Minua on aina opetettu, että elämässä kannattaa ilo löytää pienistä asioista. Suuria ilon aiheita tulee kuulemma vastaan niin harvoin, että niiden varaan ei kannata laskea. Tästä olen yrittänyt elämässäni pitää kiinni, mutta asian olen mielestäni sisäistänyt vasta viime vuosina.
Kun ihminen sairastaa aivoinfarktin, kuten vaimoni, päässä särkyy jotakin. Meidän tapauksessa se tarkoittaa halvausta, tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimintaa eli apraksiaa ja afasiaa. Nämä ovat asioita, jonka jokainen kohdatessaan näkee. Me, vaimon jokapäiväisessä arjessa mukana elävät näemme, että jotain muutakin on särkynyt. Asia ilmenee monin tavoin. Joskus vaimo käyttäytyy kuin ikäisensä, joskus taas kujeilee kuin teini ja joskus ujostelee kuin pikkutyttö. Asioita, jotka minä näen, mutta monikaan tuntemattomampi ei huomaa ollenkaan. Asian voisi määritellä siten, että sairastumisen jälkeen vaimo on suurelta osin palautunut ennalleen, mutta paljon on jäänyt teho-osastollekin. Joskus alkuvaiheessa muotoilin omat tuntemukseni asiasta runon muotoon.
Ikävä.
Ikävä. Ikävä.
Ikävä. Ikävä. Ikävä.
Mieletön ikävä entistä sinääsi.
Aivot kuitenkin ovat ihmeellinen elin. Kun osa on pois pelistä, jäljellä jäävät osat ottavat uusia tehtäviä, ja uusia hermoratoja syntyy käskyjen välittämiseksi. Tämä tapahtuu vain tuskallisen hitaasti. Niinpä jokainen pieni asia, jonka huomaamme palautuneen ennalleen, on perheessämme ilon aihe. Se elämän pieni ilo, joka saa taas jaksamaan huomiseen tai ensi viikkoon.
Tämän viikon ilo on ollut suunnitelmallisesti rakennettu huijaus ja sen toteutus. Vaimo ja tyttäremme olivat kahden kotona. Vaimolle on tullut hörpötettyä siitä, että suklaata ei pitäisi paljoa syödä. Se kun lihottaa. No tytär auttoi äidilleen paperista ison venäläisen suklaakonvehdin ja meni omaan yläkerran huoneeseensa. Hetken kuluttua kuului alakerrasta itkun sekaista huutoa! Tytär kiireellä alakertaan tiedustelemaan, että mikä on hätänä. Vaimo itkua vääntäen näyttää suklaista kättään ja koiraa. Koiraa syyttävästi. Tytär katsoo äitinsä kasvoja ja toteaa: Äiti, suu on niin suklaassa, että ei mene läpi. Koira ei syönyt suklaatasi. Taitavasti ilmeitä ja eleitä käyttävä vaimo esittää katuvaa. Hitsi! Ei mennyt läpi! Nolottaa!
Olemme iloisia. Taas yksi osoitus siitä, että asiat ovat menneet eteenpäin. Vaimolla on halu ja taito vaikuttaa ympäristöönsä ja itseään koskeviin asioihin. Tällaisista asioista ne elämän pienet ilot syntyvät.
Ilkka Pirhonen
cooking.snowman@blogspot.com
Pienet ilot, niin kunpa myös terveet ihmiset voisivat löytää elämästään joka päivä asian, joka tekee iloiseksi.Liian paljon on sitä henkeä, myös ikäihmisissä, että aloitetaan marinalla. Meillä potilaani kanssa on tietenkin myös masentavia hetkiä, mutta tarkoitus on , että löydettäisiin aina jotakin, joka piristää mieltä. Alkujaan tämän sairauden masentava tieto oli, että normaali sairausaika on 3 - 5 vuotta, me olemme saaneet jo yli 6 vuotta elämää. Vaikka varsinaista parantumista ei voi odottaa, voi iloita siitä, ettei ole myöskään tapahtunut nyt mitään nopeata huononemista.
Olin itse muutaman vuorokauden lomalla ja onneksi hoitolaitoksessa pärjäsivät potilaani kanssa hyvin. Oma lomani virkisti suunnattomasti, koska olin tutussa ympäristössä, mutta 200 kilometriä kotoa. Paras tapa päästä eroon vähänkin vaikeista ajatuksista on lähteä pois, mutta senhän sinäkin Ilkka tiedät. Toisaalta sekin on iloinen asia, että potilaani antaa minun pitää lomani, kuulin taas tarinoita siitä, miten omaishoitaja ei pääse lomalle, koska potilas ei suostu menemään ulkopuolelle hoitoon.
Tällaisia mietteitä tuli blogistasi mieleeni! Hyvää syksyä edelleen, P-kolli
Onhan siitä aina meilläkin puhetta, että mieluummin vaimo kotona olisi. Mutta kun on mukava perhekoti, niin aina on sinne suostunut lähtemään. Toki sillä tavalla pitää mielen virkeänä, että tulee mietittyä, että mitä tekisin, jos jonakin kertana kieltäytyisi kokonaan lähtemästä. Paha rasti!
Pienet ilot, ei ollenkaan huijaus, Korsuorkesteri solistina Kyösti Mäkimattila ja Kalevi Hautamäellä Kouvolan casotto hanuri, siitä riittää taas iloa ja eloa meille molemmille. Näitä pitää vain löytää ja hankkia liput sekä tilata kuljetus! Suosittelen muillekin, vaikkei olis kaikki niin musikaalisiakaan! P-kolli
Nuo korsertit ja vastaavat tapahtumat ovat sellaisia mukavia yhteisiä iloja, joihin vain pitäisi nykyistä aktiivisemmin lähteä mukaan. Se on vaan se lähtemisen ja kotiin tulemisen työläys, mikä aina saa jäämään kotiin. Ei hyvä.
PS. Korsuorkesterin ensimmäinen solisti taisi muuten olla Erkki Luumi, erittäin komea ääni hänelläkin.