Prologi
Tämä tarina on liian pitkä blogitekstiksi eikä tämä ole kaikin osin mukavaa luettavaa. Joten, jos haluat lukea lyhyitä ja mukavia tarinoita, piipahda tällä kertaa vaikka lukemassa Iskä kokkaa -blogia. Tämä tarina kertoo kuitenkin elämästäni ja sen vuoden takaisista käänteistä. Osa tapahtui oikeasti, osa vain harhaisessa päässäni. Se menee näin:
”No niin, eiköhän tämä palaveri ollut tässä. Ilkka tsekkaa vielä nuo osoitteistot ja Topi tekee viimeiset viilaukset kysymyksiin, niin päästään toimintaan käsiksi.” Kaikki oli selvää, selkää vain koski. Oli koskenut jo kuukausia. Alaselkää, rintaranka tuntui olevan jumissa, samoin niska-hartiaseutu. Nyt vain sattui niin kovasti, että vihdoin taivuin tilaamaan ajan työterveyteen. Huomisaamuna 9.30. Käytävällä toinen kollega kertoi olevansa pienessä kuumeessa. Aamulla ei mitään, iltaa kohti sitten kohosi aina vähän päälle 37 asteen. Sellaista on kuulemma liikkeellä.
Aamulla, matkalla työterveyteen huomaan, että minussa taitaa olla kuumetta. Lääkäri tutki niska-, hartia- ja selkävaivat. Määräsi lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Ne ovat yleensä auttaneet. Kuumekin mitataan, 37,5 astetta. Muita oireita ei sitten löydykään. ”Minä kirjoitan tästä sinulle antibioottikuurin jo valmiiksi, niin alkaa tehota. Käy vielä labrassa verikokeissa.”. Kun lääkäri ei ottanut enää yhteyttä, niin arvelin olevan arvojen kohdallaan ja antibiottien tehoavan. Myöhemmin kuulin tulehdusarvon olleen noin 50 - normaali flunssa-arvo. Illalla kotona kuume nousi 39,5 asteeseen ja minulla oli tosi kurja olo.
Koko viikon ajan aamulla kuumetta oli enää noin 37 ja rapiat, illalla noin 38. Tätä jatkui koko viikon. Aamulla aina niin hyvässä kunnossa, että sai käytyä kaupassa ruokaostoksilla, ja illalla ihan vetämättömissä. Torstaina ja perjantaina tyttäremme Mari kävi tekemässä äitinsä kanssa iltatoimet. Perjantaina tajusin, että lääkkeet eivät tehoa, ja minun pitäisi mennä lääkäriin. Jotenkin oudosti ajattelin, että mihin tämä tästä muuttuu. Ei minulla kuitenkaan ole mahdollisuutta sairastaa. Jaana-vaimosta on huolehdittava, ja viikonlopuksi on vaikeaa löytää ketään hänelle kaveriksi. Menen sitten maanantaina, jos olo on vielä heikko. Jotenkin me siinä viikonloppu selviydyttiin. Jaana oli tosi urhoollinen. Omasta rajoittuneesta toimintakyvystään huolimatta yritti hoitaa minua ja tehdä oloni mahdollisimman hyväksi.
Seuraava maanantai, viimeisiä selviä muistikuvia
Jaanan avustaja tuli kahdeksalle töihin. ”Pirhonen, sinä et ole nyt kunnossa! Tilaa lääkäriaika. Minä laitan Jaanan kuntoon ja lähdemme käyttämään sinut lääkärissä. Itse et ole enää ajokunnossa.” En väittänyt vastaan. Sain ajan puolen päivän jälkeen. Lääkärin tuomio oli tyly. Tulehdusarvo yli 300! Sairaalareissu. En väittänyt vastaan, mutta ilmoitin, että ennen kuin lähden, on Jaanan kohtalo selvitettävä. Alle kymmenen minuutin oli rakennettu tilapäisratkaisu, jolla päästään huomiseen. Avustaja lupasi hoitaa asiat kaupungin sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tuntui hyvältä, kun tiesi voivansa luottaa, että asia tulee myös hoidetuksi. Lääkäri kysyi, että menenkö sairaalalle naisten kyydissä vai tilataanko ambulanssi. Valitsin ambulanssin. Ei tarvitse jokaisella lappuautomaatilla jonottaa, vaan päästään suoraan asiaan. Ambulanssista vilkutin Jaanalle ennen kuin takaovi laitettiin kiinni. Happiviikset laittoivat heti. Valitin, että happi tuoksuu ihan kovalevylle. Nuoret miehet asialla. Piti vielä selittää, mitä on kovalevy.
Ilmoittautuminen sairaalaan kävi tosi sujuvasti. Jossain vaiheessa tajusin vielä lähettää kollegalleni tekstiviestin tilanteesta. Taitaa mennä vähän pitempään tällä reissulla. Sitten alkoi pätkiä. Ei mitään muuta muistikuvaa kuin se, että pitkät matkat ajettiin sängyllä pitkin käytäviä. Minut teholle vienyt hoitaja kertoi jälkeenpäin, että häntä oli jännittänyt, kun joutui niin huonokuntoista potilasta yksin kuskaamaan. Ja sitten teholla taas päästiin aiheeseen! Tämä viiksihappi tuoksuu kovalevylle. Eikö teillä olisi mitään paremman hajuista tarjolla? Esimerkiksi se Al Pacinon "Naisen tuoksu" voisi nyt olla hyvä. Eivät olleet kuulleet koko asiasta. Viikset pois ja happinaamari päälle. Oli helpompi hengittää.
Jaana ja avustaja kävivät joka päivä. Muistan vain yhden kerran. Jaana ojentaa kättään. Otan kiinni ja sanon sen tuntuvan ihanalta, kun se on niin kylmä. Vie hetken, ennen kuin saan viestini perille afaattiselle vaimolleni: Laita rakas se viileä käsi vatsaani vasten. Se tuntuu ihanalta. Lohdutin Jaanaa, että älä huoli, kyllä minä täältä vielä paranen, periksi ei anneta! Seuraavana päivänä näin yllättäen tutun hoitajan, kaverini vaimon, viereisen potilaan vieressä. Pyysin omaa hoitajaani kysymään, jos tuttu voisi tulla hetkeksi luokseni. Minua pelottaa. Pidä minua hetki kädestä. Hoitaja piti, ja puheli minulle rauhoittavasti. Oli kuin sukulainen olisi käynyt.
Jostain olin saanut voimaa kutsua paikalle paikkakunnalla asuvat lähisukulaiseni. Kerroin kaikki raha-asiat, millä tilillä on mihinkin asiaan rahaa, ja mistä löytyvät tunnusluvut. Samoin kerroin, kenellä on oikeus käyttää mitäkin tiliä. Tupakoitsijoita kehotin lopettamaan tupakanpolton. Kerroin, että tiedän, miltä tuntuu kuolla tukehtumalla. Lopuksi itkun sekaisesti puhuen pyysin lakomiestä, että jos tässä huonosti käy, niin huolehtii siskostaan ja hoitaa hänet ajallaan hautaan. Lankomies lupasi. Pimeää.
Hellät, mutta päättäväiset kädet pitävät päästäni kiinni. ”No niin, nyt työnnä!”, sanoo ääni. Toinen ääni kehottaa minua: ”Tämä tuntuu ilkeältä, mutta koettakaa niellä.” Nielussa tuntuu tosi häijyltä. ”Älä pure sitä letkua! Siihen jos tulee reikä, niin sinä tukehdut, jos tulee oksennus tai muuta vastaavaa!” Pimeää. Lääkärit laittoivat minut hengityskoneeseen. Tehot eivät olleet riittäneet ennen kuin minut oli käännetty jollekin erikoispatjalle mahalleen. Seuraavana päivänä vanhimmalle pojalle oli ilmoitettu, että on varauduttava myös siihen, että potilas menehtyy.
Ystävällinen ääni: ”Ilkka, herää! Sinä olet täällä keskussairaalassa. Olet ollut vakavasti sairaana, ja sinä olet ollut nukutettuna viikon. Nyt olet paranemaan päin” Jotain tällaista. Puhujasta ei ole mitään mielikuvaa. Herättäjä kertoi tilani ja tilanteeni hyvin selkeästi ja ymmärrettävästi. Seuraavaksi katson itsestäni oikealle. Näen jotain niin kaunista, etten ole eläessäni nähnyt. Vaaleahiuksisen sairaanhoitajani!
Yö. Pelottaa. Jos nukahdan, saatan kuolla. Afganistanin ylänkö hohtaa oranssin keltaisena. Heittimillä ammutaan. Koko ylängön laajuudelta juoksee kauhtanoihin pukeutuneita Taleban-taistelijoita. Ampuvat käsiaseilla. Olen 9. komppania -elokuvassa. Juoksen turvaan ammuntaa venäläisen 9. komppanian asemia kohti. Olen varma, että kohta osuu. ”Apua auttakaa, apua!” huudan. ”No mitä?” kuuluu rauhallinen ääni viereltä. ”Auttakaa, ne tappaa meidät kaikki!” vastaan. ”Ei täällä kukaan ketään tapa. Täällä olemme vain me. Minä olen hoitaja, ja hoitajat eivät tapa potilaita. Ja sinä olet niin huonossa kunnossa, että et pystyisi tappamaan ketään, vaikka haluaisitkin.” Tajuan nähneeni painajaista. Sinä yönä nukuin puolitoista tuntia.
Seuraavasta päivästä ei isoja muistikuvia. Aamuerektio! Tuli nopeasti, katosi vielä nopeammin! Väliin mahtui hillitön kipu, jonka aiheutti virtsakatetri. Nukkuminen pelottaa. Mitä minä pelkään? Järjen tasolla ymmärrän, että se, että olen ollut lähellä kuolla, johtui sairauden vakavuudesta ja rajuudesta, ei nukkumisesta. Mutta lääkkeitä täynnä ollut mieleni ei alitajunnan tasolla ollut samaa mieltä. Aina kun laitoin silmät umpeen, tuli tunne, että olin ollut nukkuessani vähällä kuolla. Jos nyt nukahdan ja kontrolli pettää, voin kuolla. Kuolema pelotti. Minua jututti lääkäri ja sairaanhoitaja. Vihdoin tajusin mieleeni kerrostuneen useita traumaattisia kokemuksia. Rintaa ahdistaa. Appiukko joutui juhannuksena ohitusleikkaukseen, kun rintaa ahdisti ja oli vaikea hengittää. Kerron asiasta hoitajalle. Pelkään sydämeni puolesta. Otetaan sydänfilmi. Kaikki ok. Hoitaja juttelee hetken aikaa kanssani. Enää ei ahdista. Sydän. Kiitän hoitajaa. Joko tämä tai joku muu hoitaja tänään tai huomenna kysyy, haluanko psykologihoitajan paikalle pelkojani käsittelemään. Haluan.
Mari käy Jaanan ja avustajan kanssa katsomassa. Pyydän Maria soittamaan opiskelu- ja moottoripyöräilykaverilleni Siiskoselle. Pitää sanoa, että iskä kävi selvittelemässä ensi kesän moottoripyöräretken reittivaihtoehtoja. Alakerrassa ei kuulemma järjestetä matkoja ensi kesänä muualle kuin Helvetin esikartanoihin. Siellähän me viime kesänä jo käytiin - eli Vienan Kemissä. Ja koska yläkerran puolella ei ollut mitään mielenkiintoista, päätti iskä palata takaisin elävien kirjoihin. Iskähän alkaa parantua, totesi Mari iloisena ja lupasi soittaa.
Päivät ja yöt ja tapahtumat jotenkin sekaisin. Ennen psykologihoitajan tuloa osasin jäsentää pelkoni. Totesin mieleeni kasaantuneen traumaattisia kokemuksia, joista osa lähenteli sotatraumoja. Kyse on 90-luvun alun Venäjän autokaukaupassa toimimisestani. Selvisin siitä viiden vuoden aktiivisen asioiden itsenäisen käsittelyn avulla. Seuraavana viisi vuotta sitten tapahtunut vaimoni vakava sairastuminen. Aneurysman puhkeaminen, komplikaationa aivoinfarkti ja keuhkokuume. Oli kuoleman porteilla silloin hänellä käynti. Muistoksi jäivät oikean puoleinen halvaus, afasia ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta. Minä selvisin tietyllä tavalla kuiville vuodessa. Mutta nyt tämä oman kuoleman kohtaaminen tuntui niin kovalta palalta, että tästä ei omin voimin selviä. Näistä yhdessä syntyi ylitsepääsemätön pelkokimppu. Toinen yö ja toinen vuorokausi peräkkäin puolentoista tunnin unilla. Psykologihoitaja siis kävi. Keskusteltiin peloistani. Lopuksi kysyin, onko hänellä kokemuksia sotatoimialueella toimimisesta. Ei ole. No, sitten minun on aivan turha kertoa mitään noista Venäjän aikojen traumoista. Sinä et ymmärrä niistä mitään. Hoitaja myönsi ammattitaitonsa loppuvan kesken. Lupasi käydä seuraavan viikon alussa, jos haluan. Halusin. Jossain vaiheessa saan puhelun. Vanhin poikamme soittaa. Lupasi tulla tyttärensä kanssa käymään. Tulen hyvälle mielelle. Luokseni tulee venäläisellä aksentilla puhuva lääkäri. Anteeksi, mistä olette kotoisin, tiedustelen. Suomesta, sihahtaa lääkäri ja poistuu kantapäillään kääntyen. Tajuan hänen suuttuneen. Ei olisi pitänyt kysyä. Lähetän anestesialääkärin kautta anteeksipyynnön.
Aamulla kuulin pääseväni tehostetun valvonnan osastolle. Olin iloinen, että kuntoni on jo niin hyvä, että pääsen pois teholta. Kivaan paikkaan pääsinkin. Valoisa. Mukavat hoitajat. Oikealla puolellani olevan verhon takana oli joku pitkäaikaispotilas. Sillä oli joku iänikuinen hihnavetoinen hengityskone, jota se joutui käyttämään. Aina kun hihnan liitos sattui johonkin hihnapyörään, kului ”osu”. Vanhempi lääkäri tuli nuoren lääkärin kanssa. Esittäytyivät. Hoitajien kopissa tämä nuorempi räpläsi tietokonetta ja yritti purkaa jotakin jumia. Lopulta taisi onnistua. Lääkärit siinä sitten keskustelivat vieruskaverini hoidosta ja pähkäilivät kustannusten ja vaikuttavuuden välistä suhdetta. Mitä oikein pitäisi tehdä? Huutelin väliin, että noudattakaa Sinuhe egyptiläisen periaatetta. Tehkää asioita, jotka parantavat ihmisiä. Vanhempi lääkäri innostui selittämään, että samasta kirjasta löytyy myös lääkäri, jolla on huomattavasti pragmaattisempi ote hoitotyöhön. Poistuivat paikalta.
Sain puhelimeni. Kädet olivat niin heikot, että en ensin saanut puhelinta lataukseen. Kun se sitten hoitajien avulla onnistui, kädet vapisivat niin paljon, että kun tunnuslukuyrityksiä oli enää yksi jäljellä, piti pyytää hoitaja naputtelemaan oikeat numerot koneeseen. Taisin ensimmäiseksi soittaa Syvärinniskalle Venäjälle siellä kesäänsä viettävälle pietarilaiselle kaverilleni. Olivat kuulemma luulleet, että olin umpikännissä. Kuuma. Minulla on vain paita päällä. Hoitaja yrittää saada minua pukemaan housuja. Aikamme asiasta väiteltyämme päädymme tulokseen, että heti kun paikalle saapuu hoitaja, joka ei koskaan ole nähnyt alastonta miestä, minä puen housut jalkaan. Alkaa kääntyä illaksi. Yhden hoitajan poika tulee käymään. Kaverilla on kuulemma halpa traktori myynnissä. On ihan pakko ostaa. Kuuntelen keskustelua huvittuneena. Aluksi. Pikkuhiljaa tilanne alkaa saada uhkaavia sävyjä. Pojan kunto ei ole mikään hyvä. Kännissä. Välillä kuuluu, kuinka tavaroita lentelee. Hoitaja pitää ihailtavan hyvin pinnansa ja rauhoittelee poikaa. Selviää, että ovat saaneet jotain epämääräistä ainetta kaverinsa kanssa. Sitä sitten ovat nauttineet ja saaneet itsensä sekaisin. Kaveri poistuu paikalta. Hoitaja hälyttää miehensä paikalle. Toinen venäläisistä hoitajistamme soittaa hätäkeskukseen. Ekaterina. Hemmetti, tuotakaan eivät ole osanneet oikein translitteroida. Sehän pitäisi sanoa Jekaterina. No joka tapauksessa Ekaterina selvittää aisaa puhelimessa hyvin selkeästi ja seikkaperäisesti. Poika yskii ihan tajuttomasti. Kun nuorempi poikamme Lauri ja Mari tulivat käymään, kysyin Laurilta, josko on kuullut tapahtumasta. Ei ollut kuullut. Eivät kuulemma keskustassa pyöri samoissa porukoissa kuin kontiolahtelaiset.
Illalla lähdemme sänkykyydillä toiseen rakennukseen. Toinen venäläisistä hoitajistamme, Tanja, on järjestänyt perjantain lauluillan pikku naposteltavan kera. Minä haluan nukkua. Joku laulaa vielä huonommalla sävelkorvalla kuin ystäväni Ilpo. Ei kuitenkaan ole Ilpo. Yritän herättää hoitajan huomiota. Haluan nukkua, mutta kun nämä ruokabileet häiritsevät. Kukaan ei kuule minua. Hoitajat ilmiselvästi näkevät minut, mutta eivät reagoi. Jotenkin pääsen sen verran nousemaan sängystä, että yletyn sängyn vieressä olevaan laitteeseen. Kaadan sen. Kuuluu kauhea jyrähdys. Ympärilleni syöksyy hoitajia. Nyt kyllä Pirhosella vie kauan, ennen kuin pääsee avoimelle osastolle! Oli sellainen temppu. Miksi sinä tuon teit? Minä haluan nukkua. Miksi tätä taloa kiertää koko ajan tuommoinen iso nuorisolauma? Miten täällä voidaan sairaalan tiloissa pitää tällaisia yksityisiä bileitä? Kuulemma syömisetkin tulivat sairaalan keittiöltä eivätkä maksaneet mitään! Tilatkaa taksi. Minä lähden pois täältä. Haluan hotelli Aadaan, siellä saan nukkua. Et sinä minnekään täältä lähde. Ei täällä mitään bileitä ole. Yritän nukkua. Pian meidät kaikki siirretään johonkin toiseen rakennukseen, jossa meidän täytyy olla remontin loppuun saakka. Kaikki tavarat ovat pakattu muuttoa odottamaan. Yöllä pyydän Niina-hoitajaa luokseni. Hetken paperille piirreltyään kävelee ohi vilkaisten minuun. Kun vähään aikaan ei kuulu mitään, tiedustelen, että mihinkä sitä oikein unohduttiin. Jäin tänne toisen potilaan viereen lepäämään, kuuluu ivallinen vastaus. Pirhonen pistää vaan nyt lääkkeen suuhun ja pään tyynyyn ja käy nukkumaan. Hetken kuluttua vessassa kerron pahoittaneeni mieleni. Joka puolella on lappalaisia. Vasemmalla puolella kuuluu aina, kun yöhoitajan mies nauraa räkäisesti ja puhuu jotakin saamen kielellä. Välillä ajaa miehiä enduromoottoripyörillä ympäri talon, enkä saa nukuttua. Pelkään, että sydämeni pettää. Sitä sanoo yökkökin. On kuulemma kansainvälisesti tunnettu ongelma, että tehostetun valvonnan osastolla on levotonta. Se käy se Sinuhe egyptiläisestä keskustellut lääkäri moikkaamassa yökköä, niillä on jotakin teerenpeliä menossa. Yritän valittaa kohtelusta, mutta hänellä ei ole aikaa kuunnella. On kiire maistelemaan yökön ostaman pikkujuustolan tuotteita. Ihme juustola. Vaihtaa omistajaa yhtenään. Nyt kuulemma on tarkoitus siirtää toiminta Lappiin ja ryhtyä myymään norjalaisia erikoisjuustoja. Tsäk, tsäk, tsäk! Pomppaan istumaan. Yökön poika seisoo vieressäni. Kuuntele, tuollaisen äänen päästää MI-kasi, kun se lentää 35 asteen pakkasessa 650 metrin korkeudessa 320 km tunnissa. Setä, ei täällä mitään helikoptereita ole. Käykää nukkumaan. Vastaan, että ei niin olekaan, mutta tuo sängyn vieressä oleva kone pitää aivan samanlaista ääntä. Yökön kanssa otetaan koko ajan yhteen milloin mistäkin. Yrittää komentamalla saada minut nukkumaan. Neljältä tulee muuttoauto. Saamea puhuvat kuskit lastaavat puolet tavaroista kyytiin. Kaikki ovat hereillä. Yökön mies lähtee autojen mukaan. Jään odottamaan aamua. Ei nukuta. Jossain vaiheessa kuitenkin lienen nukahtanut, sillä aamulla herään siihen kun yö- ja aamuvuoron hoitajat pitävät raporttipalaveriaan juustomyymälässä.
Mieshoitaja tulee luokseni, tehovalvonnassa jälleen. Terve, minä olen henkilökohtainen fysioterapeuttisi Juha. Oikeasti kyseessä oli sairaanhoitaja. Minä huolehdin sinusta tänään. No, sinä olet sitten minun personal trainer. Juha pesee minut. Tuntuu hyvältä. Ja ensimmäinen isompi homma oli hommata minulle housut jalkaan. Joku käy kylässä. Esittelen personal trainerini. Juha on pelimies. Jos Juha käskee minun tehdä jotakin, se tehdään eikä urputeta. Valitan vasemman käden venähtänyttä rannettani. Josko Juha teippaisi. On venähtänyt viime yönä niitä tavaroita kaadellessa. Juha laittaa ranteeseen kaksi tuuman pätkää ihoteippiä. Toisen sisäpuolelle ja toisen ulkopuolelle. Olen tyytyväinen. Ihan uusi tapa teipata ranne, mutta kyllä Juha tietää!
Lauantaina osastolla pyörii vanhempi tummatukkainen mieslääkäri. Juttelee minulle ystävällisesti. Lupaa iltalomankin, jonka Juha sitten hyvin tahdikkaasti illemmalla peruuttaa. Ei kuulemma tältä osastolta lomille lähdetä. Kun Juha sanoo, niin uskottava on. Lääkärit leikkelevät virapelihommina hoitajien lasten pieniä vaivoja. Välillä Jussi kiusaa ulko-ovelle kerjäämään tulevia somaleita. Laittaa tuulikaappiin jonkun ”syötin”, ja juuri kun somalilapsi on ottamassa sitä, heittää mapin pöydälle niin, että kuuluu kova läiskähdys. Nauretaan, kun juoksevat pois. Naishoitaja moittii Juhaa. Itse ostaa kuitenkin muka-taidetta romanialaisilta romanikauppiailta.
Sitten tuli taas se venäläinen lääkäri. Ihan ensimmäiseksi esitin aamullisen tapaamisen johdosta anteeksipyyntöni. Lääkäri kysyi, mikä minua pelottaa niin kovasti, etten saa nukuttua. Puhui ihan älyttömän nopeasti, oli vaikea seurata puhetta sen nopeuden takia. Kerroin, että elämääni on kasaantunut aina vain vaikeammin käsiteltäviä traumaattisia kokemuksia. Oletteko katsonut sarjafilmi Prikadan (venäläinen 90-luvun alun rikollisista kertova sarjafilmi)? ”En ole, mutta tiedän sen.” oli vastaus. ”En minäkään ole. Sen sijaan olen elänyt sen ajan. Tambovin mafian puristuksessa Pietarissa olen toiminut. Ase piti olla oman turvallisuuden takia, ja väkivalta oli jokapäiväistä.” kerroin. Lääkäri kauhistui: ”Herra Jumala! Kuulin, että tuollaista silloin oli, mutta en ole tavannut ketään, joka olisi joutunut siinä maailmassa elämään.” Kerroin kokemuksen traumaattisuudesta, ja siitä, kuinka asiasta selvisin. Seuraavaksi kerroin, kun vaimoni Jaana oli viisi vuotta sitten kuolla. Vaikeaa oli siitäkin selvitä. Vaihdoin kielen venäjäksi. ”Sanotaan, ettei ihminen tunne elämää ennen kuin on katsonut riittävän syvälle sieluunsa. Nyt minusta tuntuu, että olen katsonut liian syvälle omaan sieluuni, enkä pääse tilanteesta omin voimin enää yli!” Koko keskusteluun oli mennyt korkeintaan viisi minuuttia. Tiesin, että lääkäri oli ymmärtänyt minua, kun hän lausui sanat, jotka tulen muistamaan koko loppuikäni: ”Ei sinun tarvitse pelätä. Minä kirjoitan sinulle lääkettä, ja sinä saat käydä nukkumaan.” Voin unohtaa lääkärin nimen ja sen, miltä hän näytti, mutta tuo lause kestänee mielessäni pitkään. Tämän jälkeen keskustelimme varmaan kymmenisen minuuttia venäjäksi. Minä kerroin jostakin, hän kertoi siitä ajasta, kun itse asui Neuvostoliitossa. Oli paljon helpompi seurata lääkärin puhetta venäjäksi. Nopeus oli mahdollisesti vieläkin suurempi kuin suomeksi, mutta jotenkin se vain oli helpompaa. Se jäi mieleen, että lääkäri lienee ollut jossain määrin yllättynyt, että oikeasti osasin puhua venäjää. Kysyi nimittäin, että missä olen oppinut puhumaan. Illalla sain lääkkeen ja nukuin yöllä 13 ja puoli tuntia.
Seuraava päivä olikin jo sitten sunnuntai. Osastolla oli hoitajilla ollut Puheenaiheena, että Pirhonen oli illalla puhunut pitkän aikaa päivystävän lääkärin kanssa venäjää! Soittelin kavereille tilapäivityksiä. Sinänsä hassua näin jälkeenpäin huomata, että heti, kun sain puhelimen käteeni, se muodostui tärkeimmäksi asiaksi elämässäni. Pelkäsin hillittömästi, että yökkö ottaa sen minulta pois. Peittelin aina illalla milloin minnekin. Tänä aamuna, kun ei muuten löytynyt, hoitaja soitti puhelimeeni. Hälytysmelodia soi iloisesti pyjaman housuissani. Rahapussi ei huolettanut yhtään. Perhetuttu Anne, joka työskentelee samassa paikassa kanssani, tuli käymään. Kertoili työmaan kuulumisista ja omista touhuiluistaan. Jaana oli ollut yhden illan kylässä Annen luona. Vanhana tuttuna Anne oli havainnut, että Jaana piti reipasta roolia yllä, mutta pohjalla oli ollut suuri ja kova huoli tilastani. Välillä se oli tullut selvästi ilmi ja näkyviin. Anne, mitä täällä oikein tapahtuu. Noita paloautoja on pyörinyt koko päivän tuossa ulkona. Ei muuta kuin siniset valot vilkkuvat. Ja jostakin tulee tuota savua. Kun muutenkin on keuhkossa vikaa, niin tuntuu ilkeältä. Hei palomies! Kun purat sitä kattoa, ole sähköjohtojen kanssa varovainen. Anne, minä olen kysynyt asiaa tuosta kahvimyymälästä, jossa hoitajat pitävät raporttipalaverejaan, mutta ei ne kerro. Mutta ihan selvästi jotain tapahtuu. Nytkin tuossa lattialla velloo vettä. Ole varovainen, ettet kastele jalkojasi. Anne kertoo, että ainoa savuun liittyvä asia, mihin hän on tänään törmännyt, on se, että poltti ennen sisään tuloa tupakan. Aha. Näen sitä hoitajaa, jonka poika halusi ostaa traktorin. Tarkistan asiaa hoitajalta. Hän kertoo, ettei hänellä ole poikaa! Hittolainen, olenko minä nähnyt unta. Velimies soitti. Ovat huomenna tulossa vaimonsa ja äitimme kanssa käymään. Fysioterapeuttikin kävi. Kokeili molempien käsien puristusvoiman. Kahteen mieheen nostivat seisomaan. Koeta pysyä hetki pystyssä. Se oli siinä.
Illalla saan taas Ludmilan tropit - venäläissyntyisen lääkärin nimi on Ludmila Aleksejevna. Oman käsitykseni mukaan nukuin jälleen lähes normaalin pituisen yön, vaikkakin se yökkö-Niinan Lappiin muuttorevohka jotenkin häiritsikin. Aamulla herättyäni kuulin hereillä ollessani sen saamelaismiehen räksättävän naurun. Tajusin, että kyse on jonkun vakavasti keuhkosairaan ihmisen yskimisestä. Pikkuhiljaa aloin kysellä muistakin kokemistani. Pala palalta tajusin tapahtuneet harhoiksi. Olin palaamassa tervejärkisten kirjoihin! Ludmila Aleksejevna onnistui pelastamaan nuppini pois sieltä, mistä kroppani oli jo tullut. Kuulin toki jonkun toisen lääkärin eilen toteavan hoitajalle lääkkeitäni tutkiessaan, että kyllähän sen noinkin voi tehdä, mutta näistä kyllä kannattaa pyrkiä melko nopeasti eroon. Oli itse asiassa aika ovela tunne pala palalta palata järkevän ihmisen maailmaan.
Fysioterapeutti kävi. Nyt sain jo kahdesti nousta itse seisomaan. Käskivät kokeilla askeleen ottamista. Ei noussut jalka mihinkään. Lyijyn raskaalle tuntui. No, kyllä ne voimat sieltä palautuvat. Yhtäkkiä Ludmila Aleksejevna ryntää paikalle tuulispäänä. Selittää tilanteen, nyt on tavallisella osastolla tyhjä huone. Pirhonen pääsee pois täältä tehovalvonnasta. Jo eilen oli ollut puhetta, että kunto on niin hyvä, etten enää kuulu tehostetun valvonnan piiriin. Vapaata paikkaa vain ei ollut. Vaan nyt on. Hoitaja, menkää nopeasti soittamaan ja hoitamaan asia, ettei se huone ehdi mennä jollekin toiselle. Hoitaja tekee työtä käskettyä ja hetken kuluttua kuulenkin pääseväni iltapäivästä normaaliosastolle. Sen verran, että ehdittiin hoitajan kanssa laittaa kaikki kamani muuttokuntoon, meni aikaa ennen kuin äiti ja veli vaimoineen saapuivat. Hetken aikaa siinä tarinoitiin ennen kuin tuli muuton aika. Tosi mukava, että vanha äitikin ehti näkemään, kuinka hienoon yhden hengen huoneeseen pääsin. Oikein mieli herkistyi, kun tajusin, että ensi yönä on mahdollisuus saada huone pimeäksi ja hiljaiseksi. Muutoin ei tuntunut edes sairaalahuoneelta. Ensivaikutelma toi enemmänkin mieleen jonkinlaisen urheiluopiston majoitushuoneen. Vasta tarkemmin ympärille katsoessa huomasi kaikki sairaalaympäristöön kuuluvat laitteet. Aikamme vielä keskustelimme ja vieraat lähtivät. Minä aloitin paluun terveiden ihmisten kirjoihin.
Tulehdusarvot olivat laskeneet neljään eikä kuumetta ollut. Lääkäri seuraavan päivän kierroksellaan perkasi lääkelistastani kaiken turhan pois. Jäljelle jäi vain kilpirauhasen vajaatoimintaan nautittava thyroxin ja rautalääke. Olivat kilpirauhasarvot heittäneet härän pyllyä, kun ei kaikin ajoin oltu tajuttu antaa lääkettä. No, tässä vaiheessa elämää se ei isommin surettanut. Olinhan elossa! Parin päivän lääkkeettömän olon jälkeen kuume palasi. Viikonlopun sain antibioottia suoneen. Maanantaina todettiin, että kuume on uusinut toisessa keuhkossa. Laajakirjoisemman antibiootin kokeilu. Seuraavana aamuna kuumetta 39,5. Lopetetaan antibiootit ja kortisonia kehiin. Kortisoni puri välittömästi. Lääkäri diagnosoi minulla olleen sisäsyntyinen keuhkokuume eli COP-tauti. Käsite tarkoittanee, että mitään erityistä syytä kuumeeseen ei ollut, elimistö vain kehitti sen. Ja tähän tautiin auttaa vain kortisoni. Sitä mukaa kuin olo korjaantui, myös yöunien pituus ja laatu paranivat. Päiväsaikaan käsittelin mielessäni ensin sen, kuinka lähellä kuolemaa olin ollut. Toistaiseksi olen aina päätynyt tulokseen, että itse kuolemassa ei ole pelättävää. Kuolema on armollinen, jos jotain täytyy pelätä, se on jotain muuta kuolemaa edeltävää. Kipu, läheisistä eroaminen... Joskus saatoin katsoa ikkunasta ulos ja itkeä. Itkeä ilosta, että olen elossa ja saan katsoa kaunista maisemaa. Tai vesisadetta.
Eihän se vanhin poika mitään minulle ollut soittanut sinne teholle, mutta kun nuoremmat lapset olivat asiasta maininneet, niin kävi vielä viikonloppuna morjestamassa. Silloin, kun kuume uusi. Viikonloppu oli tosi pitkä. Ihan hyvä olo, mutta ei mitään tekemistä. Ja jos mitä oli, mikään ei huvittanut. Lainasin hoitajalta happisaturaatiomittaria ja kävelin tunnin kerrosta ympäriinsä. Happipullo mukana ja letkut paikoillaan, mutta hana kiinni. Tein omatoimista rasitustestiä. Hyvin tuntuivat saturaatiotasot kestävän rauhallisen kävelyn ja palautuvan tosi nopeasti. Puhuminen muuten vie tosi paljon happea. Vaikutti happitasapainoon paljon enemmän kuin kävely! Maanantai-aamuna en sitten enää omassa huoneessani letkuja pidellyt. Maanantaina tuli päivälleen neljä viikkoa sairaalassa täyteen. Ilman letkuja lueskelin myös päivän lehteä aulassa, kun kuulin lääkärin olevan kierrolla. Kiireesti omaan sänkyyn, letkut paikoilleen ja odottamaan. Lääkäri saapui: ”Te voisitte kokeilla ilman lisähappea pari tuntia, ja jos kaikki menee hyvin ilman ongelmia, niin puolen päivän jälkeen voisitte lähteä kotiin.” Voi sitä ilon ja onnen tunnetta. Kotiin! Kerroin tekemäni rasitustestit ja tämänaamuisen ”huijauksen”. Lääkäri hymyili ja lupasi tulla puolen päivän jälkeen tuomaan kotiutuspaperit. Kehotti kuitenkin kuulostelemaan tämän pari tuntia ilman lisähappea. Ei tarvinnut kahdesti yllyttää.
Kotiuduin maanantaina 22.9. oltuani sairaalassa päivälleen neljä viikkoa, näistä vajaa kaksi viikkoa teholla. Yhteensä keuhkokuume piti minua sairaan kirjoissa kuukauden ja viikon. Lisäksi tietysti kotiuttamista seurannut sairasloma, jota tuli kaksi viikkoa. Teholle vein täytekakun ja Al Pacinon ”Naisen tuoksu” –elokuvan cd-tallenteen kiitokseksi hyvästä hoidosta. Oman osaston tyttöjen kanssa olimme kakutelleet jo sairaalassa oloni aikana. Lopullisesti terveeksi minut julistettiin keväällä toukokuussa. Nyt noista ajoista on kulunut tasan vuosi. Päivälleen vuosi sitten olin toista päivää koomassa. Nyt iloitsen siitä, että olen elossa.
Ilkka Pirhonen
Lisäys 30.8.2014 klo 12.39: Osa nimistä muutettu.
