Kirjoitukset avainsanalla laatuaika

Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Kuulostaa todella kivalta, että olette päässeet reissuun! Molemmilla kun kerran on intoa matkustaa. Matkoja on niin monenlaisia. Joskus kaikki voi mennä lähelle täydellisyyttä, kun kaiken voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja varsinkin silloin, kun kaikki vielä onnistuu nappiin. Kun matkustaa porukassa, täytyy aina joustaa porukan mukaan. Silti olen sitä mieltä, että jaettu yhteinen matkakokemus on parasta! Vaikka sattuisi lompakko katoamaan tai auto simahtamaan matkalle, niin niistä pienistä kommelluksista  ja upeista hetkistä tietenkin syntyy muistoja, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Sinulla on hieno taito huomioida toinen ihminen ja antaa hänelle tilaisuus kokea tällaisia erityishetkiä.

Antoisia reissuja ja hyviä uusia muistoja molemmille yhdessä ja erikseen!

t. Willilady

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niinhän se kesä sitten viimeinkin kääntyi loppupuolelle. Kesäähän on vielä jäljellä, mutta lomat tuli itse kullakin lusittua ja isommat kiireet alkavat rauhoittua. Se tarkoittaa, että pian on syksy. Yritettiin elää vaimon kanssa mahdollisimman normaalia kesäelämää. Osin kumpikin tahoillamme, osin yhdessä. Vaimo ei ymmärrettävästi isommin kerro Kruunupuiston laitoskuntoutusjaksosta - sen kertoi minulle, että kerrankin oli mukavaa. Minä jo tuosta omasta retkestäni kerroinkin. Yksi kesän kohokohtia oli Ilosaarirock ja Volbeat. Volbeatista vaimo on tykännyt käytännössä koko sairastumisensa jälkeisen ajan.

Kuten jo tuossa keväällä kerroinkin, niin konserttia odottelimme hiukan kaksijakoisissa tunnelmissa. Vaimo oli innoissaan. Ja minä jännitin. Omat mielikuvat rockfestareilta kun olivat 70-luvulta. Umpikänniä, agressiivista käytöstä, tyhjiä viinapulloja jne. Miten ihmeessä pärjään vaimon kanssa, vaikka laitan hänet pyörätuoliin?! Päädyin ennakkovalmisteluissa hyödyntämään joukkovoimaa ja hyvää valmistautumista. Joukkovoimalla tarkoitan, että päätin pyytää mahdollisimman suuren joukon ystäviä mukaan. Ja ottaa selvää tapahtuman järjestelyistä.

Ensimmäinen ilon aihe oli, että pyörätuolia käyttävä saa viedä avustajan ilmaiseksi alueelle. Niinpä varusmiespalvelusta suorittava tyttäremme pyysi maanantaipäivän vapaata palveluksesta ja lähti äitinsä avuksi. Win-win-tilanne, molemmat voittivat - tai niin kuin naapurimaassa sanotaan: popeda-popeda-tilanne. Lisäksi kolme perhetuttuamme oli tulossa mukaan, joten joukkovoima tuntui olevan kohdillaan. Ennakkotiedustelun tuloksena sain vielä tietää, että pyörätuoliväelle on ihan oma korotettu katsomolava esiintymislavan edessä. Hyvältä alkoi kuulostaa, mutta silti jännitti. Käyhän Ilosaari-rockissa 30000 festarivierasta eli kyse ei ole mistään pikkutapahtumasta ja Volbeat on tilaisuuden pääesiintyjä.

H-hetken koittaessa kokoonnuttiin puutarhaamme hyvissä ajoin sunnuntai-iltana. Grillailtiin lammasvartaita vieraiden kanssa ja huuhdeltiin ne hyvällä juomalla alas. Volbeat esiintyisi vasta illalla kello yksitoista. Vaikka olimme jo viikon siirtäneet vaimon kanssa vuorokausirytmiä myöhemmälle, emme halunneet väsyttää itseämme liian pitkällä konsertilla. Menisimme vasta pääesiintyjää katsomaan. Toisaalta wc:ssä käynnin tarve arvelutti kovasti. Olimme yhdessä päättäneet keskittyä oleelliseen.

Yhdeksän jälkeen lastauduimme autoon ja tyttäremme ajoi koko katraan niin lähelle aluetta kuin oli mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti, että pääsimme vajaan kilometrin päähän alueesta. Matka oli kuitenkin sitten tasaista asfalttia, joten pyörätuoli kulki kevyesti rouva alikersanttimme työntämänä. Ja tuttuja tuli pitkin matkaa vastaan. Ihan niin kuin nuorenakin. Otettiin sitten tuttujen kanssa pienet. Ja toisetkin. Oli niin mukavaa, kun voi olla vapaasti ja tavallaan itsenäisesti, koska tytär huolehti äidistään. 

Jouduimme alueelle noin tuntia ennen konserttia, joten alue yllätti aivan ensimmäiseksi minut siisteydellään. Ja sillä, että kaikki ne vähät ihmiset olivat aivan asiallisessa kunnossa ja käyttäytyivät asiallisesti. Eikä niitä tyhjiä pulloja näkynyt missään, kun kaikkien tavarat tarkistettiin sisään menon yhteydessä eikä omia pulloja saanut olla! Käytiin sitten yhdet ottamassa juottopisteellä. Vaimolle aikoinaan lääkäri sanoi, että jos on tottunut alkoholia nauttimaan, voi sitä edelleen kohtuullisesti silloin tällöin ottaa vieläkin sairaudesta huolimatta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun vaimo kerran puolessa vuodessa juo tölkillisen lonkeroa tai lasillisen viiniä, se riittää. Ja vaimo on iloisella mielellä, kun vähän kulmassa tuntuu. Niinpä tuntui tänäänkin.

Ehdimme juuri nipin napin invakorokkeelle ennen yleisön ryntäämistä paikalle. Tytär ja vaimo pääsivät lavalle ja osa porukastamme pääsi lavan etupuolelle, mutta puolet myöhästyivät muutaman minuutin ja jäivät invalavan ja miksauspöydän taa. Yleisömuuri oli läpitunkematon. Yllätyksekseni invalavan vieressä oli tilava inva-bajamaja, joka oli sisältä siisti ja todella avara. Eikä sinne ollut jonoa. Ja lavalle juuri sopivan jyrkkä luiska. Liikuntarajoitteiset oli todellakin otettu hyvin huomioon. 

Konsertti alkoi. Olen joskus kokenut aiemminkin sen tunteen, kun tuntuu itsestä todella hyvältä, kun on onnistunut tuottamaan vaimolle jotain iloa tuottavia elämyksiä. Tänään oli taas sellainen päivä. Bändi soitti hyvin. Musiikki vastasi odotuksia. Järjestelyt pelasivat 110-prosenttisesti. 

Ja meillä kaikilla oli mukavaa. Ensi vuonna tullaan taas uudestaan, jos on vähänkään kiinnostavia bändejä. Kiitokset Ilosaari-rockille hyvistä järjestelyistä. Ja kiitos mukana olleille ystäville - porukalla juhliminen on aina mukavaa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Kiitos jälleen hyvästä selostuksestasi, näin toivoisin monen muun vievän sen rakkaan ihmisen, jonka liikunta on huono, ehkä puhuminenkin , mutta yleensä moni potilas   nauttii ihmisten kanssa yhdessäolosta.  Nauttii myös siitä tilaisuuden annista, musiikista, puheteatterista tai vaikka markkinoista.  Hyvää syksyä toivottaa PKolli

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä retki. Viime yö Rantatalossa oli hyvä. Aluksi hieman arvelutti, kun lakanat olivat ihan selvästi edellisen kävijän jäljiltä. Kun otin pussilakanan peitosta erilleen, niin peitteessä oli jonkun aiemman kävijän aikaansaamia tahroja. Pyhästi päätin maksun yhteydessä mainita, että jos täyden hinnan maksaa, niin odottaa hieman enemmän. Yön nukuin luonnon hiljaisuudessa kuitenkin kuin tukki - ensimmäistä kertaa reissun aikana. Mutta kun aamulla kolmannen kerran pyysivät kotiinsa kahville, suostuin. Ja samalla vastaan iskenyt ystävällisyyden vyöry hautasi kaikki edellisen illan ajatukset. Vasili-isännän kanssa löysimme aimo joukon vanhoja yhteisiä ystäviä. Ja paikkaa pyörittävä emäntä oli itse ystävällisyys. Joskus muutamakin hyvä sana pyyhkii pois isonkin mielipahan!

Päätin vielä pyörähtää Haapalammin vanhan kolhoosin peltoja ihmettelemässä ja samalla kuvaamassa navetoita. Kolhoosin alueella olisi Aki Kaurismäelle ja Ville Haapasalolle hyvät kulissit johon maaseutuprojektiin.

Navetan seinustalle oli leiriytynyt kaksi asuntovaunuporukkaa nauttimaan maaseututunnelmasta. Navetasta pikkuhiljaa tihkuva lannan sekainen vesi antoikin nautiskelulle varsin autenttisen lisänsä. Mukavia nuoria ihmisiä olivat, kun kävin juttusilla.

Sortavalassa poikkesin vielä tuliaiset ostamassa ja sitten suuntasinkin kohti rajaa. Matkalla poikkesin Ruskealan Louhospuistossa, jossa käy vuosittain lähes satatuhatta turistia.

Heti ostettuani lipun, alkoi kova sade. Se kesti kuitenkin vain hetken, ja jätin säästösyistä kahden euron arvoisen sadetakin ostamatta. Sehän oli vain kuuro, joka meni jo ohi. 

Aluetta kiersi useita opastettuja ryhmiä. Heti tämän ryhmän tavattuani alkoi koko kesän kovin rankkasade. Näkyvyys 20 metriä! Juokseminen oli turhaa, joten hetken kuusen alla kyyhötettyäni kävelin rauhallisesti erääseen luolaan sadetta pitämään. Arvatkaa vain, olinko yksin! Loppukierroksesta oli litimärkänä hieman maku pois ja suuntasinkin pikaisesti kohti lämmittimellä varustettua autoa ja kohti rajaa.

Puikkolassa, 12,5 kilometriä ennen rajaa, pysähdyin vielä piipahtaakseni eläkkeellä olevan inkeriläismies Ahosen pihassa. Ahonen vanhaan kolhoosilta vapautuneeseen rakennukseen rakentanut 16 vuotta sitten eläkkeelle jäätyään kotinsa ja kodin yhteyteen pienen majatalon. Ja kerännyt pihan koristeeksi kiviä. Kannatti jälleen pysähtyä.

Vielä Jänismäellä Kolmas-baarissa lounas ja rajalle. Ylitys sujui ongelmitta ja matka oli onnistuneesti tehty. Kiitos, että jaksoit seurata mukana.

Mutta vielä se päivän video.

Lisää valokuvia tästä linkistä.

Ja kuten konserteissakin se encore taputetaan, niin minäkin ilman taputuksia saamani palautteen innoittamana lataan vielä kartan, jossa näkyy reitti, majapaikat ja merkittävimmät kohteet. Sekä tietysti yhteystiedot ja mahdolliset hinnat paikoista, joista ne pystyn kertomaan.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Hieno matkakertomus, onko tarkoitus tehdä oikein printtiversio?  Kaikilla ei ole tätä läppäriä tms ja varmasti vieläkin elää ihmisiä, jotka muistavat noitakin paikkoja, ovat varmaan n. 90 vuotiaita. PKolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Hyvä Pkolli, minä olen vain vaivainen blogikirjoittaja. Ne ovat toimittajia, jotka paperiversioihin kirjoittavat. Kiitos kuitenkin mieltä hivelevästä ajatuksesta. 

Nuo matkan paikathan on kahden viimeisen päivä paikkoja lukuun ottamatta aina olleet Venäjää. Pitkärannasta eteenpäin matkani pyöri entisellä Suomen alueella.

Hanhiemo
3/5 | 

Upea kertomus matkastasi.  Mennen tullen asiaa ja kuvakulmia oli enemmän kuin Ville Haapasalolla ja Ossi Käellä konsanaan.  Jos he matkan pituudessa voittavat niin asiaa ei ole likikään niin paljon kuin sinulla. Kiitos.

Tänään olisi jo hyvin ehtinyt ajella kotiin Joensuuhun. Matkalla on kuitenkin ollut niin mukavaa, että päätin venyttää vielä yhdellä päivällä ja yöpyä Sortavalassa. Onhan konserteissakin tapana taputtaa se encore! Olkoon huominen minun encoreni. Monesti olen kuullut puhuttavan Kinnermäen eli karjalaksi Kinerman kylästä. Moottoripyöräretkillä on kuitenkin ollut aina jonnekin niin kiire olevinaan, että risteyksen kohdalla olen vain painanut kaasua. Nyt päätin piipahtaa kylässä.

 

Heti kylään päästyäni pihalla leikkimässä oleva poika alkoi juttelemaan puhtaalla suomen kielellä! Ilmeni, että vanhemmat olivat muuttaneet kylästä Helsinkiin ja poika oli mummolassa. Kylässä ei ollut nettiyhteyttä eikä kännyköilläkään ollut verkkoa. Kuulemma vähän tylsää. Paikallinen leikkikaveri taasen totesi, ettei haittaa! Tuossa alla olevalla videolla totean, että kylä on nähty varttitunnissa. Niin se olikin, kunnes päätin käydä aitan ylisillä kahvilla. Kahvilan myyjä tervehti jälleen puhtaalla suomen kielellä. Tällä kertaa Oulun murteella. Kahvin myytyään kertoi, että äiti voisi pitää opastetun kierroksen kylään tuhannen ruplan eli reilun 14 euron maksua vastaan. Päätin lähteä leikkiin mukaan. 

Paikallisen neidon ottama kuva minusta oppaanan toimineen Olga Gokkojevan kanssa. Taustalla näkyvä paidaton mies on paikallinen kehitysvammainen, jolla on ihastunut vöihin. Harmi, ettei ollut housuissa vyötä, mielelläni siitä olisin luopunut, sillä kuten kuvasta näkyy, alan pian tarvita henkseleitä.

Siinä menikin sitten lähes pari tuntia, kun vielä virallisen esittelyn lisäksi löytyi oppaana toimineen Olga Gokkojevan kanssa yhteisiä tuttuja. Minulle uusi tieto yleensäkin Venäjän historiasta oli, että Karjalassa ja Arkangelin läänissä ei ollut tsaarin aikaan maaorjuutta, kuten ei ollut Suomessakaan. Kirkon historia oli mielenkiintoinen, sillä vallankumouksen myötä kirkko haluttiin muuttaa nuorisotaloksi. Yksi vanha nainen kuitenkin oli niin rohkea, että asettui vastustamaan ajatusta ja pian koko kylä oli hänen takanaan. Kirkkoon ei tullut nuorisotaloa. Sen sijaan se päätettiin purkaa! Purkamisen ajan koitettua kaikki kyläläiset poistuivat erämaahan, koska eivät halunneet osallistua toimitukseen. Purkajat päättivät kaataa ensimmäisenä kauniin kellotornin. Tornin kaatumisesta syntyi niin kova pamahdus, että purkajat pitivät sitä jumalan merkkinä ja jättivät purkamisen sikseen. Kirkko pelastui. Jos oikein ymmärsin, suomalaismiehityksen aikaan kellotapulin tilalle rakennettiin nyt videolla näkyvä matalampi etuosa. Jos muitan väärin, niin korjatkoon joku, joka tietää paremmin. 

Pitkän ja antoisan esittelykierroksen jälkeen pääsin vielä naapurikylän tyttösen kanssa keinumaan. 

Hollantilainen Arthur van der Lee osallistui pyörämaratonille.

Kylässä oli myös 1200 km pituisen pyöräilymaratonin tarkistuspiste. Olin tavannut jo Nuosjärvellä (ven. Groznozero) kuvassa näkyvän veikeän hollantilaisen. Kaveri valitteli, että hän jää joka paikkaan suustaan kiinni. 

Kolatselässä pysähtyessäni paikallinen nuorimies pyysi päästä valokuvattavaksi. Kolatselkään piti pysähtyä, kun ohjaus muuttui yht'äkkiä järkyttävän jäykäksi. Säikähdys oli melkoinen, kun oikean puolen pyöräkotelosta löytyi öljyroiskeita! Tarkempi auton alla piehtarointi kuitenkin paljasti, että öljy ei ole autosta. Samalla selvisi myös, että ohjaustehostimen hihna veteli viimeisiään. Onneksi pääsin Sortavalaan. Tästä on lyhyt matka Suomeen vaikka jäykemmälläkin ohjauksella.

Mutta takaisin tien päälle. Kinnermäen jäätyä taa suuntasin kohti Pitkärantaa, jossa oli tarkoitus käydä syömässä. Sunnuntaipäivä kun oli, niin ei enää illan suussa ollut kumpikaan ateriapalveluita tarjoavista paikoista auki. Dlinnyi Bereg -hotellista (Pitkäranta -hotelli suomeksi) olisi saanut shashlikeja, mutta kiintiö oli täynnä. Suuntasin Läskelään, jossa tiesin olevan hyvän ruokapaikan, enkä pettynytkään. Ruoka tuli nopeasti ja oli hyvää. Matkan varrella soitin Sortavalaan Rantatalo-majataloon, jossa emäntä puhuu hyvää suomea. Yksi vapaa paikka löytyi ja rantasaunakin järjestyy. Tein varauksen, vaikka yöstä tulikin koko reissun kallein. Jokainen reissu täytyy aloitta ja lopettaa räyhäkästi.

Ja lisää kuvia löytyy täältä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat