Kirjoitukset avainsanalla vapaa-aika

Minä ole numero- ja tilastofriikki. Vaimo aina terveenä ollessaan vitsaili, että käyn vaa'allakin vain sen takia, että saan tehdä siitä johonkin itselleni tilaston, jota sitten salassa tarkastelen. Asiassa lienee jotain perää, koska töissäkin olen ihan innoissani, kun saan jonkun ison excel-tiedostollisen numeroita muokattavakseni. Minä yksinkertaisesti tykkään numeerisesti mitattavista asioista ja erilaisten tilastojen muokkaamisesta ja tarkastelusta. Huvinsa kullakin, minulla tällaiset.

Vanhin poika oivalsi tämän ja teki minulle joulukällin. Olin valitellut, että mieli tekisi prätkällä ajella ja crossfit-salilla käydä treenaamassa, mutta kun tuon solisluun viivästyneen parantumisen takia asia ei ole mahdollista. Kotona pyrkii aika käymään toimettomana pitkäksi. Tällaisia olin valitellut. Poika pentele osti sitten minulle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen! Ja minä kun olen pitänyt koko vekotinta enemmän tai vähemmän tekniikkahifistelijöiden turhakkeena. Kohteliaasti kiittelin jouluaattona, kun paketti lahjakääreestä ilmaantui. 

Siinä se sitten tehtaan paketissa olikin aina uudenvuoden aattoon. Aikani kuluksi kävin tutustumaan käyttöohjeeseen. Käyttöohjeen mukaan vekotin mittaa vaikka mitä, tilastoi ja antaa vaikka minkälaisia raportteja, kunhan sen vain kytkee tietokoneeseen! Ja kaiken lisäksi siihen voi ohjelmoida oman fysiikan ja iän mukaiset tavoitteet. Loppu onkin sitten ollut liikuntapainotteista. Ja ihan varmasti poika tiesi, että tällä konstilla valitukseni loppuu ja alan taas liikkumaan. Oikein arvasi, nyt päivät ovat menneetkin sitten tavoitetta täyteen kävellessä. Kyllä on koira ollut iloinen, kun isäntä laukkaa jatkuvasti lenkillä saadakseen päivän annoksen liikuntaa.

Ongelmana oli ainoastaan se, että kun kävin spinningissä, niin vekotin oli sitä mieltä, että olen ollut vain istuskelemassa jossakin. Sekin korjaantui, kun ostin rannekkeen kanssa seurustelevan sykemittarin. Sain sitten ison liudan uusia raportteja seurattavaksi. Tervetuloa liikunnallinen kevät!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Kommentit (2)

Aili Inkeli
1/2 | 

Hih, eikös olekin suht pienestä kiinni tulostavoittelu liikunnassa? Minulle nyt jo valitettavasti yt-neuvottelujen tuloksena entinen työkaveri osti askelmittarin, kun taivastelin työpäivän aikana ottamieni askelten määrää. Olipa hurjia lukemia välillä! Ei se sitten enää iltasella motivoinut, mutta näinpähän (ja näytin muillekin!) kuinka paljon tuli kiirepäivänä hippastua sorvin ääressä. Konkreettinen näyttö se pitää nykyajan immeiselle olla! Vaaka ei piisaa enää eikähän se edes kerro totuutta kaikesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kotonani on aina käynyt paljon vieraita. Lapsuudenkodissani harrastettiin kutsumatta kylässä käyntiä. Milloin kukakin pyörähti vieraisille. Istui puoli tuntia, joskus kauemminkin. Miten sattui olemaan aikaa ja asioita tarinoitavaksi. Ja kesät! Kaikki evakkoon joutuneet vanhempieni serkut kävivät kesällä kylässä. Ellei me sitten oltu jossakin kesälomaretkellä sukuloimassa.

Omaan huusholliin siirryttyäni sama meno jatkui. Aina meillä kävi väkeä. Ja päiväseltään kylässä käyntejä ei ilmoiteltu puolin eikä toisin. Tultiin vain. Soitettiin ovikelloa. Terve, tultiin katsomaan, mitä teille ! Näin se meni. Vaan viimeisen viidentoista vuoden ajan meno on hiljentynyt. Entistä enemmän sovitaan etukäteen käymisistä. Ja vaimon sairastumisen jälkeen ei ole isommin sovittu. Ei ole sovittu siksi, kun kaverit lakkasivat käymästä. Toiset vain katosivat, toiset sanoivat, etteivät ole tohtineet tulla, kun siitä aiheutuu minulle vaivaa. On kuulemma niin paljon kannettavaa minulla muutenkin!

No, onhan se myönnettävä, että jokainen ovesta sisään tullut vieras merkitsee minulle lisähommaa. Ilo vieraista on kuitenkin niin paljon suurempi, että se korvaa moninkertaisesti koituneen vaivan. Aikani harmittelin, kun vaimon vanhat kaverit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta katosivat ympäriltä. Nyttemmin olen oppinut hyväksymään ja ymmärtämään. Tilanteemme on vaimon sairastumisesta johtuen niin erilainen kuin vanhojen kamujen, että yhteistä nimittäjää on usein vaikea löytää.

Vaan ei se mihinkään sitä minun iloa vie, että on ihmisiä ympärillä. Tällä viikolla oli hyvä viikko. Oli vieraita. Poika kävi tyttärensä kanssa, opiskelijakaveri yöpyi, ja tuttava Pietarista pyörähti. Alkuviikosta itse kävin moikkaamassa kotipuolessa entisiä naapurin poikia, jotka tulivat Australiasta Suomeen käymään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1971! Eli nyt on tuntunut hyvältä, kun talossa on ollut elämää. Sain myös kuulla, että ihmisten katoaminen ei johdukaan vaimoni sairastumisesta, vaan kyseessä on laajempi ilmiö. Ei enää haluta käydä kylässä! Ainakaan ennalta sopimatta. Ja sekin usein jossakin neutraalissa ympäristössä kuten ravintolassa! Voi tätä nykyaikaa. 

Vai alanko minä pudota kelkasta?

Kommentit (3)

1/3 | 

Niin totta kirjoitit, minuakin väliin oikein ahdistaa tämä nykyinen meno; kaikki on luukuissaan ja monet potee yksinäisyyttä, silti ei käydä kylässä.

Ja jos käydään se on sovittava viikkoja etukäteen, eletään kalenterin kanssa, eikä ihmisten kanssa.

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/3 | 

Pitää  nyt sanoa, että onneksi tässä pienessä kylässä voi vielä mennä naapuriin ilman kutsua. Ymmärrän tämän ongelman myös johtuvan siitä, että ihmiset voivat olla niin eri-ikäisiä ja eri tilanteissa. Osa ihmisistä kaihtaa menoa sairaan ihmisen kotiin, joko ovat ymmällään tai pelkäävät kohdata sairasta. Oman kokemukseni jälkeen menen aina kun kuulen jonkun ystäväni tai tuttavani sairastuneen tai hänen puolisonsa on sairastunut, menen ilmoittamatta ja kysymättä katsomaan. Koska tiedän, että pääsääntöisesti potilaskin on iloinen ihmisten tulosta luokse, vaikkei enää olisi mahdollista keskustella, pelkkä läsnäolo on iloinen asia. Ei tarvi aina laittaa kahvia ja pullaa, voi vain olla ja jutella, he puhuvat, jotka voivat ja puhumaton voi kuunnella ja vaikka nauraa mukana. Näin olen kokenut oman potilaan kanssa.

3/3 | 

Niin totta kuin olla voi!

Vielä yksi mikä on muuttunut kyläilyissä: Muutimme viime vuonna maalaiskunnan pikkukylään, kukaan ei ole käynyt kotonamme toivottamassa meitä tervetulleiksi.

Muistan kun äitini kertoi 1980-luvulla, että hänen naapuriinsa oli muuttanut lapsiperhe ja hän meni toisen naapurinemännän kanssa viemään tervetuliaiskukat perheelle.

Kyllähän meille puhutaan ja kysellään viihtymisestämme täällä, kun tavataan vaikka postilaatikolla, ja onpa joku pysähtynyt ohiajaessaan ja jutellut, jos olemme paikalle sattuneet.

Mutta ketään ei ole ilmaantunut ovan taakse soittamaan ovikelloa - no nyt unohdin ihan lähinaapurin miehen, jolla oli ihan oikeaa asiaa jostain vesiasioista.

Onneksi on sukulaisia lähistöllä ja tuttavia, jotak voivat piipahtaa ilmoittamattakin.

 

Suomalaisilla on kesämökki, venäläisillä datsha. Vaikka vuosikymmeniä olen naapurimaassa rahdannutkin, on tuo tarunhohtoinen instituutio jäänyt minulle vieraaksi. Datsha-kyliä olen toki nähnyt useitakin ja kuullut tarinoita, kuinka talven ruokavarastot täydennetään pienellä maatilkulla kasvatetuilla maan antimilla. Monasti joku on kutsunut käymäänkin, mutta aina on ollut sellainen aikataulu, ettei vain ole tullut käytyä. Tänä kesänä asiaan tuli korjaus.

Keväällä kävin huollattamassa autoni Pietarissa. Venäjä on verkostoitumisen kultamaa. Yksin ei yksinkertaisesti selviä, laajasta tuttava- ja ystäväverkostosta on aina apua. Minulle tällainen käy mainiosti, sillä olen varsin ulospäin suuntautuva ihminen ja näin ollen tutustun helposti uusiin ihmisiin. Näin kävi tuolla autonhuoltoretkelläkin. Yövyin suomalaisen opiskelutoverini ja kollegani luona. Hänen kauttaan taas tutustuin pietarilaiseen toimittajaan, joka kutsui minut mökilleen Sortavalan lähelle Meijerin datsha-kylään. Meijeri on saanut nimensä siitä, että entisessä Sortavalan maalaiskunnassa sijainneen Otsoisten kylän Otsoistenlahden rannalla todellakin sijaitsi meijeri. Kaveri oli sen verran samanhenkinen kanssani, että otin heti tarjouksen vastaan. Tarkoitus oli toki alunperin viettää datshalla vain päivän verran, mutta kun kesäkuussa katkennut solisluu esti moottoripyörämatkailun, päätin tutustua naapurimaan mökkielämään kokonaisen viikon!

Kun solisluun takia käsi oli kantositeessä, piti pyytää vanhaa kaveria viemään autolla. Jos Joensuusta saisi ajella suoraan, niin kaupunkien väliseen matkaan menisi aikaa vajaat puolitoista tuntia. Rajamuodollisuudet hidastavat sen verran, että reilut kaksi tuntia on matkaan varattava. Meijeri on vielä parikymmentä kilometriä kaupungista etelään. Venäjän taajamissa osoitteet on merkitty hyvin selvästi, mutta haja-asutusalueilla on toisin. Myöskään tienviittoja ei ole muualla kuin isompien teiden isommissa risteyksissä. Niinpä hetken aikaa poukkoilimme A129-tietä edestakaisin, kunnes löysimme Otsoistenlahden pohjois-rannalla sijaitsevaan datsha-kylään vievän tien. Loppumatkasta oli otettava navigaattori ja kordinaattipisteet. Eikä aikaakaan, kun olin perillä. Siinä se vihdoin seisoi uljaana aikaa uhmaten edessäni! Venäläinen datsha

Kahden filosofin rakentama datsha. Rakennettu joskus 50-luvulla.

 

Suomalainen kesämökki on aina veden äärellä. Tai ainakin 99-prosenttisesti. Jos ei järven, niin ainakin joen rannalla. Ja sitä omaa rantaviivaa saisi olla mieluusti satakunta metriä, ettei naapurimökin elämä isommin kuuluisi. Eli olemme erakoita mökilläkin. Rantaan pitää nykyisin lain mukaan olla vähintään 20 metrin, usein jopa 25 metrin, matka. Venäläinen on aina halunnut asua kyläyhteisöissä. Tämä näkyy myös datsha-kulttuurissa: mökit ovat pienissä tai joskus isommissakin kyläryhmissä, missä ei kuitenkaan vakituista asutusta välttämättä ole. Ja vaikka rantarakentamisen säännöt ovat kovin samantapaisia kanssamme - vähintään 30 metriä rantaan oltava matkaa, ovat datshat yleensä ilman omaa rantaa. Paikalliset tuttavani selittävät eroa sillä, että Suomessa on paljon rantaviivaa, jota näin ollen riittää kaikille. Venäjällä taas rantaviivaa on suhteessa väkilukuun vähän. Sinänsä paikkansa pitävä väite, mutta sielläkin, missä rantaviivaa olisi, sitä ei ole hyödynnetty samaan tapaan kuin olemme tottuneet näkemään. Mysteeri jäi selvittämättä! Mökkien laatu vaihtelee molemmissa maissa varsin kevytrakenteisista 50-luvulta peräisin olevista rakennelmista nykyaikaisiin kaikilla mukavuuksilla varustettuihin huviloihin. 

Kylähenki ja sen eläminen datsha-kylissä näkyy siinä, että ihmiset tuntevat melko laajasti lähimökkien asukkaat. Ja näiden kanssa ollaan myös aktiivisesti tekemisissä. Apua tarjotaan ja apua pyydetään. Ja jos vieras osaa paikallisen kielen, tästä yhteisöllisyydestä pääsee melko helposti nauttimaan. Tule katsomaan sitä tai tätä, tulkaa meille shashlikkeja grillaamaan. Minä pidän moisesta välittömyydestä. Se antoi hyvän mahdollisuuden kysellä, mitä datsha venäläiselle oikeastaan merkitsee.

Ensimmäisenä kaikki ampuivat alas myytin, että datshat olisivat jonkinlaisia merkittäviä elintarvikkeiden lähteitä. Myönnettiin, että on toki sellaisiakin ihmisiä, joille mökkitonttien ruokahuollolla on todellista merkitystä, mutta nämä ovat pieni vähemmistö. Muutoin vastaukset olivat runollisen maalauksellisia, kuten venäläinen keskustelu monesti muutenkin on. Selkeimmin asian tiivisti mökki-isäntäni: "Kuule Ilkka. Sinä kysyt, mitä datsha meille merkitsee. Se merkitsee yksinkertaisesti henkistä ja ruumiillista latautumista arkeen. Miten kukakin sen tekee, vaihtelee." Ja vaihtelua riittää, kun kävelee ja katselee mökkikylän arkea. Yksi kunnostaa ja remontoi, rakentaa uutta tai laajentaa. Toinen yrittää kalastaa Laatokan tyhjäksi. Kolmannella on puutarha laitettu niin kauniiksi, että Kodin kuvalehden pihat voisivat mallia käydä hakemassa. Ja sitten on niitä, jotka vain oleilevat ja rentoutuvat mökillä isommin mitään ihmetekoja yrittämättä. Vähän kasvimaan tynkää tontin reunassa ja huviveneilyä Laatokan saaristossa hyvällä säällä. Minä osuin viimeksi kuvatun kaltaiselle datshalle. Enpä minä muusta niin olisi välittänytkään.

Remontin ja laajennuksenkin  voi tehdä niin monella eri tavalla.

 

Vierailuni oli sillä tavalla mielikuvitusta vaativa, että datsha-isäntäni joutui keskittymään artikkelinsa viimeistelyyn. Niinpä minulla oli päivät aikaa kuljeksia ympäriinsä. Yksi mielenkiintoisimmista jutuista oli, kun tapasin naapurimökiltä suomea puhuvan nuoren miehen, joka teippaili uuden uutukaiseen vihreään Lifan-moottoripyörään Kawasakin tarroja. Kaveri oli tullut mökille, Joensuusta. Asui muutaman sadan metrin päässä minusta! Mökkikylässä samoilun lisäksi keskityin istumaan laiturilla ja onkimaan. Jos kalaa alkoi tulla, jätin ongen laiturille ja siirryin puun juurelle lukemaan kirjaa. Kerrankin osasin olla tekemättä mitään. Olin suorittamatta!

 

Jos kalaa alkoi tulla, siirryin rantakivelle lukuhommiin.

 

Sen verran annoin periksi, että sateisena päivänä kävelin viiden kilometrin päässä olevaan Haapalammin kylään ostamaan ruokatarpeita. Kävelymatkalla kuljin hylätyn kolhoosin navettakompleksin läpi. Kun kolhoosi oli lopettanut Neuvostoliiton hajottua toimintansa, oli 900 henkeä jäänyt työttömäksi! Ei ollut aluekehitysrahoilla luotu uusia työpaikkoja kuten meillä. Jokainen pyrki selviytymään miten parhaiten keksi. Kolhoositausta näkyi Haapalammin kylän kerrostalojen pihoilla siten, että joka ikinen neliömetri oli otettu viljelyskäyttöön. Oli vaikka minkälaista kasvimaata. Toinen poikkeus tekemättömyyden sääntöön oli, kun kävin Sortavalassa ostamassa bussilipun kotiin. Paikallisliikenteen bussissa 20 kilometrin matka kaupunkiin maksoi 35 ruplaa eli noin 50 senttiä. Ja samainen 20 kilometrin matka takaisin datshalle maksoi taksikyydillä reilut 300 ruplaa eli noin vitosen. Bussilippu Sortavalasta Joensuuhun maksoi 440 ruplaa eli noin seitsemän euroa. 

Asukkaiden kolhoositausta ja heikko työllisyystilanne näkyi kerrostalojen pihamaiden viljelyksinä.

Mutta kun ilta koitti, käynnistimme kaverini moottoriveneen ja suuntasimme Laatokalle. Laadoka merel, niin kuin jossakin vanhassa laulussa todetaan. Laatokka on kokoluokassaan uskomaton, käsittämätön! Se on suurempi kuin Suomenlahti. Enimmäkseen ajelimme ihastelemassa kallioisia rantasaaria. Uloimmilta saarilta näkyi Valamo, jonne oli vielä noin kymmenen kilometrin matka. Järven valtaisa koko saa aikaiseksi sen, että aurinkoisena kesäpäivänä siellä voi nähdä kangastuksia. Saaret heijastuvat sienen tapaisina kuvina katsojan silmiin. Joskus jopa laivat näyttävät kulkevan alassuin! En edes muista, miltä maistui saaressa nuotiolla paistettu makkara, mutta muistan lopun ikäni, miltä näytti alkuillan seesteinen Laatokka!

 Kangastukset olivat uskomattomia.

 

Kaikki mukava loppuu aikanaan. Niin myös minun laiskottelulomani datshalla. Viimeiseksi illaksi minut oli kutsuttu isäntäperheeni kanssa naapuridatshalle syömään. Grillattiin paksuja pekonisiivuja shashlik-grillissä eli mangaanissa. Muutoinkin pöytä notkui tarjottavista ruuista. Isäntänmme, eläkkeellä oleva tykistöeversti oli keittänyt hyvälaatuista pontikkaa ruokajuomaksi. Sitä sitten piti aina ruokailun välissä maistella. Illalliselle oli saapunut myös toinen naapuri. Eläkkeellä oleva rajavartioston upseeri. Siinä ruokaillessa, pontikkaa juoden tarinoidessamme, ilmeni, että me kaikki kolme tiesimme Rautjärven Pitkäjärven! Minä olin käynyt aivan rajan pinnassa tätivainaani kesämökillä. Rajaupseeri kertoi palvelleensa järven Venäjän puoleisessa päässä olevassa tukikohdassa ja katselleensa 500 metrin päästä tätini saunan lämmityksiä. Ja tykistöeversti tiesi paikan muuten. Tämä oli niitä elämän pieniä suuria yhteensattumia, johon oli hyvä päättää datsha-loma yöllä kahden aikaan. Aamulla olo oli varsin nahkea ja haikea, kun kävelin kahden kilometrin matkaa paikallisliikenteen bussipysäkille...

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
1/2 | 

Kiitos mielenkiintoisesta jutusta Ilkka! Olet elänyt viikon minun unelmaani. Olen kerran nähnyt auton ikkunasta pienen datsha alueen missä pienet eriväriset ajan patimoimat mökit olivat sinne tänne lintallaan, jokaisessa rehevä ja hieman villiintynytkin puutarha ympärillään. Erään datshan rappusilla istui mummo juoden teelasillista. Silloin minun teki mieleni hypätä autosta ja istuutua mummon viereen, juoda rauhassa teetä  jutustellen niitä näitä. Mutta ehkä onkin parempi että tuo pysyykin unelmana, todellisuus olisikin ehkä aivan toisenlainen.

2/2 | 

Muhkeaa elämänmakuista tekstiä. Pilke silmäkulmassa, eikä kateuden tai katkeruuden häivää. Alusta loppuun asti jutusta henki toverillisuus. Mukava lukuhetki, kiitos siitä.

Huhtikuun omaishoitajan vapaa alkoi niin kuin viimeaikoina kaikki vastaavat. Vaimo jäi perjantai-aamuna avustajan kanssa päiväksi, ja työvuoron loputtua avustajan oli määrä viedä vaimo perhekotiin. Minä poistuin naapurimaan puolelle moottoripyörällä ajelemaan. Illalla majoituttuani hostelliin ja kävellessäni kohti ruokapaikkaa vilkaisin puhelintani ensimmäisen kerran sitten aamun. Yllätyksekseni havaitsin, että siihen oli yrittänyt soittaa niin avustaja kuin tyttäremme Mari.

Ilmeni, että kaupungin virkailija oli perhekodin puolesta ilmoittanut, ettei perhekoti voikaan ottaaa vaimoa sovitusti hoitoon viikonlopuksi. Olivat tarjonneet paikkaa, jonka avustaja oli tiennyt sellaiseksi, ettei vaimo sinne halua mennä. Oikeassa olikin. Lopputuloksena olivat sopineet, että Mari jää äitinsä kaveriksi. Ja Mari minulta kyseli, että milloinka tulen pois, kun oli sopinut bilettämistä kavereiden kanssa. Kun Mari kuuli, että olisin tulossa vasta sunnuntaina, hän totesi, että mikäpä siinä. Ehtiihän sitä juhlimaan toistekin. Nauti iskä reissusta. Ihana lapsi.

Maanantaina soitin kaupungin työntekijälle. Ei mennyt kaikki tässä puhelussa niin kuin Stromsössä, mutta se onkin jo toinen juttu. Lopputulos oli kuitenkin, että toukokuussa taas onnistuu mennä perhekotiin. Jotenkin vaisto sanoi, että soita nyt kuitenkin sinne perhekotiin ensin. Niinhän se selvisi, että myös toukokuun ja kesäkuun sovitut käynnit piti perua. Ja minä olin sopinut molemmille jo tammikuussa pyöräretken vedettäväksi!

Eihän siinä muu auttanut kuin soittaa kaupungin sosiaalitoimeen. Ja jälleen kerran Joensuu alkoi rokkaamaan! Johtava sosiaalityöntekijä antoi puhelinnumeron toiseen perhehoitokotiin ja kehotti käymään tutustumassa. Valitteli, että on vähän etäällä. Minä siihen, että 20 minuutin matka autolla ei ole todellakaan etäällä. Käytiin vaimon kanssa tutustumassa paikkaan. Vanha pappila luonnonkauniin vaaran laella ja järvinäköalalla. Suuret huoneet. Puitteiltaan parasta, mitä Pohjois-Karjalasta voi löytää. Ja vaimokin tykkäsi. Ainoa harmi vain, että touko- ja kesäkuu olivat jo täyteen buukatut. Harmittelimme asian tilaa, mutta varasimme viikonlopun elokuulle.

Ja kaupungilta lupasivat tehdä Marin kanssa sijaishoitosopimuksen näille alkukesän sovituille viikonlopuille, jos vain Marille käy. Ja kävihän Marille. Vaimokin oli tosi tyytyväinen, kun ei tarvitse alkukesästä käydä perhehoidossa ollenkaan. Ja minä olen tyytyväinen. Saan sovitut vapaat, ja kun tähän saakka käytetty perhekoti taas alkaa ottaa asiakkaita vastaan, on meillä kaksi vaihtoehtoa, joiden kanssa voimme vuorotella. Emme ole enää yhden paikan armoilla. Eli kaikki tyytyväisiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

1/1 | 

Kiitos koskettavista lukuhetkistä Ihana tuo Mari kun pystyy auttamaan ja toki muutkin lapsesi. Olin autistisen/asberger  lapseni omaishoitaja hänen ollessa 3-10 vuotta Vasta sitten menin osa-aikaisesti töihin Eikä arki  olisi onnistunut ilman isonpien sisarien apu. Heille myös aina  pikkusisko on ollut rakas ja tärkeä  Nyt tyttö jo aikuinen opiskelee, asuu kotona, itse olen eläkkeellä. Hyvin on sisaret opiskelleet saaneet  työpaikat, lapsiakin. Usein käyvät kotosalla kuulemma tulee niin helposti siskoa ikävä Eikä ihme kiinteät välit yhäkin  ja sisko aina iloinen ja hymyilevä. Tulevat toki lapsenlapsetkin ja hestä täti on aina kiva

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat