Sanotaan, että vuosikymmenten yhdessä elämisen myötä puolisot alkavat jossain määrin muistuttaa toisiaan. Ja kasvavat ikään kuin toisiinsa kiinni. Tuosta muistuttamisesta en ole kovinkaan varma - ainakaan, jos puhe on ulkoisesta olemuksesta. Ajattelun ja arvostusten osalta olen toki valmis allekirjoittamaan väitteen.

Mitä taas tulee kiinni kasvamiseen, niin olen täysin samaa mieltä. Sanoin jo tässä pari vuotta sitten toimittuani neljä vuotta omaishoitajana, että jos vaimolle nyt tapahtuisi jotakin, niin minä olisin henkisesti hukassa. Tajusin eläväni niin vahvasti myös omaa elämääni vaimoni kautta. Silloin en vain ymmärtänyt tehdä asialle mitään.

Viime syksyyn saakka lakisääteiset omaishoitajan vapaat olivat kohdallani hoidettu erinäisistä syistä johtuen siten, että aiemmin kuusi kertaa kuukaudessa palveluntarjoajafirmasta tuli kaupungin laskuun tyttö neljäksi tunniksi kerrallaan kotiimme, ja minä sain touhuta mitä halusin. Viime vuoden alusta kerrat putosivat lain säätämään minimiin eli kolmeen kertaan. 

Tällä järjestelyllä yhteiselo vaimon kanssa muodostui varsin intensiiviseksi. Kun sitten kerran vuodessa vaimo pääsi kahdeksi viikoksi laitoskuntoutukseen, minä olin vapaa kuin taivaan lintu. Osasin viettää tuon ajan tosi mukavasti – ei ollut kotiasiat mielessä koko aikana. Vaan sitten tuli se morkkis. Ihan niin kuin olisi käynyt ryyppäämässä perheen viimeiset ruokarahat! Samanlainen paha mieli jälkeenpäin.

Ja tämä tapahtui joka kesä! Pikemminkin oli kyse säännöstä kuin poikkeuksesta. Silloin, kun vaimo oli vielä terve, elimme osan elämästä yhdessä ja osan yksityisesti. Järjen tasolla tiesin, että tuommoiset omien juttujen tekemiset olivat oman jaksamiseni kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Tunteen tasolla asia oli toisin. Minulla oli kivaa, mutta vaimo ei pystynyt siitä kivasta nauttimaan. Ja sitten minulle tuli syyllinen olo, vaikka ei ollut tehnyt mitään väärää. Tätä se on kun on liiaksi toiseen ihmiseen kiinni kasvanut.

On aina helppoa sanoa, että pidä huolta itsestäsi. Käytännössä sen toteuttaminen ei ole aina niin helppoa. Minulle tämä helpotus tuli oman sairastumisen kautta. Päivälleen vuosi sitten sairastuin vakavasti. Sairauteen, joka ei johtunut omaishoitajuudesta tai sen aiheuttamasta rasituksesta tai stressistä, palaan ensi viikolla. Kuitenkin kuukauden sairaalajakson päätteeksi muutimme omaishoitajan vapaapäiväjärjestelyä.

Viime syksystä lähtien vaimo on ollut kerran kuukaudessa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin perhehoidossa. Vaimo on tykännyt, ja minä olen tykännyt. Se vaan tuo yhteen kasvaminen on vaivannut. Aina kesälomaan ja heinäkuuhun saakka minua on jokaisen vapaan viikonlopun jälkeen vaivannut morkkis siitä, että minulla on ollut mukavaa. Nyt kuitenkin heinäkuussa olleen laitoskuntoutusjakson jälkeen ei moista enää ollutkaan. Eikä ollut elokuun vapaan viikonlopun jälkeen. Josko minä nyt olisin edes hieman palannut tässäkin suhteessa takaisin normaaliin. Aika näyttää.

Kommentit (5)

Vierailija

Kasvetaan kiinni, taikka nykyisin useissa tapauksissa kasvetaan erilleen, kasvetaan kuitenkin.

Elämään kuuluu kaikenlaista, aina ei ole käsissä ne suurimmat "kortit", joskus saattaa käteen jäädä kovinkin pienet kortit ja niillä pitää pärjätä. Siinä vaiheessa punnitaan kasvun suunta ja yhdessä elämisen laatu.

Omaishoitajan työ, vielä nykyäänkin, on mielestäni jossain määrin aliarvostettua valtiovallan taholta. Säästetään kuitenkin sievoinen summa euroja yhteiskunnalle. Toki täytyy olla kiitollinenkin siitä avusta jota on saatavissa, vaatii kyllä omaa aktiivisuutta melkoisesti.

Kuten totesitkin, oma jaksaminen tahtoo jäädä vähälle huomiolle ja usein sitä syyllisyyden tunnettakin tulee jos viettelee "omaa" aikaa. Arjesta irtautumista tarvitaan arjessa jaksamiseen.

Omalla kohdalla elellään aikoja jolloin kotona selviytyminen ei ole enää yksiselitteistä. Siitäpä  syystä johtuen värkkäilin anomusta vaimolleni palveluasumisen suuntaan. Lieneekö johtunut yhteenkasvamisesta vai mistä, mutta  ko anomuksen kirjoittelu ei kirvoittanut nauruja, pikemminkin päinvastoin.

Lopuksi kaikille arjen sankareille, olitpa hoitaja tai hoidettava, jaksamista ja uskoa huomiseen, ei kaikki valo ole vielä" selän" takana.

Josko vielä laulaja veljeksiä, Mattia ja Teppoa mukaellen. Olen kiitollinen tänään.

Terveisin Köpä

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Näin se on Köpä. Voin kuvitella tilanteen ristiriitaiset tunteet, kun vaimon palveluasumisen hakemuksia täyttelee. 

Mitä tulee elämäntilanteisiimme yleensä, niin mielestäni liian usein unohdamme tietämättömyytemme. Tiedämme, tai paremminkin osaamme kuvitella, vaihtoehtoisten polkujen mahdollisuuden. Sen sijaan emme tiedä, mikä elämämme vaihtoehtoisista poluista olisi toteutunut, ellemme olisi joutuneet tälle tielle, jolla nyt olemme. Tämän takia jossittelu on turhaa. Parempi yrittää vain selvitä tätä tietä kulkien taas huomiseen.

Vierailija

Luin mielenkiinnolla, vaikken olekaan omaishoitaja. Mutta ehkä olin perheeseen kiinni kasvanut sairaasti, elin vain perheen kautta, omia juttuja ei olisi saanut edes olla, uhrautuminen oli hyväksyttävää ja kaunista.

Muistan hyvin tuon, kun eka kertaa (lasten mentyä jo omilleen) ja erottuani miehestäni yritin ostaa vaatteita itselle, matkustaa, niin tuli niin kauhea morkkis ettei siitä meinannut tulla mitään. Oli pakko kovettaa mielensä. Vieläkin vuosikymmenten jälkeen jos jollakin lapsilla tai ex-miehellä menee huonosti poden hirveää syyllisyyttä ja en uskalla nauttia elämästä.

Yleensäkin minun on vaikea "nauttia" yhtään mistään, saan nautinnon kun olen tarpeellinen jollekin.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Eiköhän se ole niin, että tätä kiinni kasvamista tapahtuu riippumatta siitä, millainen ihmisten välinen suhde on kysymyksessä. Kaikesta morkkiksesta huolimatta me itse olemme oman elämämme tärkeitä henkilöitä!

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat