Tänä pääsiäisenä ja sitä edeltävänä aikana tuntui välillä siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Pietarin autonhuoltoreissun jälkeen olin vielä onnessani. Kaiken välittömäksi nautinnoksi luettavan lisäksi olin saanut kalliin huollon edullisesti tehtyä. Tämä merkitsi minun ajoillani lähes kymmenen vuoden huolettomia kilometrejä pikkuhuolloilla.

Vaan mikään ilohan ei kestä kauaa. Seuraavalla viikolla vein nuorimman pojan aamun ennätysloskassa kouluun. Poispäin ajellessani oli nuori herrasmies astumassa suojatielle. Minä autokoulussa opetetun mukaisesti pysähdyin. Nuorimies ehti vain heilauttaa kättää kiitokseksi ja lähteä liikkeelle, kun autoni pomppasi. Kuului muksahdus ja autoja pyöri ympärillä. Vaikka kuinka olin hyvissä ajoin jarruttanut eli pysähdykseni olisi pitänyt huomata, niin kaksi autoa tuli perään. 

Takimmaisesta autosta pomppasi kuljettaja ulos ja alkoi ilmoittautua syypääksi. Takanani olleen auton kuljettaja kertoi haaveilleensa ja havainneen pysähtymisen liian myöhään. Eihän siinä muuta kuin poliisit paikalle. Palokunta kävi vielä tarkistamassa tien siivoamistarpeen. Oma autoni säilyi ainoana ajokuntoisena. Muut näki jo maallikkokin, että lunastukseen menee.

Sillä aikaa kun toinen poliisi kirjaili muiden kuljettajien tarinoita paperille, lähdin toisen poliisin kanssa siirtämään romuja pois ajoradalta. Toinen autoista oli kaatanut suojatien merkin, joka nyt oli auton alla. Kun autoa ajoradalta pois siirrettäessä liikennemerkin tolppa jäi auton vetävien etupyörien alle, se heilahti kuin viikate tai kellon viisari. Ja merkkiosa pamahti suoraan suojatielle menoa tekevän mummon nilkoille takaapäin. Mummo lensi täysin suoralla vartalolla katuun selälleen. Tilanne oli muuten kuin piirretystä filmistä, mutta mummo vain ei jäänyt maahan värisemään. Pomppasi kärppänä pystyyn, ennen kuin ehdin kysymään, että sattuiko. Ei kuulemma sattunut yhtään mihinkään. Ja takkikin säilyi puhtaana siis kaikki hyvin.

Iltapäivästä peltikorjaamolla totesivat kyseessä olevan lähes kolmen tonnin remontti kahden tonnin autoon eli varmaan menee lunastukseen. Harmitti vietävästi. Olin viime kesänä ostanut uudet kesäkumit ja joulukuussa uudet kesärenkaat. Ja nyt tuo remonttirahakin menee ihan turhaan.  Auto olisi ihan yhtä arvokas vaikkei sitä olisi tehtykään. Aloitin suunnittelemaan, kuinka saisin lunastushinnan tingittyä mahdollisimman korkeaksi.

Niinhän siinä kävi, että viime viikon tiistaina sitten soitti mies vakuutusyhtiöstä ja tarjosi puoltatoista tonnia lunastushinnaksi. On kuulemma noin 70 prosenttia auton listahinnasta. Olimme hänen kanssaan yhtä mieltä listahinnasta ja myös siitä, että käyttöarvo on paljon isompi. Se hyöty hihnaremontisa oli, että suuren vääntämisen jälkeen sain lunastushinnan nousemaan kahteen tonniin ja sain vielä pitää ne kesäpyörät. Kesäpyöristä sain kaverilta pari satasta. Harmittamaan jäi silti.

Seuraavana päivänä sitten hirmuisella kiireellä kävin Lappeenrannasta ostamassa uuden käytetyn auton tilalle. Loppuunajetuilla renkailla, mutta ilman jakohihnan vaihtotarvetta. Autossa on ketju! Sinänsä mukava juttu, että vaimo oli ihan haltioissaan kahden ja puolen tonnin autosta, koska se oli vähän entistä isompi ja siinä oli kaikki ameriikan herkut.

Hakureissulla iski sitten kauhea räkätauti. Kova, muttei kuitenkaan niin kova, että olisi pitänyt päivystykseen lähteä. Maltoin kerrankin olla tekemättä mitään koko pääsiäispyhät. Ei ollut vieraitakaan. Nyt ei enää harmita. Sinänsä jännä tilanne. Minut on kasvatettu siten, että työtöntä ja persaukista pitäisi edes vähän ylimääräisen rahanmenon harmittaa puuroa lusikoidessaan.

Kommentit (2)

Vierailija

Voi hyvän tähen! Kumma kun ne autokoulun opit eivät pysy päässä aikuisilla. Huonoja opettajiako? Vaiko huono muisti ja haluttomuus muistaa? Oma opettajani oli huipputyyppi. Jopa siinä määrin, että kuulen vieläkin hänen äänensä tietyissä tilanteissa! Onneksi suojatien ylittäjän henki säilyi eikä vammoja tullut mummollekaan, saati kuskeille.

Puurosi lusikoiminen ilman harmitusta kuulostaa erinomaiselta!! Josko tässä pikkuhiljaa opitaan, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka pännii.

t. Aili Inkeli

 

bordercolli
Liittynyt24.8.2015

Luin tätä juttua ja jäin miettimään sellaista asiaa, että mitä harvemmin kulkee kadulla autoja, sen huonommin nämä autot pysähtyvät suojatien eteen niin että vierellä olevakin auto pysähtyy. Tämän ilmiön näkee vaikka Lahdessa, jossa pitäisi asua 100 000 ihmistä. Liikennekulttuuri on aika merkillinen silti. Kaistanvaihdot on joskus vaikeita, vaikka miten aikaisin olet laittanut vinkan päälle. En niin usein ajele tuolla pääkaupunkiseudulla, mutta siellä nämä perusasiat sujuvat ihan helposti.

Näistä autoista ja minkä arvoisia ovat, ainakin nyt näyttäisi, ettei yli 10 vuotta vanhalla autolla ole markkina-arvoa, vaikka olisi miten kuosissa  ja kilometrejä nuukasti. Jos yleinen tarve on nuorentaa autoja, ehkä se tälläkin konstilla hitaasti tapahtuu.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat