Omaishoitajana kuule usein kehotuksen, että muista pitää huolta myös itsestäsi ja jaksamisestasi. Etenkin omaishoitajuuden alkutaipaleella tätä kuuli tosi usein. Noinhan se on, että asia on todella tärkeä sekä itsensä että hoivattavan omaisen kannalta. On vain hirmuisen vaikea toteuttaa, kun osin täysin perustellusti ja osin perusteetta uskoo olevansa paras ja korvaamaton puolison auttaja ja hoitaja. Etenkin itseäni vanhemmilla tuntuu usein nuo vapaat jäävän jopa käyttämättä. 

Olen nyt ollut vaimoni omaishoitaja lähes kahdeksan vuotta. Minulta meni viisi vuotta minimivapailla. Tosin syy vähäisiin vapaisiin oli alussa vaihtoehtojen puute. Paikka jota vaimolle oltiin tarjoamassa perhehoitopaikaksi, oli minustakin karsea. Talo sinänsä oli aivan siisti, mutta asiakkaiden huoneet oli kalustettu vanhoilla huonekaluilla, jotka olivat kuin kirpputorilta ostettuja. Ja päiväpeitot suoraan 70-luvulta. Televisio oli nykyaikainen, iso taulu-tv. Sitä katseli puolenkymmentä elämää nähnyttä Aromalle tuoksuvaa herrasmiestä - joku urheilutapahtuma oli menossa.  Kun vaimon perhekotiviikonloppu alkoi olla käsillä, lamaantui kaikki aktiivinen toiminta, ja viimein vaimo purskahti itkuun. Ei halunnut moiseen paikkaan. Ymmärsin ja lupasin, että niin kauan kuin parempaa ei ole tarjolla, minä huolehdin hänestä. Perhekodin vaihtoehtona oli sitten kuusi kertaa kuukaudessa palvelusetelillä saatu nelituntinen hengähdystauko. Menihän se noinkin.

Sairastettuani vuonna 2013 lähes kuolemaani johtaneen keuhkokuumeen tajusin ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen. Näin ei voi jatkua. No onneksi kahdeksassa vuodessa tilanne on muuttunut, ja vaimo voi käydä kerran kuukaudessa viikonlopun perhekodissa. Lisäksi minun lepoajaksi laskettavaa aikaa on vielä vaimon laitoskuntoutusjakso, jonka yritän aina passailla kesäajalle. Tämä on järjestely, joka on mahdollistanut meille lähes normaalin elämän. Normaalin siinä mielessä, että suurimman osan ajasta vietämme yhdessä, mutta molemmilla on niin sanottua omaa aikaa silloin, kun vaimo on perhekodissa. Minulla ehkä hieman omempaa. Kesä on lomailun ja akkujen latauksen aikaa. Niinpä mekin yritämme elää myös kesämme niin normaalisti kuin mahdollista.

Vietämme kesän varsin monipuolisesti. Vaimo käy omalla laitoskuntoutusjaksollaan - tai niin kuin me sitä kutsumme, kuntolomalla - Punkaharjun Kruunupuistossa. Minä saan sillä aikaa tehdä toiviomatkan Vienan Karjalaan. Tällä kertaa vielä tavallisella autolla, sillä Niva-maasturi on vielä keskeneräinen. Vähän säätämistä vielä. Jossain välissä käydään Ilosaari-rockissa, jossa soittaa molempien suosikkibändi Volbeat. Vähän jännittää, että miten pärjätään, mutta niinhän se on, että ensimmäinen kerta on aina hankalin. Sitten se muuttuu rutiiniksi. Kun loput viikonloput on täytetty ystävien vierailuilla tai sukulaiskäynneillä, voi jollekin viikolle saada vielä mahtumaan parin yön matkan Tallinnaan. Se oli oikeastaan vaimon ehto, että lähtee kuntolomalle ilman marinoita. On kuulemma sen verran rankkaa hommaa tuo kuntoilu, että joku vastapaino täytyy saada! Siinä se kesä sitten meneekin, ainakin näin paperilla.

Raportoidaan toteutuneesta sitä mukaa, kuin kesä etenee. Tärkeintä on välttää burn out eli loppuunpalaminen. Burn on the sun ei ole niin vaarallista. Hyvää kesää kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat