Kirjoitukset avainsanalla sopeutuminen

Meillä ihmisillä on yleensä jonkinlainen vakiopaino, mikä ei kovin paljoa lyhyessä ajassa muutu, ellei elämäntavoissa tai terveydentilassa tapahdu äkillisiä muutoksia. Toki iän myötä muutosta hieman tulee. Mutta, kun ihmisen sairastuu vakavasti, alkaa tapahtua. 

Sinä aikana, kun vaimo pari viikkoa taisteli aivoverisuonen puhkeamisen ja sen leikkausta komplikaationa seuranneiden aivoinfarktien ja keuhkokuumeen johdosta hengestään Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, hänen painonsa luonnollisesti hieman putosi. Hyvin pian teholta pääsyn jälkeen paino palasi entisiin normaalilukemiin ja pysyi niissä. Sairaalassa kiinnitetään tosi paljon huomiota ruokaan ja kaikista päinvastaisista puheista huolimatta se on erittäin hyvää. Ja kaiken lisäksi kilojoulet on laskettu niin tarkkaan kulutusta vastaavaksi, että lihomista ei pääse tapahtumaan. 

Mutta, kun puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen koitti kotiutuminen, alkoi myös painon nousu. Ymmärtäähän sen. Ihmiseltä, joka on ollut aina liikkeessä, viedään liikuntakyvystä yli puolet! Ruoka maistuu silti yhtä hyvältä ja hyvin kuin ennenkin. Vaikka liikuntakyky pikkuhiljaa paranikin ei painon nousua voinut estää. Vain viitisen vuotta, ja yhtenä kuntoutuksen tavoitteena oli reilun parinkymmenen liikakilon vähentäminen puoleen. Onneksi vaimon nykyinen avusta on työhönsä sitoutunut ja sisäistänyt myös oman osuutensa vaimon kuntoutumisessa sekä yleisessä hyvinvoinnissa.

Ensimmäinen asia, jonka teimme, oli liikunnan lisääminen. Vaimo ei koskaan ole ollut innostunut kuntoilusta. Eikä ollut sairaalasta kotiuduttuaankaan. Mutta avustaja sai vaimon houkuteltua lähes päivittäisiin pitkähköihin kävelylenkkeihin. Toinen oli leivokset. Muistan, kuinka vaimo terveenä ollessaan sanoi, että voisi syödä vaikka joka päivä aamupalaksi kakkua! Ja, kun avustaja oli innokas leipoja, niin kakkujahan meillä oli jatkuvasti. Mutta, kun painon pudotus otettiin tavoitteeksi, sovittiin, että leivotaan vain kerran viikossa. Ja silloinkin vain vähän. Ja kolmantena oli ruokavalion muutos. Iät ajat olimme syöneet viikolla kahdesti päivässä ja viikonloppuna vain yhden lämpimän aterian. Nyt otimme saman käytännön myös arkipäiville. Lisäksi lisäsimme kasvisten, kanan ja kalan käyttöä.

Nyt on vuosi kulunut, ja yllätys yllätys. Paino on pudonnut vaimolla noin kymmenen kiloa. Omani on pysynyt ennallaan, valitettavasti.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Käytiin vaimon kanssa tuossa naapurikaupungissa Sortavalassa tapaamassa vanhoja perhetuttuja. Paikalle tupsahti myös tuttu mies naapurista. Tarinoitiin ja muisteltiin menneitä. Naapurin mies kertoi ensimmäisestä vierailustaan 80-luvun lopulla luonamme Varkaudessa. Sanoi, ettei hän unohda koskaan sitä. Kuulemma vaimoni oli nuorena niin kaunis, että hänestä, Neuvostoliiton syrjäkylien kasvatista, tuntui, ettei ole eläessään nähnyt mitään niin kaunista. Vaimoi luonnollisesti oli hyvillään, kun käänsin kommentin.

Kommentti jäi pyörimään mieleeni. Onko se vaimo nyt niin paljoa muuttunut? Tuon näköinenhän se on ollut aina. Sitten tein virheen. Avasin vanhan valokuvakansiomme. Aloin selaamaan kuvia tapaamisemme alkuajoista eli vuodesta 1987 lähtien. Ja totta! Onhan sitä muutosta tapahtunut, vaikka minun silmissäni vaimo on edelleen aivan yhtä kaunis kuin tavetessamme. Selailin kansiota. Tuossa juhlitaan vaimon 30-vuotisjuhlia. Tuossa ollaan isäni 50-vuotisjuhlilla. Ja seuraavassa kuvassa vanhin poika pääsee ripille. Ja näin edelleen. Ja sitten se taas iski. Paha mieli. Kyynel pyörähti silmäkulmaan. Kuinka nopeasti kaikki on mennytkään? 

Nuorempana tykkäsin katsella valokuvia. Joskus, kun ei ollut mitään tekemistä, niin saatoimme syntymäkodissani ottaa vanhan valokuvakansion ja kokoontua joukolla kuvia katsomaan ja muistelemaan. Minusta se oli suorastaan mukavaa. Mutta jotain minussa muuttui vaimon sairastumisen aikoihin. En tiedä, oliko kyse siitä, että vaimon vakava sairastuminen muutti minua vai ikääntymisen mukanaan tuomasta muutoksesta. Joka tapauksessa, olen alkanut vältellä vanhojen kuvien katselua. 

SA-kuva

On ihan sama, ovatko kyseessä omat kuvat vai SA-kuvien ilmavalvontalotta Ellen Kiurua esittävä kuva. Katson hetken kuvaa. Nuoria hyväkuntoisia ihmisiä. Elämä edessä ja kaikki mahdollista. Nyt kuitenkin kaikki tuossa Lahdenpohjassa otetussa kuvassa olevat ihmiset ovat todennäköisesti kaikki jo kuolleet. Aikansa tehokkaina toimittuaan kärsineet kuka mistäkin vaivasta ja ennen kuolemaansa muuttuneet huonokuntoisiksi kurttuisiksi vanhuksiksi. Eikä noiden kuvien ottamisesta olen niin hirmuisen pitkä aika. Nehän on otettu vain viitisentoista vuotta ennen syntymääni. Kuinka ohikiitävä ilmiö ajan juoksussa onkaan yhden ihmisen elämä. Ja kenenkään kohdalla se ei ole ratkaisevasti pidempi kuin muillakaan. Ja tässä vaiheessa minulle aina tulee se paha mieli. Joskus vain pieni harmitus. Juuri sen kokoinen, että mieli tekee laittaa kuvat pois. Joskus taas ihan kunnon tippa linssiin olo. Minusta on tullut vanhemmiten tämmöinen sentimentaalinen hömppä!

Onneksi valokuvat ovat nykyään arkipäiväistyneet ja niistä on tullut enemmän tai vähemmän kertakäyttötavaraa. Ei tarvitse selailla vanhoja kansioitakaan.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Olin viime kesänä tulossa moottoripyörällä jostakin. Vesisateessa. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen motoristi kypärä päässä. Pysähdyin kysymään, mikä hätänä. Kun kuski otti kypärän pois, ilmeni, että hän oli nuori nainen. Ei kuulemma ole mikään hätänä. Odottelee muuta porukkaa. Nainen kertoi olevansa Gospel-raiders -kerhon jäsen. Kysyttäessä ilmoitin kuulleeni Jeesuksesta ja omistavani alan kirjallisuutta. Jäin kuitenkin tarinoimaan. Ilmeni, että olemme tuttuja hänen puolisonsa kautta. Nainen kertoi kypärän olevan hänelle rukoushuone, jossa tulee käytyä läpi jos jonkinlaista asiaa. Minä en kypärää rukoushuoneeksi miellä, mutta ajatusrakennelman kyllä allekirjoitan sata prosenttisesti.  Kun päivän ajelee, niin kypärä ehtii toimia niin ajatushautomona kuin yhden miehen terapiahuoneenakin. 

Tänä kesänä ei ole tullut katkenneen ja leikatun solisluun takia ajeltua pyörällä yhtään eikä myöskään vierailtua tuolla mainitussa yhden miehen terapiahuoneessa. Hommat ovat siis olleet hoitamatta, vaikka mukavaa tekemistä onkin ollut. Viime viikonlopun omaishoitajan vapaan aikana pyörähdin Etelä-Lapissa hyvän opiskeluaikaisen ystäväni luona kylässä. Reilun tuhannen kilometrin viikonloppumatkan aikana oli aikaa katsella peruutuspeiliin niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Auto toimi kypärän korvaavana terapiahuoneena - liiankin hyvin.

Jostain olen lukenut, että viidenkympin jälkeen on aika katsoa peiliin. Mitä on saanut aikaan, ja sen jälkeen on pyrittävä säilyttämään lopun elämää tai lopun työuran ajan se, mitä on saanut aikaiseksi. Ei taida minun tapauksessani olla vaikeata. En minä halunnut pätkätöitä enkä vähän kerrassaan piteneviä työttömyysjaksoja. Ne vain sain, vaikka aina välillä luulinkin tilanteen korjaantuvan kunnes jotenkin se matto vain katosi alta ja huomasin olevani jälleen ihan vika alalla ilman töitä. En halunnut vanhaa talon rötisköä, jossa remontti on kesken, enkä ikivanhaa auton rotteleo. Ne vain sain, kun ei pelimerkit muuhunkaan ole riittäneet. En halunnut toimia viimeisiä vuosikymmeniä ennenaikaisesti pienellä eläkkeellä olevan sairaan vaimoni omaishoitajana. Sitäkin saan tehdä, koska olen... En minä tiedä, mitä olen. Niin vahva, että uskalsin jäädä? Niin heikko, etten uskaltanut lähteä? Niin velvollisuuden tai vastuun tuntoinen, että se oli minulle ainoa vaihtoehto, jonka psyykeeni kesti? En halunnut jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Siinä vain tuntumaltaan olen.

Halusin rakentaa kotini vaimoni kanssa yhdessä meitä miellyttäväksi paikaksi, jossa meidän on hyvä vanheta yhdessä. Elää ja suunnitella tulevaa, yhdessä. Halusin elää terveen ihmisen elämää tasavertaisena kumppanina terveen ihmisen rinnalla. Tiedän toki, että kaikkien vauhti pysähtyy jossain vaiheessa. Minusta tuntuu vain, että se kävi kohdallamme liian aikaisin. Viikonloppuna katselin kaverin elämää. Vaimo oli vaihtunut sitten opiskeluaikojen. Kaveri oli saanut mahdollisuuden uuteen alkuun. Minä olen kateellinen! Ihan oikeasti! Sanotaan sitä sitten katkeruudeksi, harmitukseksi tai vitutukseksi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olisi se minullekin maistunut. Vähän parempi vanhuus.

Paranisi edes tuo käsi, niin pääsisi useammin sinne kypärän sisään mieltänsä nollaamaan.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Kirjoituksesi laittoi niin paljon ajatuksia liikkeelle, että piti kommentoida. 

Onhan tuo taivahan tosi, että elämä on epäreilua. Ei koskaan tasapuolista. Ja se tuntuu niin törkeän väärältä, että sitä ei meinaa millään hyväksyä. Vaan pakko on niellä kaikki, mitä eteen tulee.

Kirjoitat, että sinusta ei ollut valitsemaan sitä vaihtoehtoa, että olisit lähtenyt. Jääminen on varmaan silloin ollut sinulle se ainoa oikea vaihtoehto. Sydämen valinta. Jos itsekin tiedät, että muunlainen ratkaisu olisi aina kalvanut mieltäsi, niin näinhän sinun piti tehdä.

Voi varmaan tuntua siltä, että joku muu, joka on lähtenyt ja jättänyt kaiken sekä aloittanut uuden elämän, pääsee helpolla. Se ei ole totta. Ei ole useinkaan jos koskaan helppoa erota parisuhteesta. Olivatpa eron syyt mitkä hyvänsä, siihen liittyy aina suurta tuskaa, pettymystä ja syyllisyyttä. Ne joutuu kantamaan mukanaan, jos siihen päätökseen päätyy. Joutuu sietämään muiden ihmisten syytökset ja tuomiot. Muiden halveksunnan. Sinä olet tehnyt valinnan, joka herättää muissa kunnioitusta. Toivottavasti se antaa sinulle voimia ja mielenrauhaa. 

Tärkeintä on, että vaikeatkin päätökset tekee sydämellään. Kukaanhan ei täällä meidän yhteiskunnassamme voi aikuista ihmistä pakottaa mihinkään. Teemme näennäisesti vapaasti päätöksiä omasta elämästämme. Päätöksillä on sitten seurauksia. Niistä voi seurata häpeää, tuskaa, iloa, mielenrauhaa. Jokainen joutuu itse punnitsemaan, minkä hinnan on valmis maksamaan päätöksistään.

 

Paljon voimia sinulle. On ihan varmasti niin monia, jotka kunnioittavat ja arvostavat suuresti tekemääsi omaishoitajan työtä. Teet arvokasta työtä. Mutta muista ajatella myös itseäsi ja punnita kypärän sisällä, mihin sinun voimasi riittävät.

 

 

Ruska
2/2 | 

Kirjoitat tekstiä johon voin samaistua monilta osin. Olen pienen lapseni omaishoitaja ja heti hänen syntymän jälkeen kävi ilmi, että menneisyys mahdollisuuksineen on mennyttä ja erilainen tulevaisuus odottaa. Uusi alku olisi ollut monesti houkuttelevaa, mutta äitinä en tiedä miten sen olisin voinut toteuttaa. Omia ei jätetä.

Synnyin maailmaan, jossa siskot pääsivät sahalle töihin. Loppuiäkseen. Veljet menivät tehtaaseen. Eläkettä odottamaan. Nohevimmat lähtivät isoon kaupunkiin opiskelemaan. Aikanaan saivat hyvän viran ja akan oppineen, niin kuin laulussa sanotaan. Ja se hyvä virkakin, oli sitten julkisella tai yksityisellä puolella, oli yleensä ajateltu pitkään kestäväksi. Akasta ei niin ollut silloinkaan varmuutta. Kuitenkin yksi koulutus riitti.

Vaan sitten alkoi tapahtua. Alettiin puhua eliniän kestävästä oppimisesta ja pätkätöistä. Me 50- ja 60-luvuilla syntyneet olemme joutuneet elämään tämän murroksen varsin omakohtaisesti. Se koulutus, jonka olemme opiskeluaikoinamme ajatelleet pienillä täydennyskursseilla täydennettynä riittävän koko loppuiän, ei olekaan riittänyt. Monet meistä ovat joutuneet opettelemaan täysin uuden ammatin. Jotkut useammankin. 

Ennen sanottiin, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Nyt ei päde enää sekään. Valtio ja kunnat sopeuttavat työvoimakustannuksia siinä missä yksityinenkin sektori. Ja pätkätyöt yleistyvät. Valtionkin leipäkin on usein hajonnut pieniksi murusiksi maailman markkinateille. Nuorille tämä on se elämän malli, johon on totuttu. Me vanhemmat joudumme sopeutumaan, halusimme sitä tai emme. 

En tunnustaudu muutosvastarinnan airueeksi, mieluummin sanoisin olevani hyvä sopeutumaan. Lukion jälkeen kävin kauppaopiston ja armeijan. Kauppaopistossa meihin iskostettiin sellainen "teistä tulee osastopäällikköjä" -mentaliteetti. No, voi sanoa, että joksikin aikaa tulikin, mutta ei riittänyt ilma siipien alla maaliin saakka. Aloitin työuranin kauppapuutarhan myyntipäällikkönä. Sen jälkeen ovat ammattinimikkeet vaihdelleet: konemyyjä, huoltamonpäällikkö, kouluttaja, palvelukeskuspäällikkö, asiantuntija, pääjohtaja, työtön, trukkikuski, varastomies, rakennusmies, tutkija, kehittämisasiantuntija, projektisihteeri. Firmatkin ovat silmissä vilistäneet: Finnoil, Neste, Avtomotors AOZT, MetalMix, Dream Creaters, Rakennustoimisto Reijonen, Anris, Metsäntutkimuslaitos, Joensuun yliopisto, StoraEnso ja niin edelleen.

Varastomiesvaiheessa tajusin, että kroppa tekee jossain vaiheessa tenän. Pakko on keksiä joku helpompi tapa vetää nahkansa läpi työelämän mankelista. Kun sattui olemaan pohjalla ylioppilastutkinto, oli mahdollista pyrkiä yliopistoon.  Neljässä vuodessa onnistuin valmistumaan. Ikää oli hieman alle 50 vuotta. Ajattelin elämän muuttuvan helpommaksi. Fyysisesti se sen tekikin. No, valehtelisin, jos sanoisin, ettei samaa helpommaksi muuttumista olisi tapahtunut myös psyykkisellä puolella. Mutta viisikymppiselle ei enää olekaan virkoja tarjolla. 

Yrityspuolella viisikymppinen vastavalmistunut on melko helposti  valmis kehäraakki, ellei koulutus ole suoraa jatkumoa opintoja edeltäneelle tekemiselle. Minulla ei ollut. Onneksi olen ollut kiinnostunut tutkimustyöstä. Sieltä on löytynyt tosi mukavasti töitä viimeiset lähes kymmenen vuotta. Paha vain, että pienissä pätkissä. Tosi pieninä murusina on leipäni ollut. Kuten joskus olen maininnutkin, tällä hetkellä uhka pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle tuntuu tosi konkreettiselta.

Ryhdyin vastaiskuun! Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Tänä talvena on näin ollen odotettavissa kärkeviä kannanottoja yhteiskuntamme sosiaalityön toiminnasta. Kokemattomuuden rintaäänelle kirjoitettuna!

 Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Ruska
1/1 | 

Siis opiskeletko sosiaalityötä? Taitaapi olla omaishoitajien vitsaus :)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat