Kotonani on aina käynyt paljon vieraita. Lapsuudenkodissani harrastettiin kutsumatta kylässä käyntiä. Milloin kukakin pyörähti vieraisille. Istui puoli tuntia, joskus kauemminkin. Miten sattui olemaan aikaa ja asioita tarinoitavaksi. Ja kesät! Kaikki evakkoon joutuneet vanhempieni serkut kävivät kesällä kylässä. Ellei me sitten oltu jossakin kesälomaretkellä sukuloimassa.

Omaan huusholliin siirryttyäni sama meno jatkui. Aina meillä kävi väkeä. Ja päiväseltään kylässä käyntejä ei ilmoiteltu puolin eikä toisin. Tultiin vain. Soitettiin ovikelloa. Terve, tultiin katsomaan, mitä teille ! Näin se meni. Vaan viimeisen viidentoista vuoden ajan meno on hiljentynyt. Entistä enemmän sovitaan etukäteen käymisistä. Ja vaimon sairastumisen jälkeen ei ole isommin sovittu. Ei ole sovittu siksi, kun kaverit lakkasivat käymästä. Toiset vain katosivat, toiset sanoivat, etteivät ole tohtineet tulla, kun siitä aiheutuu minulle vaivaa. On kuulemma niin paljon kannettavaa minulla muutenkin!

No, onhan se myönnettävä, että jokainen ovesta sisään tullut vieras merkitsee minulle lisähommaa. Ilo vieraista on kuitenkin niin paljon suurempi, että se korvaa moninkertaisesti koituneen vaivan. Aikani harmittelin, kun vaimon vanhat kaverit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta katosivat ympäriltä. Nyttemmin olen oppinut hyväksymään ja ymmärtämään. Tilanteemme on vaimon sairastumisesta johtuen niin erilainen kuin vanhojen kamujen, että yhteistä nimittäjää on usein vaikea löytää.

Vaan ei se mihinkään sitä minun iloa vie, että on ihmisiä ympärillä. Tällä viikolla oli hyvä viikko. Oli vieraita. Poika kävi tyttärensä kanssa, opiskelijakaveri yöpyi, ja tuttava Pietarista pyörähti. Alkuviikosta itse kävin moikkaamassa kotipuolessa entisiä naapurin poikia, jotka tulivat Australiasta Suomeen käymään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1971! Eli nyt on tuntunut hyvältä, kun talossa on ollut elämää. Sain myös kuulla, että ihmisten katoaminen ei johdukaan vaimoni sairastumisesta, vaan kyseessä on laajempi ilmiö. Ei enää haluta käydä kylässä! Ainakaan ennalta sopimatta. Ja sekin usein jossakin neutraalissa ympäristössä kuten ravintolassa! Voi tätä nykyaikaa. 

Vai alanko minä pudota kelkasta?

Kommentit (3)

Vierailija

Niin totta kirjoitit, minuakin väliin oikein ahdistaa tämä nykyinen meno; kaikki on luukuissaan ja monet potee yksinäisyyttä, silti ei käydä kylässä.

Ja jos käydään se on sovittava viikkoja etukäteen, eletään kalenterin kanssa, eikä ihmisten kanssa.

bordercolli
Liittynyt24.8.2015

Pitää  nyt sanoa, että onneksi tässä pienessä kylässä voi vielä mennä naapuriin ilman kutsua. Ymmärrän tämän ongelman myös johtuvan siitä, että ihmiset voivat olla niin eri-ikäisiä ja eri tilanteissa. Osa ihmisistä kaihtaa menoa sairaan ihmisen kotiin, joko ovat ymmällään tai pelkäävät kohdata sairasta. Oman kokemukseni jälkeen menen aina kun kuulen jonkun ystäväni tai tuttavani sairastuneen tai hänen puolisonsa on sairastunut, menen ilmoittamatta ja kysymättä katsomaan. Koska tiedän, että pääsääntöisesti potilaskin on iloinen ihmisten tulosta luokse, vaikkei enää olisi mahdollista keskustella, pelkkä läsnäolo on iloinen asia. Ei tarvi aina laittaa kahvia ja pullaa, voi vain olla ja jutella, he puhuvat, jotka voivat ja puhumaton voi kuunnella ja vaikka nauraa mukana. Näin olen kokenut oman potilaan kanssa.

Vierailija

Niin totta kuin olla voi!

Vielä yksi mikä on muuttunut kyläilyissä: Muutimme viime vuonna maalaiskunnan pikkukylään, kukaan ei ole käynyt kotonamme toivottamassa meitä tervetulleiksi.

Muistan kun äitini kertoi 1980-luvulla, että hänen naapuriinsa oli muuttanut lapsiperhe ja hän meni toisen naapurinemännän kanssa viemään tervetuliaiskukat perheelle.

Kyllähän meille puhutaan ja kysellään viihtymisestämme täällä, kun tavataan vaikka postilaatikolla, ja onpa joku pysähtynyt ohiajaessaan ja jutellut, jos olemme paikalle sattuneet.

Mutta ketään ei ole ilmaantunut ovan taakse soittamaan ovikelloa - no nyt unohdin ihan lähinaapurin miehen, jolla oli ihan oikeaa asiaa jostain vesiasioista.

Onneksi on sukulaisia lähistöllä ja tuttavia, jotak voivat piipahtaa ilmoittamattakin.

 

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat