Kirjoitukset avainsanalla aika

On se jännää, miten ymmärrys lisääntyy iän myötä ainakin joissain asioissa. Ensimmäisen kerran tämän huomasin, kun alkoi perhekoko lapsien myötä kasvaa. Monasti tuli mieleen vanhempien sonomiset ja opetukset. Joskus jopa tuli jäätyä itselleen kiinni siitä, kun jossain asiassa käytti täysin samoja sanoja ja äänenpainoja kuin oma isä samassa tilanteessa. Vaikka oli nuorena pyhästi vannonut, että en ikinä tule samanlaiseksi. Sitä vain yht'äkkiä huomasi ymmärtävänsä, miksi ne vanhemmat olivat jotakin sanoneet tai opettaneet. Huomasi ja hyväksyi myös sen, että itse tulee enemmän tai vähemmän vanhempiensa kaltaiseksi.

Tämä seuraava ymmärryksen lisääntyminen veikin pidemmän aikaa. Nuorena aina ihmetteli, kun mummot, ukit ja muut vanhemmat sukulaiset aina suunnittelivat, että tehdään sitten talven jälkeen sitä tai tätä, jos elossa ollaan. Ja me sitten selittämään, että mitä sinä nyt tuollaisia puhumaan. Terve ihminen. Ja sitten ne vanhemmat yrittivät selittää, että kun ei sitä tiedä, mitä tulevaisuus tässä iässä tuo tullessaan. Ei sitä silloin ymmärtänyt, vaan näin iän myötä on oppinut ymmärtämään. Toki siinä on auttanut kolme seikkaa. Ensimmäiseksi vaimon vakava sairastuminen, jolloin hänellä oli hengen lähtö todella lähellä, ravisteli hieman hereille. Seuraavaksi oma kuoleman porteilla vierailu ravisteli lisää ja oikeastaan herätti huomaamaan, että ei tässä ikuisia olla. Ja että seuraava yllätys voi olla hyvinkin lähellä. Onneksi emme sitä tiedä. Ja loppusilauksen on antanut pikkuhiljaa kiihtyvä läheisten ikätoverien poistuminen joukosta. Joko onnettomuuden tai viime aikoina lisääntyvässä määrin äkillisten sairauksien viemänä. Ymmärrys on vihdoin lisääntynyt tajuamaan niitä nuoruuden vanhoja, jotka tosesivat, että tehdään, jos elossa ollaan.

Ei tässä itsellä eikä vaimollakaan mitään erityistä ole menossa. En minä sillä tätä kirjoittanut. Olen vain ajatellut asioita. Nimittäin, kun suomalaisen miehen keskimääräinen elinikä on vajaa 80 vuotta, niin ei sitä aikaa tilastojen valossa niin mahdottomasti ole jäljellä. Sen takia eletään kaikki ikätoverit tämä alkanut kesä täysillä! Itsestämme ja lähimmäisistämme huolta pitäen. Elämästä nauttien.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koko ajan on levoton olo. Kädet menevät taskuun, kuin olisi tupakkalakon juuri tehnyt. Kahmaisevat tupakoiden sijaan puhelimen. Nopea vilkaisu, ei näy viestejä Messengerissä. Vielä äkkiä käväisy iltapäivälehtien nettisivuilla. Ei mitään uutta. Niin kuin ei puoli tuntia sittenkään. Olo hellitti hetkeksi. Mistä on kysymys?

Kysymys on siitä, että olen vuosia hehkuttanut, kuinka sosiaalinen media eli lähinnä Facebook ja venäläisten VKontakte ovat kaltaiselleni kotiin sidotulle omaishoitajalle tärkeitä. Pääsen elämään sosiaalista elämää ja olemaan kanssakäymisissä tuttujen ihmisten kanssa, vaikka livenä emme tapaakaan. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kohtuus se pitää olla tässäkin asiassa. Ennen vaimon sairastumista some ei ollut vielä kehittynyt nykyisiin mittoihinsa. Luin paljon. Joka ilta ennen nukkumaan menoa vähintään puoli tuntia vierähti jonkun kirjan parissa. Vaimon sairastuttua meni pari vuotta, ettei ollut minkäänlaisia lukuhaluja. Sitten asia unohtui.

Viimeisen parin vuoden aikana olen havainnut koko ajan keräävän itselleni kotikirjastoon lisää kirjoja, jotka pitää lukea sitten joskus, kun on aikaa. Mutta kun koko ajan on olevinaan aikaa vähemmän ja vähemmän, vaikka jälkeä ei synny sitäkään minkä aiemmin! Tajusin tilanteen, kun istuin linja-autopysäkillä vastaamassa kaverini messenger-viestiin. Jo kolmanteen 80 kilometrin matkalla. Helkkari! Somehan syö valtavasti aikaani. Jatkuvassa keskusteluyhteydessä oleminen on liikaa, kun kavereita on muutama sata läntisessä Facebookissa ja toinen mokoma itäisessä VKontaktessa.  Seurasin toimintaani reilun viikon. Minähän olin kuin pahaiset teinit. Kännykkä jatkuvasti kädessä. Facebook, VKontakte, Messenger ja väliin Twitteriä tai Instagrammia. Tajusin, että ei tämä taida näin onnistua.

Viikon sinnittelin asian kanssa. Sitten poistin niin Facebookin kuin VKontaktenkin. Siitä on nyt pari viikkoa. Etenkin ensimmäinen viikko oli juuri tuon alussa kuvatun kaltaista. Huomasin olleeni oikeasti riippuvainen puhelimen räpläämisestä. Nyt alkaa helpottaa. Viikolla en enää juuri huomaa asiaa, mutta näin viikonlopulla asia tulee vielä mieleen. Iltapäivälehtiä tulee nimittäin selailtua jonkin verran enemmän kuin aiemmin - eräänlaista sijaistoimintaa. Ja ne kun eivät kovin päivitä sivujaan näin viikonloppuna, niin alkaa jutut tuntua vanhoilta.

Mutta positiivisen kupin paino on jo selvästi negatiivista isompi. Ensimmäinen, Australian suomalaissiirtolaisista kertova, 350-sivuinen kirja alkaa olla jo luettu. Myös kaikkeen muuhun on yllättäen jäänyt enemmän aikaa. Joinain iltoina on jopa tuntunut sille, että viitsinkö tänään edes aukaista facea läppäriltä. Kyllä tästä taitaa sittenkin vielä elämä normalisoitua.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat