja muutenkin vaurio kertautui jumittamalla hartioiden tienoon vasemmalta. Tästä taas seurasi niskakivut ja pään huono kääntyminen. 

Nyt on seitsemän kuukautta kuntoilua takana. Viimeiset kaksi kuukautta olen jaksanut tehdä kaiken, mitä ohjaaja on käskenyt. Eikä ole ollut kuollut olo treenin jälkeen. Enemmänkin sellainen endorfiinin täytteinen rento olo. Takapuolen kivut katosivat ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Taisi olla vain liikkumattomuuttaan paikat jumissa. Tilalle tuli lonkkien kipeytyminen. Lääkäri kertoi, ettei niissä paikoissa ole mitään, mikä tulisi kipeäksi. No, sekin kipu meni kaksi kuukautta sitten pois. Olkapään ympärille on palautunut lihaksia ja leuanveto ja muukin olkapäätä vaativa toiminta sujuu loistavasti. Pää kääntyy ja hartiat eivät ole enää jumissa, kunhan muistaa töissä istua hartiat rentona.

Paino on pudonnut noin viisi kiloa, mutta se vyötärön ympärysmitta. Se on kutistunut 107 senttiin eli kymmenellä sentillä. Enää seitsemän senttiä jäljellä. Josko syksyyn mennessä sekin tulisi saavutettua. Enää kun ei tarvitse buranaakaan.

Kommentit (10)

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
1/10 | 

Jep...niin se vaan on, että paino tuo tullessaan kipuja sinne ja tänne. Ja kun painoa saa alaspäin, huomaa kummasti nuortuvansa. Ei kolota ihan niin montaa kohtaa.

Iälle ei voi mitään, se tuo omat tuttunsa mukanaan, mutta läskistä luopuminen auttaa kyllä moneen asiaan.Eikä ne vatsanseutua mittailevat "tyttösetkään" enää katso kauhuissaan mittanauhan lukemia.

Tsemppiä vaan niihin loppuihin sentteihin

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/10 | 

Kuntoilusta!  Olin hiihtoreissussa ja voin sanoa että kuntoilin niin perusteellisesti, etten pitkään aikaan ole niin tehnyt. Vauhtia piti yrittää pitää yllä, mäkiä sai kiivetä, laskuissa oli keskitettävä koko kroppa toimimaan. Hiki tuli pintaan, mutta laavulla aurinko ja kuuma mehu auttoivat palautumaan, jotta jaksoi loppuretken hiihtää. Hiihdän siis perinteistä. Ensin alkuun oli alaselkä kuin jumissa, loppuviikosta ei enää tuntunut missään.

Tuo ympärysmitta on monella miehellä kompastuskivi, tosin nykyään on nuorilla naisillakin sama vika. Olen seurannut ikäistäni naista, joka otti tosissaan vyötärölihavuuden poistamisen. Hän käy porukassa, jossa kiinnitetään ravintoon paljon huomiota, mutta annetaan myös kuntoiluohjeita. Hän on reilussa kolmessa kuukaudessa saanut 10 kiloa pois ja nimenomaan siitä vyötäröltä.

Ei siis mitenkään mahdotonta onnistua vyötärömitan pienentämisessä. Omaishoitajan päivässä on joskus vaikea keskittyä siihen oman kunnon hoitamiseen, siksi toivon, että aikaa löytyy! Toisaalta omaishoitajillekin kuuluu kuntoutus, kannattaisiko sitäkin hakea? Hyvää kevättä P-kolli

 

 

 

3/10 | 

Minulla on lääkärin epikriisi jossa lukee, että olen normaalipainoinen ja vyötärönympärys on 97cm. Pitäisikö nyt normaalipainoisen alkaa laihduttamaan?

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/10 | 

Kirsikankukka55, näinhän se on. Tulimme työterveyshoitajan kanssa yksimieliseksi siitä, että jos joskus on ollut nuori, laiha ja hyväkuntoinen, ja nyt on vanha, lihava ja huonokuntoinen, niin ikä on ainoa, mille ei voi mitään.

Ja kaiken lisäksi liikunta on mukavaa, kun saavuttaa sen tietyn peruskuntotason.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
5/10 | 

Hyvä bordercolli, sekä hiihto että uinti ovat todella hyviä ja monipuolisia liikuntamuotoja. Minä vain satun tykkäämään enemmän näistä porukkajutuista. Nuorena treenasin mittani täyteen yksin. 

Noista kuntoutuksista en ole niinkään kiinnostunut. Mieluummin treenaan 50 viikkoa vuodessa, ja sitten kun vaimo on laitoskuntoutuksessa, minä riehun moottoripyörän selässä kaksi viikkoa Venäjän huonoilla sorateillä. Onpahan jotakin, mitä vanhana muistella!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
6/10 | 

Hyvä vierailija, en ole terveydenhoitoalan ammattilainen ja siksi puhun vain omasta puolestani. Minä yritän saada painoa alas, koska sitä on kaikilla mittareilla mitattuna noin 20 kiloa liikaa. Ja aika iso osa tuossa vyötäröllä.

Noin yleisellä tasolla sanoisin, että laihduttaminen ei saa olla itsetarkoitus. Terveen ja normaalipainoisen ihmisen laihduttaminen kuulostaa ihan siltä, kuin se olisi laihduttamista laihduttamisen vuoksi. Kannattaa kysyä siltä lääkäriltä.

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
7/10 | 

Tässä iässä laihduttaminen on hitaampaa ja vaikeampaa kuin esim. 10 vuotta sitten. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen tulleet ylimääräiset 10 kiloa ovat nähtävästi tulleet jäädäkseen, ja minnepä muualle kuin vyötärölle. Siinä missä ennen putosi kevyesti viisi kiloa niin putoaa nykyisin hikisesti vain kilon puolikas. Enemmän kuin Epäreilua.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
8/10 | 

Mökin muori, minulle tuli ensin 10 kiloa lisää, kun kilpirauhanen poksahti. Sitten tuli toiset 10 kiloa, kun lopetin tupakoinnin. Eli yhteensä 20! Pois on nyt seitsemän kuukauden kuntoilun ja neljän kuukauden tiukan ruokavalion seurauksena lähtenyt viisi kiloa. Vielä vuosi, niin olen tavoitteessa. Mikäs kiire tässä on...

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
9/10 | 

Niinhän se on Ilkka, maltti on valttia... mutta kun me naiset olemme useimmiten malttamattomia, tulokset pitäisi näkyä heti, tässä ja nyt.

Sinulla on mielenkiintoinen yhdistelmä tuo moottoripyörä ja Venäjän soratiet.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
10/10 | 

Venäjä on varsin ristiriitainen maa...

Se on kuitenkin kiistaton tosiasia, että siellä moottoripyörällä liikkuessa ajatukset saa hyvin irrotettua arjesta. Ja se on Joensuusta katsottuna mukavan lähellä.

Seitsemältä aamulla, kuten aina, räjähti herätyskello soimaan kuin vasaralla olisi ketjusta roikkuvaa ratakiskoa iskenyt. Hän sammutti kellon, nousi ylös nopeasti, mutta hiljaa ja varovasti, ettei vieressä nukkuva vaimo heräisi. Samassa soi kännykkä viereisessä huoneessa - ja niin kovalla, että vaimo varmasti herää. Sairaana olevan henkilökohtaisen avustajan sijainen ilmoittaa olevansa kuumeessa. Voi paska, mutta eihän asialle mitä voi. Juo paljon mustaherukkamehua ja lepää. Pikaisia paranemisia. Heippa.
 
Vaimon mitään sanomaton huuto kuuluu jo makuuhuoneesta. Se tarkoittaa, tule auttamaan, olen hereillä ja tarvitsen apuasi. Vaimo näyttää, että haluaa vain käydä wc:ssä. Nilkkatuki jalkaan ja menoksi. Vessassa käynnin jälkeen vaimo jatkaa uniaan. Asunto tuntuu hieman viileältä. Omaishoitaja laittaa uuniin tulen. Pian se siitä alkaa lämmittää. Kahvit keittimeen tulemaan, ja hän onkin valmis pukeutumaan. Pukeutumisen jälkeen vielä lautasellinen kaurapuuroa mikrossa ja siihen kourallinen pakastemustikoita. Suolaa ja sokeria hän ei puuroon laita, sillä lääkäri on kehottanut vähentämään. Omaishoitaja nauttii terveellisen aamupalan miettien mitä hemmettiä tekisi, että pääsisi itse töihin. Projekti vetelee viimeisiään ja tekemistä olisi vaikka kuinka.
 
Hyppy aamukirpeään pakkasaamuun pelkissä kalsareissa. Päivän lehti on haettava. Kahvi maistuu hyvälle lehteä lukiessa. Omaishoitaja olisi aiemmin mielellään käynyt tässä kohtaa polttamassa tupakan kahvin päälle, mutta ärhäkäksi äitynyt keuhkolaajentuma pakotti joku aika sitten lopettamaan. Tupakan saa nyt korvata toinen kupillinen kahvia ja kavereiden facebook-päivitysten selailu kännykällä. Vielä on liian aikaista ryhtyä ratkomaan käsillä olevaa ongelmaa. 
 
Kolmannen kahvikupillisen jälkeen kello näyttää puoli kahdeksaa. On aika soittaa kaupungin osoittamalle palveluntuottajalle. Avustaja sairas, pystytkö järjestämään sijaisen? Töihin pitäisi päästä! Lupaa soittaa yhdeksään mennessä. Omaishoitaja ryhtyy tappamaan aikaa ja odottamaan. Minuutit matavat hänen seuratessa kuinka koivuklapit muuttuvat pikkuhiljaa takassa läjäksi hehkuvia kekäleitä ja lopulta tuhkaksi. Tuhkaksi... Ihminenkin muuttuu polttohautausessa tuhkaksi. Vihdoin kello on yhdeksän, ja palveluntuottaja ilmoittaa, ettei pysty järjestämään ketään. Kuulemma hiihtolomat häiritsevät. No, hieman ihme olisi ollutkin, jos olisi pystynyt. Kiitos kuitenkin hyvästä yrityksestä. Työvoimatoimistoon on ihan turha soittaa. Sieltä eivät onnistu auttamaan tämänkään vertaa.
 
Omaishoitaja soittaa esimiehelleen ja selittää tilanteen. Voi hemmetti, mutta eihän sille mitään voi. Toivottavasti paranevat pian tai saat jonkun tilalle. Omaishoitaja lupaa tehdä töitä kotona mahdollisuuksien mukaan. Sekun kun on projekti viimeisillään, niin tekemistä tosiaan olisi ennen määräaikaisen työsuhteen loppua. Seuraavaksi soitto invataksiyrittäjälle. Perutaan kyyti uimahallille. Kun ei ole palkattua väkeä, niin omaishoitaja vie omalla autollaan. Käy muiden asioiden hoitaminen kätevästi samalla reissulla. Vielä soitto fysioterapeutille, että tänään ei allasjumpassa ole avustajaa mukana. Osa fyssarin ajasta menee avustamiseen. Uimahallilla kun ei ole pukeutumistilaa, mihin omaishoitajamies voisi vaimonsa kanssa mennä. Itse asiassa omaishoitaja on tällä kertaa hyvillään. Pääseepähän luistamaan muille asioille.
 
Kello lähenee jo puolta kymmentä. On aika herättää vaimo. Lepolasta kädestä pois ja tukilasta nilkkaan. Ilman nilkan tukea vaimon nilkka on toispuoleisen halvauksen vuoksi täysin hervoton, ja kävely on mahdotonta. Ja taas vessareissu. Omaishoitaja alkaa valmistella vaimon aamupalaa. Vaimo tulee nauttimaan aamupalasta. Vaimon syödessä aamupalaa omaishoitaja käyttää pikaisesti koiran pihalla tarpeillaan. Yksin sitä ei voi taajama-alueella pihalle päästää. Karkaa pahalainen. Vaimo syö vielä aamupalaansa ja koiralenkin jälkeen omaishoitaja laatii seuraavan viikon ruokalistan. Ruokailuun ja kaupassa käyntiin tulee huomattavasti ryhtiä, kun suunnittelee viikon menun kerralla. 
 
Ruokalista on valmis, ja vaimo odottaa aamulehden lukua. Halvauksen takia vaimo ei pysty lukemaan. Periaatteessa hän sen osaa, mutta aina oikea laita tekstistä puuroutuu. Niinpä vaimo näyttää mielenkiintoiset otsikot ja omaishoitaja lukee varsinaisen artikkelin. Lopuksi vaimo juo kahvinsa ja tutustuu tv-ohjelmiin. Jostain kumman syystä niiden lukeminen! Omaishoitaja hengähtää hetken ja juo kupin kahvia. Vaimo lähtee aamupesulle. Ellei olisi allasjumppapäivä, aamurutiineihin kuuluisi myös meikkaaminen. Onneksi nykyään osaa sen jo itse. Heti vaimon kotiutumisen jälkeen omaishoitaja meikkasi vaimonsa ensimmäisen puolen vuoden ajan. Sillä aikaa kun vaimo kaunistautuu, omaishoitaja petaa vuoteen, laittaa aamun astiat koneeseen ja tekee kauppalistan valmiiksi. Tänään on kauppapäivä. 
 
Hän ehtii hetken hengähtämään kahvikupin ääressä, ennen kuin kuuluu vaimon sanaton huuto kylppäristä. Tule pukemaan. Kello on laukannut jo sen verran pitkälle, että samantien hän pukee vaimolle jo ulkovaatteet. Ja vaihtaa ulkokäyttöön sopivan nilkkatuen ja kengät. Vielä uimahallilla tarvittavat varusteet mukaan, ja pariskunta suuntaa eteenpäin. Menomatkalla omaishoitaja poikkeaa työmaallaan hakemassa tietokoneen, joka sisältää kaiken työnteossa tarvittavan. Kolme minuuttia ennen sovittua aikaa hän luovuttaa vaimon fysioterapeutin ammattimaiseen huomaan. Ja syöksyy itse kauppaan. Aikaa on tunti ja vartti. Kun ei jää taivastelemaan, niin ehtii hyvin käymään kahdessa kaupassa. Ensimmäisestä peruskamat ja toisesta ne, mitä ei ensimmäisestä löydy. Täsmälleen sovittuna aikana hän palaa uimahallille. Tytöillä menee pitkäksi. Kymmenen minuuttia odottelua ja iltapäivälehden lukua puhelimella.
 
Vihdoin naiset tulevat. Fyssari on jo myöhässä. Pikaiset hyvän viikonlopun toivottelut ja omaishoitaja suuntaa vaimon kanssa kotiin. Kello tulee jo 15 ja alkaa olla ruokailun aika. Ensi päivälääkkeet vaimolle ja sitten nopea pestopasta pöytään. Vaimo istuu allasjumpasta uupuneena maha täynnä hyvää makaronia sohvalle katselemaan Aku Ankkaa. Katselemaan, sillä oman kertomansa mukaan ei pysty lukemaan puhekuplia. Sinänsä jännää, sillä tv:n tekstitykset kertoo lukevansa sujuvasti. Ja ilmiselvästi lukee. Sen verran selvästi reagoi tekstityksiin, ettei kyse voi olla teeskentelystä. Senkin afaatikko osaa. Omaishoitaja siivoaa jälleen astia koneeseen ja käyttää koiran pikakusella ulkona. Varttitunnin torkut.
 
Ei ole täyttä varmuutta, piristivätkö torkut vai tekivätkö ne omaishoitajan entistä tokkuraisemmaksi. Kuitenkin hän käyttää varmuuden vuoksi vaimon vessassa, laittaa turvapuhelimen kytkimen vaimon kaulaan, ja poistuu tunniksi kuntosalille. On pidettävä itsestä huolta, että jaksaa. Kuntosalireissuun menee matkoineen ja suihkuineen puolitoista tuntia. Juuri sen aikaa, miksi hän voi jättää vaimon yksin kotiin. Salilla on mukavaa. Tapaa hyviä tyyppejä. Ja kun crossfit-tunnin aikana pumppu hakkaa puolet ajasta maksimisykkeellä, pääsee hyvin eroon arjen huolista. Ainakin hetkeksi. 
 
Kotiin tultua ensimmäiseksi hetki palautusjuomaa nauttien ja vaimon kanssa jutellen. Ehkä kymmenen minuuttia. Telkkarista tulee mukava ohjelma, jota vaimo mielellään katsoo. Pärjäätkö, jos käytän tässä välissä koiran puolen tunnin lenkillä? Pärjäät. Ok. Ja vessassakaan ei tarvitse käydä. Koira oli nuori pentu, kun vaimo sairastui. Omaishoitaja olisi jo valmis luopumaan koirasta. Olisipahan yhtä riesaa vähemmän. Toisaalta koira takaa säännöllisen päivittäisen kävelylenkin. Eikä sitä muutenkaan hennohtisi piikille viedä. Kotiväen mieluista luontokappaletta.
 
Kun koira on lenkitetty, omaishoitaja huokaisee ja istahtaa pöydän ääreen lukemaan aamun lehdestä itseään kiinnostavat uutiset. Aamulla luettiin ne, jotka kiinnostivat vaimoa. Varttitunti siinä ehtii vierähtää ennen kuin on aika laittaa vaimolle iltapala ja auttaa iltatoimissa. Pyjaman pukemisen jälkeen ehtii vielä katsomaan puoli yhdeksän tv-uutiset. Tänään meni hyvin. Joka ilta ei ehdi uutisille. Nyt on kaikki vaimon auttamiseksi tarpeellinen tänään tehty. Alkaa oma aika. Jee! Eikä niitä työhommia tullut tänään sitten tehtyä, sillä takki alkaa olla omaishoitajalla siinä määrin tyhjä, että on turha kuvitella mitään suurempaa aivotyöskentelyä vaativaa.
 
Tällaisia päiviä kellon soinnista sen päälle kytkemiseen hänellä on ollut jo 2189. No, normaalisti viitenä päivänä viikossa hän pääsee kahdeksaksi tunniksi töihin pakoon - jos töitä sattuu olemaan. Suomalaisen miehen keskimääräisen eliniän toteutuessa hänellä on vastaavanlaisia päiviä jäljellä vielä 8037. Kun muut miehet pääsevät hengähtämään eläkepäivillään viimeisen 4652 päivän ajaksi, omaishoitaja kiristää vain vauhtia ja lopettaa töissä käynnin ja alkaa toimia päätoimisena omaishoitajana. 24/7.
 
Johtuen karkausvuosista, on lukuihin lisättävä viisi päivää.
 
--------------------
 
Ilkka Pirhonen
omaishoitaja
 
 
 

Kommentit (3)

1/3 | 

Hei! Kuuntelin just Yle Suomesta sinun haastattelusi koskien omaishoitajuutta. En voi muuta kuin hattua nostaa sulle, hienosti ja jämäkästi toit esiin omaishoitajien näkökulmaa ja pidit puoliasi. Omaishoitajuus ei ole minulle (vielä) ajankohtainen aihe mutta suurella mielenkiinnolla jäin kuuntelemaan haastatteluasi. Ihanaa kevään jatkoa! T. Jenni.

Anita
3/3 | 

Hyvin ja rehellisesti aiheesta kirjoitat. Kiitos siitä!
Itsestä huolehtiminen ei ole tuossa tilanteessa helppoa, mutta välttämätöntä!

Jotain aiheesta tiedän, kun olin ainoan lapsemme, 15-v. poikamme omaishoitaja 24/7 -tyyliin seitsämän kk, myös sairaalassa. Kaikki syöpäletkut ja -kilkkeet, trakari, niiden hoito ja puhdistus monta kertaa vrk, pyörätuoli, lukemattomat lääkkeet jne. Päivät olivat pitkiä...
Nyt jäljellä vain tyhjyys ja loputon ikävä!

Paljon tsemppiä Ilkalle ;)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat