Kirjoitukset avainsanalla sopeutuminen

Tuossa blogin kuvauksessa todetaan, että karautan aina joskus moottoripyörälläni maailman ääriin tuulettumaan. Ei ole tullut viime kesän jälkeen isommin karauteltua, kun kesäkuussa kaaduin Aunuksessa ja meni tuo solisluu poikki. Sain ensikosketukseni kaksipyöräisiin vähän toisilla kymmenillä, kun pääsin kummisedän mopolla kylätielle kokeilemaan. Sitten kevarilla pari vuotta, jonka jälkeen koko homma jäikin vuosikymmeniksi. 2000-luvulle tultaessa alkoi taas polttelemaan. Ostin Venäjältä vanhan Dneprin, jonka kunnostin, mutta pienen huoltovirheen takia se juuttui viideksi vuodeksi seisomaan. Ostin nimittäin vaimoni kanssa talon, eikä aika tai raha riittänyt koskaa pyörän ajokuntoon saattamiseen. Kun vaimo sitten sairastui, tajusin, että on pakko hankkia pyörä, jota ei tarvitse huoltaa niin paljoa kuin noita vanhoja neuvostoliittolaisia. Siitä se sitten Ilkan seikkailut moottoripyörillä itänaapurissa saivat alkunsa. Oli vuosi 2009. Kuudessa vuodessa koin ja näin todella paljon moottoripyörän selässä. Tarkemmin asiasta olen kertonut mp-blogissani Pirhonen RC. Mutta sitten tuli stoppi, kun kaaduin ja solisluu katkesi.

Pianhan se leikattiin ja toiveikkaana aloin sitä kuntouttamaan. Sillä tavalla tämä on mennyt ihan hyvin, että liikkuvuus on lähes terveen käden luokkaa ja kipukin on sellainen, että nukkumaan pystyy. Ensimmäisellä kontrollikäynnillä elokuussa todettiin, että luutumisen esiastetta on syntynyt, joten odotetaan helmikuun loppuun, josko tuo siiheksi luutuisi. Kysyin, että mitä sitten, jos ei luudu? No sitten tehdään luutumisleikkaus, oli erikoistuvan lääkärin suora vastaus. Niin sitten odottelin aina marraskuun loppuun, jolloin oli seuraava kontrolli. Taas sama juttu. Röntgenkuva näytti, ettei luutuminen ollut edennyt odotusten mukaan. Jälleen erikoistuva lääkäri - eri kuin ensimmäinen - ilmoitti, että se on sitten luutumisleikkauksen paikka. Sanoi kuitenkin keskustelevansa vielä leikanneen lääkärin kanssa. Hetken kuluttua ilmoitti, että odotetaan vielä helmi-maaliskuun vaihteeseen. Ja minä odottamaan. Tammikuussa soitin hoitajalle, että mitä tehdään, kun tunnen nämä luun päät nahkan läpi. Miltä tuntuu, kysyi hoitaja. No koko ajan paremmalta, tunnen vain nämä luun päät ja sen, kuinka keskellä solisluuta on ikään kuin nivel, vastasin. Hoitajan mukaan kuului asiaan. Aikanaan huomaan, että tuntuu ihan hyvältä. Ja minä onneton uskoin. Nyt sitten vihdoin pinna petti, ja otin viikko sitten uudelleen yhteyttä polille. 

Tällä kertaa erikoislääkäri tutki uudet kuvat ja solisluun. Totesi, että eihän se ole luutunut. Esitti, että pärjää ihan hyvin ilmankin! Kun kerroin, että haittaa monessa fyysisemmässä hommassa, vaikka jouten ollen onkin oireeton, lupasi tehdä luutumisleikkauksen. Tilanne sai minut jossain määrin hämilleni. Ensin kaikki poikkeuksetta pitävät luutumisleikkausta itsestään selvyytenä ja sitten tulee kaveri, joka sanoo, ettei se nyt noin olekaan. Ja yllätys yllätys, nettiä aikani selattuani totesin, että aika hyvin pärjää tosiaan luutumattomalla solisluullakin. Minä olin kuitenkin niin vahvasti itselleni mieleen iskostanut ajatuksen kaksiniveleisestä solisluusta, että päädyin pysymään leikkauksen kannalla. Nyt se sitten perjantaina leikataan.

Perhetuttu tulee vaimolle kaveriksi viikonlopun ajaksi. Nuorempi poika, joka vielä asuu kotona, on siihen saakka matkoilla, eikä voi osallistua äitinsä auttamiseen. Ja tytär, joka yleensä on näissä hommissa auttanut, on armeijassa. Tämä on näiden omaishoitajahommien eräs ominaispiirre, että mitään ei voi sopia tuosta vaan. Aina pitää heittää hirmuista kieppiä, että saa vaimon hyvinvoinnin varmistettua. Tällä kertaa se onnistui suhteellisen kivuttomasti.

Mutta takaisin moottoripyöriin. Ajoin kuusi vuotta varsin intensiivisesti ja koen nähneeni pyörän selästä enemmän kuin moni sunnuntaipyöräilijä paljon pidemmän ajan kuluessa. Ikää on kohta kuusikymmentä, eivätkä luut tulevaisuudessa luudu yhtään paremmin kuin nyt. Mieluummin toisin päin. Olen käynyt kevyillä reiteillä prätkällä ajelemassa ja todennut, että erityisempää pelkoa ajamista kohtaan ei ole jäänyt. Tuntuu vain sille, että vaikka moottoripyöräily mukavaa onkin, ei se ole tämänpituisten toipumisten arvoista kuitenkaan. Niinpä olen päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika siirtyä riemurinnoin elämässä eteenpäin. Laitoin pyörän myyntiin ja olen alkanut lueskella nettiauto.comista Lada Nivan myynti-ilmoituksia. Se on hyvä kulkupeli Venäjän syrjäkylien teille. Ei kaadu läheskään niin hyvin kuin moottoripyörä. Lisäksi varaosat ovat edullisia ja jokaisesta kylästä löytyy aina joku, joka osaa korjata, jos ongelmia ilmenee. Eli jatkossakin karauttelen käden toivuttua Karjalan laulumaita ihailemaan, tosin neljällä pyörällä. Kestää paremmin käpälät kunnossa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

Aili Inkeli
2/4 | 

Toivotaan, että kirurgi tekee hyvää työtä ja pääset rattia vääntämään ehjällä solisluulla. Voimaa se ratinvääntökin vaatii Karjalan liejuisilla teillä, luulen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuoden vaihteessa katselin kulunutta vuotta ikään kuin peruutuspeilistä. Nyt päätin ottaa käyttöön hieman isomman peilin. Joskus olen nimittäin kuullut, että miehen elämässä nelikymppisenä ollaan saavutettu lähes se, mihin on mahdollisuudet. Tarpeen mukaan tehdään vielä pieni korjausliike, jonka jälkeen saavutetaan huippu. Viisikymppisenä katsotaan, mitä on saatu aikaan, ja siitä eteenpäin rimpuillaan niin maan pirusti ja yritetään pitää saavutetut asemat. Yritetään kestää nuorempien vauhdissa. Kuudenkymmenen jälkeen vain odotellaan. En tiedä, pitääkö edellä kuvattu sitten paikkansa, mutta joka tapauksessa päätin hieman niputtaa saavutuksiani. 

Rakkaus. Avioliittoamme olemme vaimon kanssa aina kuvanneet italialaiseksi. Olemme riidelleet ja rakastaneet tulisesti. Kerran viidessä vuodessa eropaperit olivat aina raastuvassa, mutta aina eron annettiin raueta. Väliajat rakastettiin kiihkeästi. En onnistunut naimaan rahaa, en edes hyvätuloista puolisoa. Mutta juuri minulle sopivan, rakastavan vaimon onnistuin rinnalleni saamaan. Vaikkakin nyttemmin lievästi sanottuna vaivaisen. Ja kolme mahtavaa ihmistä, jotka minua isäksi sanovat.

Työ. Olen aina mennyt sinne, missä on tarvittu. Ja palkkaa maksettu. En enää edes ole laskenut, kuinka monella ammattinimikkeellä olen leipää pöytään hankkinut. Yleensä nimike on pitkän päälle osoittautunut huonoksi. Ammatti on käynyt tarpeettomaksi, työnantajalta loppunut rahat tai itseltä terveys. Eli aina on tullut satsattua niin sanotusti väärään hevoseen.

Maallinen mammona. Rintamamiestalo, jossa sieltä sun täältä raakalauta näkyy silmään, kun vähän katselee. Eli remontti aina kesken. Tuskin koskaan valmiiksi saankaan. Enkä ole ihan varma, että viitsinkö edes yrittää. Pihassa 15 vuotta vanha ruosteinen auto ja 25 vuotta maanteitä kierrellyt moottoripyörän reuhka.

Äkikseltään tulee mieleen, että aina ei voi voittaa. Noilla lähtötiedoilla voisi olettaa, että taa päin katsomiseen riittää aika pieni taskupeili. Sellainen, missä on YK:n päämajan kuva taustapuolella. Minulle on kuitenkin siunaantunut melkoisen positiivinen luonne ja elämänasenne. Rakastava vaimo ja lapset, joista voi olla ylpeä. Se on jo jotain. Edellä mainitun lisäksi olen tajunnut, että onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan merkittävää, paljonko elämän aikana ehtii kasaamaan rahaa ja tavaraa. Paljon enemmän onnellisuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon hankkimallaan rahalla ja tavaralla pystyy luomaan itselleen elämää.

Minä olen omilla kriteereilläni mitattuna muuten aika hemmetin onnellinen mies!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Olen kiroillut pyykinpesun salojen avautumattomuutta joskus aiemminkin. Silloin ihmettelin pesuaineiden käytön mystisiä kiemuroita. Ne olen nyt saanut ratkaistua, joten ei niistä sen enempää. Nyt sen sijaan mieltäni askarruttaa pesukoneen ja kuivausrummun kilomäärät ja niiden keskinäinen synkrooni.

Eli aloitetaan pesukoneesta. Koneeni on neljän hengen perheelle aikoinaan hankittu kahdeksan kilon suoravetokone. Tähän saakka ihan selvää. Koneeseen saa laittaa kahdeksan kiloa pyykkiä. Olen ymmärtänyt, että kuivaa pyykkiä. Mittasin vaa'alla tuon kahdeksan kiloa, ja pyykin lajista riippumatta kone piti survoa todella tiukkaan, että kaikki sai rumpuun mahtumaan. Olen ymmärtänyt myös sen, että pyykkiä ei saa survoa koneeseen liikaa. Soitin valmistajan asiakaspalveluun. Siellä ystävällinen ja todella hyvin suomea puhuva virolaisnainen selitti, että kuivaa pyykkiä tarkoitetaan. Kuitenkin sen verran pitää jättää tyhjää, että käsi mahtuu rummun sisään. Kysyin, että mitä se kahdeksan kiloa tarkoittaa, jos kuivaa pyykkiä ei niin paljoa koneeseen mahdu? Märän pyykin määrää en pysty arvioimaan, kun ne ovat märkiä vasta pesun jälkeen! Nainen siihen ystävällisesti selitti, että heille on kerrottu kyseessä olevan se määrä pyykkiä, jonka kone jaksaisi pyörittää, jos sen sinne saisi mahtumaan. No, minun tapauksessani vanha Friitalan pitkä kelsiturkki on ainoa joka täyttää kriteerit. Se on likainen, se mahtuu koneeseen ja painaa kahdeksan kiloa. En pese sitä kuitenkaan.

No, pesen siin täysiä koneellisia välittämättä pyykin painosta, mutta jos välittäisin, kuivausrummun kanssa tulisivat sitten seuraavat ongelmat. Se on seitsemän kilon vekotin. Jos minä ahdan pesukoneeseen seitsemän kiloa kuivaa pyykkiä, sitä on niin paljon, ettei kuivausrumpu oikein saa niitä kuivaksi. Tararaa on liikaa, eikä kuuma ilma mahdu kiertämään täydessä rummussa vaatteita kuivattamassa. Oletus minulla olisi, että tässäkin olisi kyse kuivan pyykin määrästä, mutta kokemus kertoo toista. Ja mistä ihmeestä minä taasen sen tiedän, minkä verran vaatteet märkänä painavat, että pystyisin arvioimaan pesukoneen jälkeisen painon oikeaksi! 

Ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt vaistolla eli sormituntumalla touhuaminen. Jos kyse olisi jostakin miesten koneesta tai laitteesta, niin ihan varmasti joku tekniikan hienouksiin erikoistunut aikakauslehti olisi kesä- ja talvirengastestien välissä testannut myös sen, minkä koneen ilmoitetut kilomäärät vastaavat parhaiten todellisia. Ja määräajoin testailisia koneiden hinta-laatusuhdetta. Pallo on teillä, naistenlehdet.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (7)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/7 | 

Kyllä se taitaa miesten juttu olla. Ainakin Tekniikan Maailma ja Kuluttaja-lehti ovat julkaisseet pesukonetestien tuloksia. Testejä tekee ainakin Työtehoseura. Englannissa ilmestyy Which-niminen lehti, joka on täynnä kaikkien mahdollisten kodinkoneiden testejä.

Viisasvaimo
2/7 | 

Heh. Et kai mitään muutakaan laitetta käytä maksimilla? Jos laittaa väljästi pyykin, niin tulee parempi tulos. Ja mahtuu kuivausrumpuun.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Heh, Viisasvaimo. Toisia laitteita käytän ja toisia en. Jutun problematiikka piileekin siinä, että annettu asiakaslupaus ei pidä. Vähän niin kuin, jos ostaisit litran mitan, joka vetää vain yhdeksän desiä. Eikä sekää mahtuisi litran vetoiseksi ilmoitettuun vedenkeittimeen.

Vierailija
3/7 | 

Niin, on nämä ohjeet kyllä aika hankalia. Itse kun on aina täyttänyt koneet fiiliksen mukaan, niin en osaisi edes miestäni opastaa ymmärrettävästi.

inss-kvist
4/7 | 

Laitan tähän vanhaan keskusteluun johon vasta nyt törmäsin ensimmäiseksi mieleeni tulleen seikan. Tätä ei kirjoituksessa mainittu. Nimittäin: luultavasti kyse on JOKO kuivasta TAI märästä vaatemäärästä. EIkö niin? Kuivan nyytin voi punnita, ja siitä olikin juttua. Myöskin märästä. Ja märkänähän vaatteet tietenkin painavat enemmän. Mutta ja mutta: kuka määrittelee "kuinka märkänä" (koskapa märät vaatteethan valuvat....) ja kuinka imukykyisinä? Jos pesisin pelkkiä pressuja olisi tilanne ihan eri kuin jos pesisin sylillisen otain pesusieniä! Näin ollen määrät on ihan harakoilta nähtävästi asiakaspalvelua myöten ja pitäisi valmistajalta saakka saada suoraan tieto heidän normitetusta pyykkikorillisesta. Mutta kun aletaan mennä normeihin ja standardeihin on vähän kuin astuttaisiin tekniikan ja miesten maailmaan, mikä stemmaa jutun henkeen. Kaikella kunnioituksella käsityölle ja kokemuksen tai tuurin myötä syntyneelle näppituntumalle.

Synnyin maailmaan, jossa sisko pääsi sahalle töihin ja oli onnellinen lopun ikäänsä. Etenkin, jos vielä pääsi naimisiin. Ja useimmilla oli ajatus, että kun yhden ammatin opettelee, niin sillä mennään maailman läpi, ja vielä parempi, jos löydetään työpaikka, jossa saa olla vaikka koko työuransa. Vaan eihän siinä näin käynyt. 

Melko pian havaitsin, että mikään muu ei taida olla tässä maailmassa pysyvää muu kuin asuntolaina. Työpaikkaa joutui vaihtamaan tiuhaan tahtiin. Milloin firma loppui alta, milloin ammatti kävi tarpeettomaksi. Alettiin puhua elinikäisen opiskelun tärkeydestä. No, minähän olin kuin heinä tuulessa. Aina taivuin sinne päin, missä oli töitä tarjolla ja tilipusseja jaossa. Ja kun havaitsin ikääntymisen alkavan vaikuttaa, en laiminlyönyt koulutustakaan. Uudelleenkoulutin itseni perusteellisesti, että olisi sitten iäkkäämpänäkin töitä. Kuulemma hyvin koulutetut saavat paremmin töitä!

No, toimihan se aikansa. Kahdeksan vuotta kestin uudella akateemisella työuralla. Vaan sitten alkoi rahat loppua kaikilta. Myllerrys iski kaikkialle. Niin yliopistoihin, kaupunkien omistamiin ammattikorkeakouluihin kuin valtion omistamiin tutkimuslaitoksiin. Huhtikuun alusta olen ollut kotiukkelina ja etsinyt aktiivisesti töitä. Soitin jopa työvoimatoimistoon, että olen vaarassa pudota työmarkkinoilta. Apuja tarvitsisi! Sain vastauksen, että kaikki mahdollisuudet auttaa vaativat rahaa ja rahat ovat loppu. Yritä löytää itse töitä ja toivo, että uusi hallitus tekisi sellaisen budjetin, että rahaa tulisi Ely-keskuksillekin. Päätin olla aktiivinen ja aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa. Sain jo ensimmäisen kurssin suoritettuakin.

Vaan miten kävi yhteiskunnalle ympärilläni. Työttömyyspäivärahojen määrää ollaan leikkaamassa. Aktivoi kuulemma töitä etsimään. Ja koulutukseenkin tunnutaan suhtauduttavan jos ei nyt suoranaisen kielteisesti, niin nihkeästi ainakin. Ja viimeisten tietojen mukaan myös vähäinenkin aktiivisuus esimerkiksi osuuskuntien kautta toimien alettaisiin lukemaan ansiosidonnaisen poissulkevaksi yritystoiminnaksi. Hyvähän se on, että tehdään uudistuksia...

Takaisin opiskeluun. Tuli toinen kurssi. Kuten ensimmäinenkin, se luennoitiin kokonaan yhtenä päivänä Kuopiossa ja minun oli tarkoitus katsoa nauhoitettu luento verkosta myöhemmin. Kun yritin parin päivän kuluttua paneutua opiskeluun, ilmeni, että tekniikka oli pettänyt, eikä nauhoitetta olekaan olemassa. No eihän siinä mitään, teen harjoitustyöt ja luen vaaditut kirjat kirjatenttiin.

Mutta kun olisi pitänyt ryhtyä toimeen, iski vuosikymmenen räkätauti. Alusta loppuun neljä viikkoa. Ja kolme ensimmäistä siinä kunnossa, että ei mitään puhetta opiskelusta. Ja juuri tänä aikana olisi pitänyt tehdä ne harjoitustyöt, joita ilman on turha yrittää kurssia läpi. Ilmoitin, että minut voi poistaa kurssilta. 

Totesin itsekseni, että pitäkää tunkkinne. Minä jatkan töiden etsimistä kuten ennenkin. Tulkaa aktivoimaan minua. Haluan tehdä töitä 67-vuotiaaksi saakka. Saadaan työuriakin pidennettyä! Toistaiseksi yritän lyhentää pitkiä päiviä tekemällä kaikkea, mikä pitää mielen iloisena ja virkeänä. Tänään se onnistui tekemällä vadillinen maksamakkaraa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat