Nykyään on suunnattoman paljon haasteita. Enkä tarkoita näitä jokapäiväisen elämän asioita vaan sosiaalista mediaa eli somea. Milloin on menossa onnellisuushaaste, milloin känkkäränkkähaaste ja niin edelleen. Minä olen ilmoittanut kaikille ystävilleni, että ainoa haaste, jonka otan vastaan, on haaste käräjäoikeuteen. Ja senkin hyvin vastentahtoisesti. Ei ole haasteita tullut. Kaikenmaailman pelikutsuja kyllä. Vaan niitäkin tulee vain yksi per ystävä.
Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä en vain pidä tuosta villityksestä. Toki minullekin noita samoja asioita tapahtuu. Erityisesti noita asioita, joista tulen hyvälle mielelle tai onnelliseksi. Niin kuin nyt viimeisten parin viikon aikana. Jouduin tai pääsin käymään työmatkalla Moskovassa. Tehtäväni oli puhua seminaarissa paikallisille metsäalan ihmisille tekemisistäni - venäjäksi. Puhun kieltä sujuvasti, mutta en ole koskaan pitänyt esitelmää venäjäksi, mutta nyt oli tarkoitus pitää se ensimmäinen. Jännitin kaksi viikkoa tulevaa esiintymistä tosi kovasti. Viime viikonloppuna hyvä ystäväni sitten totesi: "Ilkka, mitä sinä turhia jännität. Ei sinne kukaan ole tullut ollakseen sinulle ilkeä, vaan kuunnellakseen, mitä sinulla on sanottavaa." Jännittäminen loppui lähes kokonaan ja esitys meni varsin mallikkaasti. Olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka osaavat valita sanansa kannustavasti ja rohkaisevasti.
Meitä puhujia oli sitten useampi kappale estradilla pöydän ääressä rivissä. Puhuttiin vuorollamme. Oman vuoroni jälkeen kuuntelin seuraavia puhujia ja seurasin salissa olijoiden reaktioita. Vanhoja ukkoja pönäkkänä ja tärkeän näköisenä puku päällä. Meni hetken aikaa kunnes tajusin suurimman osan olevan ikäisiäni tai nuorempia. Hittolainen, minustahan on tullut vanha tärkeän näköinen pönöttäjä. Päälle päin ei näy, että sisässä asuu parikymppinen. Ja vanhoja ukkoja tällaisissa tilaisuuksissa kuunnellaan, jos niillä on vähänkään asiallista sanottavaa. Olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että minä olen vanha pönäkkä ukko - minä voin aidosti pönöttää juuri semmoisena kuin olen. Ei tarvitse enää esittää kenellekään mitään.
Ja tänään sitten olin tyytyväinen ja onnellinen ihan kotona. Nyt 21-vuotias tytär muutti pois kotoa melko pian täysi-ikäiseksi tultuaan. Yritti kituuttaa olemattomilla töillä eteenpäin. Loppukesästä sitten palasi kotiin. "Jos vaikka itselleni ammatin opiskelisin ja vähän aikaa kotoa käsin töitä tekisin, että saisin tässä elämässä vähän ilmaa siipien alle." Nyt on sitten pari kuukautta taas elelty vanhaan malliin. On tyttö maailmalla ollessaan aikuistunut. Tänään touhusi äitinsä kanssa kirpputorille tavaroita sillä aikaa, kun minä olin ostamassa itselleni farkkuja kolme tuntia. Mikä vapauden tunne minulla olikaan, kun sain ihan rauhassa etsiä mieleiset, eikä tarvinut hosua tunnin kuluttua kotiin vaimon luo. Hän kun ei pärjää yksikseen paljon puoltatoista tuntia kauemmin. Tiesin asioiden hoituvan ilman minuakin. Olen minä vaan tyytyväinen ja onnellinen siitä, että voin joskus olla hetken aikaa tarpeeton.
Ilkka Pirhonen
omaishoitaja
Aika hyvin kuvaa omaishoitajan arkea se, että kolmen tunnin farkkuostosmatka tuottaa iloa.
Se oma aika ihan kaikessa rauhassa vain omassa seurassa ilman vaatimuksia on niin tärkeää meille kaikille. Ja silloin sen vasta huomaa, kun se ei enää ole niin itsestään selvää.
Nautinnollista luettavaa oli kirjoituksesi. Jos sinä olet vanha pönöttäjä, jolla on kaksikymppisen sielu, olen minä tanakka täti-ihminen nuoren neidon sielu sisälläni
Vaimo oli ollut muutaman kuukauden kotona, kun kävelimme vaivalloisesti korttelin ympäri. Tuumailin, että tätäkö tämä elämä tulee olemaan. Melkolailla samaan ajatukseen oivalsin, että kyllä. Tätä tämä tulee olemaaan. Nyt on elämän ilon aiheet etsittävä aivan uudenlaisista asioista. Entiseen ei ole paluuta. Kolmen tunnin farkkuostokset ovat juuri niitä uusia ilon aiheita, joita ei aiemmin osannut pitää missään arvossa.