Kevät on kaunis, kukat kesään puhkeaa, alkaa erään lastenohjelman intro. On se kaunis. Mutta kun muut ihmiset potevat syysmasennusta, niin minut valtaa aina keväisin kaihomieli. Ellei suorastaan kevätmasennus. Jotenkin tuntuu, että kaikki herää elämään keväisin ja hormonit hyrräävät niin luonnossa kuin urbaanissakin ympäristössä. Kuten pääsiäisen symboliikkaan kuuluu, kevääseen kuulu uuden syntyminen. Ja pääsiäisestä vauhti sen kun kiihtyy. Ensin tulevat muuttolinnut, sitten alkaa luonto vihertämään. Suomi-filmien tapaan purot solisemaan. Nykyään toki tässä kohtaa harvemmin enää mennään heinälatoon.

No, takaisin asiaan. Eihän tämä ole ollenkaan minun aikaani. Katson ympärilleni, ja kaikki tuo elämään herääninen ympärillä on monellakin tapaa mennyt jo ohi. Epätoivoisesti yritän pitään jo joitakin kesiä sitten saavutetusta vauhdista kiinni. Käyn kuntosalilla, etsin vauhkona töitä, etten putoaisi yhteiskunnan vauhdista, pukeudun nuorekkaasti ja muutenkin harrastan nuorekkaita asioita. Silti tuntuu, että oman elämän syksy on kuitenkin lähempänä kuin tuo kevät. Ja sitten alkaa mieliala laskemaan. Valtaa kevätmasennus.

Sitä miettii omaa elämäänsä. Onko tämä nyt sitä, mitä nuorena kirkasotsaisena suunnitteli. Sainko sitä, mitä tilasin. No en tietystikään. Jossain mielessä kävi niin kuin Vesa-Matti Loirin esittämän Voden selostamassa Valtte Laapotin pituushypyssä. Suuren hehkutuksen ja mahtavaa maailmanennätystä enteilevän Laapotin hypyn päätteeksi Vode toteaa: Ei perkele. Viis kuustoista. Ei riitä! Lyhyeksi on minunki elämän pituushypyssä jäänyt moni juttu. Ei ole kartanoa eikä Cadillacia. Ei edes sitä vanhan kansan puhumaa hautarahaa ole saanut säästettyä. Olen ollut saamaton ja huono ihminen. Kaikki on valunut sormien välistä.

Mutta,  kun minä taas hetken aikaa itseäni ruoskin ja sen jälkeen positiivisuuten psyykkaan, huomaan, että sormien välistä valuessaan se kaikki on tuonut minulle rikkaan elämän, jota muistella syksyllä!

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (5)

Vierailija

Hei.

 

Otsikossa on paljon asiaa, siinäpä se ydin. Kevät joillekkin elämän voimaa antava ja toisille toimii syksy innoittajana, muut vuodenajat mukaanlukien. Yhtäkaikki, olemme yksilöitä, omat tapamme ja tunneosasto omanlaisensa.

Mahtaakohan olla kovin tehokasta olla aina tehokas, kohtuus tuntuisi kuitenkin olevan riittävä taso, monessakin asiassa. Rutiinien katkaiseminen, tavalla tai toisella, on vahva plussa arjessa jaksamiseen.

"Tuloksiakin" tehtaillaan, mutta josko tasoksi riittäisi se mitä kukin saa aikaiseksi ja tyydytettyä oman elämän tarpeet. Saavuttamalleen voi antaa hieman enempi arvoa, kun välillä käy "sukeltamassa " syvissä vesissä. Katsellaan vähän ympärille, niin huomataan, että maailmassa on iso joukko ihmisiä joilla ei ole mitään, mutta yrittävät kuitenkin selviytyä  seuraavaan päivään (Nepal).

Kartanokin voisi olla, mutta missä kunnossa se olisi. Cadilac myös voisi olla, olisiko se ruosteen raiskaama? Voishan sitä olla vaikka millaista näyttävää maallista, sekö toisi onnen ja mielenrauhan?

Mitä tulee siihen, että mitä on valunut sormien välistä, ehkä sieltäkin voi jotain ammentaa, mutta mikä jää valumatta, olisiko se sitä, mikä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista?

Lopuksi, hyvää kevättä ja tulevaa kesää Pirhosen perheelle samoin kaikille lukijoille ja läheisillenne.

T Köpä

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015

Kevätmasennus on aika mielenkiintoinen juttu. Kun itse olen perusmasentunut muun ajan vuodesta ja keväällä herään hetkeksi eloon ja mahla virtaa ja purot solisee, on outoa ajatella, että toiselle se on synkkää aikaa. Kaikki minussa avautuu keväällä kuihtuakseen taas syyspimeinä ja loskan aikaan uneen.

Tällä iällä on jo monesti kerennyt miettiä, saiko sen, mistä haaveili. No ei saanut, ei lähellekään. Mutta toisaalta kaikki se, minkä olen saanut, on muovannut minusta sen, joka olen tänä päivänä. Ja siitä voin olla kiitollinen. Jokainen meistä voi olla kiitollinen kuitenkin siitä, että vaikka ei ole Cadilacia( tai edes ajokorttia) on elämä muovannut meistä juuri tälläisiä kuin olemme ja se on ihan hyvä juttu.

Elämän kokomus on minusta kuitenkin aina enemmän kuin aineellinen.

Hyvää kevättä ja kesää kaikille. Olemme riittäviä tälläisenään.

Vierailija

Tuon tuosta mietin, Ilkka, samoja ajatuksia - oli sitten mikä vuodenaika tahansa. Onneksi en ole koskaan ollut haaveilija liiaksi eli suuria odotuksia elämälle en ole asettanut. Työttömyyden kirot tiedän liiankin hyvin, se syö ihmistä. Hesarin kolumni, jonka mainitsit aiemmassa postauksessasi, oli harvinaisen selkeä ilmaisu meidän ikäisten tilanteesta. Yllättävän vähän se sai palautetta jostain syystä.

Vaan ollaanpa iloisia, että muisteltavaa riittää! Jos ei olekaan mammonaa, niin tapahtumia on piisannut vaikka muille jakaa. Kirjoita kirja! Jätä historiasi lapsillesi ja paukuta koneelle kaikki, minkä elämästäsi ikinä muistat. Veikkaan, että mielikin piristyy, kun saat hekotella itseksesi omakohtaisille sattumuksille. Itse tein sitä juuri tänään päiväkahvia juodessani takapihalla. Hihittelin (yksin) ääneen erästä vanhaa juttua. Ja vielä ehtii tapahtua vaikka mitä!

Nokka pystyyn ja tuulta päin! Vaikka nykyisin sanotaankin, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Me emme suostu jälkimmäiseen, emmehän!

Aili Inkeli

 

Vierailija

Puhutteleva teksti, mutta kuvasta täytyy kysyä. Onko otettu mahdollisesti kummalta puolelta itärajaa ? Saattavat silmät tehdä tepposet, mutta jotakin samaa tuossa maisemassa on kuin mummovainaani kotikulmilla ei niin kovin kaukana itärajan takana.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Hyvä Vierailija, kuva on otettu Soanlahden Kuusikkomäeltä Jänisjärven Kintsinlahdelle päin. Saattapi hyvinkin olla mummovainaan kotikulmilta. 

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat