Kirjoitukset avainsanalla Matkailu

Meillä on erilaisia keinoja, joilla saamme parisuhteessa toiveitamme toteutetuksi. Iän myötä keinot vaihtuvat. Elän nyt vaimoni kanssa vaihetta, jossa vaimon keinot vaikuttaa toimintaani ovat varsin rajalliset. Hän on kuitenkin osoittanut varsin hyvää mielikuvistusta ohjailussani. Viimeisin osoitus tästä oli keväällä, kun tuli tieto Kelan hyväksymistä kuntoutuksista. Fysioterapia ja allasterapia olivat ihan hyvä juttu. Sen sijaan, kun kerroin kahden viikon laitoskuntoutusjaksosta Kruunupuistossa, oli suhtautuminen varsin kielteinen. En lähde, siellä on rankkaa. Kun en muutaman päivän keskustelujen aikana muuta enää keksinyt, niin totesin, että pitäähän sinun kuntoutuksessa käydä, että jaksat sitten loppulomasta reissata. Lähdetään vaikka muutaman päivän retkelle Tallinnaan. Tämä naula veti! Kuntoutusjakso tuntui heti oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Heinäkuun lopulla tuli sitten aika lunastaa lupaus, kun vaimo oli päässyt kotiin laitoskuntoutusjaksolta. Laivaliput olin tilannut jo alkukesästä, samoin etsinyt halvan pikkuhotellin aivan Tallinnan sataman ja vanhan  kaupungin puolivälistä. Kaveriksi matkalle oli vielä lupautunut vaimon lapsuudenystävä. Siitähän se hyvä matka jo syntyykin. Vaimo liikkuu lyhyitä matkoja itse kävellen, mutta tällaisille pitemmille retkille otamme aina pyörätuolin mukaan. Ei matka pysähdy matkaajan väsähtämiseen. Ja kun vaimo kuitenkin reissussakin lyhyitä matkoja kävelee, niin polkupyörän vaijerilukko on hyvä lisävaruste. Kun poistumme kauppaan tai johonkin muuhun paikkaan, niin sillä voi lukita pyörätuolin vaikka kadunvarren lyhtypylvääseen. Helpottaa toimintaa huomattavasti.

Helsingin satamassa oli niin inva-wc:t kuin inva-hissit selkeästi merkitty. Ja jos missä emme itse oivaltaneet helpompaa kulkureittiä, niin henkilökunta teki sen kyllä puolestamme. Sama meininki jatkui myös Tallinnan satamaterminaalissa. Henkilökunta oli ystävällistä ja ohjasi koko ajan helpoimmalle reitille. Myös poispäin tultaessa kaikki toimi moitteettomasti. Sen verran pitkiä siirtymät laivalta maihin ovat, että työntövoimaa on hyvä olla. Ja ylipäätään reppu tai rinkka on liikuntarajoitteisen kanssa liikuttaessa oiva apuväline. Jäävät kädet vapaaksi auttamiseen. Minä käytän venäläistä 90 litran rinkkaa, johon mahtuu sujuvasti lähes kahden viikon matkavarusteemme. Sen verran täytyy valittaa, että kävellessämme pitkää käytävää laivasta Tallinnaan päin näin selvästi kyltin, jossa luki kaupungille. Työnsin vaimoa noin 100 metriä alamäkeen vain havaitakseni, että kulkureitti ei ollutkaan avoinna. Ja ainakin 200 ihmistä tuli perässämme. Oli pikkaisen harhaanjohtaja-olo, kun työnsin vaimoa takaisin ylämäkeen ja ihmiset kävelivät vastaan. No, kuntoilu teki hyvää niin minulle kuin heillekin.

Tallinnan ehdoton vetonaula on Vanhakaupunki. Se tavallaan määrittää koko kaupunkia. On Vanhakaupunki, keskusta ja lähiöt. Hostellimme sijaitsi aivan Vanhankaupungin sataman puoleisella reunalla. Matkaa kävellen oli noin 20 minuuttia pyörätuolia työntäen. Liikuimme enimmäkseen keskustan alueella jalkaisin ja pyörätuolimatkaajalla ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tallinnassa on alettu rakentamisessa ottaa huomioon myös liikuntarajoitteiset. Luiskia ja muita helpottavia asioita oli rakennettu, mutta yksin pyörätuolilla matkaava törmää kaupungissa samoihin ongelmiin kuin kotimaassakin. Rakennukseen voi olla pyörätuoliluiska, mutta esim. kynnys voi olla luiskan yläpäässä erittäin vaikeasti ylitettävä. Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Kadut olivat jyrkkiä ja jalkakäytävät kapeita, mutta vain kerran liian kapea pyörtuolille. Vanhakaupunki vaatii vahvaa työntäjää. Pitemmillä siirtymillä käytimme uber-takseja, jotka toimivat ainakin meidän kohdallamme kuin junan vessa. Ja edullisesti. Kolmella neljällä eurolla pääsi siirtymään keskustan alueella melko laajalti. Eikä matka Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkoilmamuseoonkaan maksanut kuin reilun vitosen! 

Majapaikkamme oli pieni kaksikerroksinen hostelli. Hissiä ei ollut, mutta toisen kerroksen portaat olivat juuri niin leveät, kuin booking.comin sivuilla olevassa kuvassa oli esitettykin. Suihku ja wc olivat käytävällä. Aamupala oli varsin yksinkertainen, mutta sillä sai päivän käyntiin. Huone oli kuitenkin siisti ja palvelu ystävällistä. Kun tähän lisää, että kolmen hengen majoitus aamiaisineen kahdelta yöltä maksoi yhteensä reilun 150 euroa, niin perin tyytyväisiähän me olimme. 

Kielellisesti Tallinna on mielestäni parissakymmenessä vuodessa muuttunut siten, että suomen kielellä ei enää pärjää kuin auttavasti. Hyvänä puolena sen sijaan näen, että nuoremmat puhuivat tosi hyvin englantia. Ja taksikuskien sekä kauppojen myyjien kanssa pääsääntöisesti saattoi keskustella vahvimmalla vieraalla kielelläni eli venäjäksi. Torimummot kävivät taputtelemassa olkapäälle, että hyvä poika olet, kun vaimoasi noin kuljettelet. Ja tingitkin vielä venäjäksi, meidän kielellämme!

Vanhassa kaupungissa kävimme vain yhtenä iltana syömässä. Alue on niin täynnä turisteja, että joukkoamme suorastaan ahdisti. Ympäristö ei enää ollut aito. Niinpä tuhlasimme neljä euroa ja ajaa päräytimme uber-taksilla keskustorille. Tori oli eläväinen ja aivan selvästi toimi palvellakseen paikallisten ihmisten jokapäiväisiä tarpeita. Toki mukaan mahtui jokunen enemmän turisteille tarkoitettuja tavaroita myyvä kojukin. Vaimo löysi mieleisen hartiahuivin ja minä Vienan Karjalan reissulta ostamaani juhlapaidan tyyliin sattuvan ajurin hatun. Ja tietysti jossain vaiheessa torilla pyörimistä iski vaimolle vessahätä! Ehdimme etsiä yleistä wc:tä ainoastaan pari minuuttia eli juuri sen verran, että löysimme kyltin, joka osoitti mukavuuslaitoksen paikan. Kun torimummot havaitsivat aikeemme, alkoi melkoinen selityksen sekamelska. Irinat, Tatjanat ja Svetlanat selittivät yhteen ääneen, että älkää menkö sinne, siellä on jyrkät ja pitkät portaat, joista on hankala kulkea pyörätuolin kanssa. Ja samalla sopivat keskenään, että kuka jää vahtimaan kenenkin pöytää, ja kuka lähtee opastamaan meitä toiseen wc:hen. Lopulta arvonta saatiin loppuun suoritettua, ja eräs myyjistä opasti meidät ajoluiskaa pitkin kauppahallin alakerran lihakauppaan ja sen läpi takaosassa sijaitsevaan henkilökunnan vessaan. Olkaa hyvä, tämä on meidän henkilökunnan vessa. Osaatteko pois? Saatuaan myöntävän vastauksen rouva poistui takaisin myyntikojulleen, ja me jatkoimme tutustumista paikallisiin mukavuuslaitoksiin. Jäi hyvä mieli.

Vierailimme myös Tallinnan ulkoilmamuseossa Rocca al Maressa. Museo sijaitsee noin kahdeksan kilometriä keskustasta länteen. Taksikyyti maksaa tavallisella taksilla tuon aiemmin mainitun 15 euroa ja uberilla vitosen. Alueelle on koottu viisikymmentäluvulta alkaen rakennuksia eri puolilta Viroa. Useiden hehtaarien suuruista aluetta kiertävät hyvät ja kovapintaisen hiekkakäytävät. Eli pyörätuolia on helppo työnnellä. Ja nähtävää riittää. Mielenkiintoisin minulle oli eräs talo, johon oli lavastettu nukkien avulla häätilaisuus joltakin Viron länsirannikon saarelta. Taustalla soi paikallinen häämusiikki. Tunnistimme yllättäen vaimon ystävän kanssa laulusta ruotsinkielisiä sanoja! Hetken aikaa nettiä selattuani löysin tiedon, jonka mukaan saari kuului alueeseen, jolla on asunut ammoin ruotsinkielistä väestöä. Matkailu avartaa. Alueella oli myös ravintola, jossa sai syödä mahansa täyteen paikallisia herkkuja ja juoda päänsä täyteen vain museota varten valmistettua vahvaa tummaa olutta. Toteutimme vain tuon syömisosuuden. Museoon matkamme toinen iloinen yllätys. Lippuja oli kahden hintaisia, joko viisi tai kahdekstan euroa. Kysyttyäni asiaa lipunmyyjä selitti, että kahdeksan euroa on tavan kansalaiset ja viisi työttömät, eläkeläiset, opiskelijat jne. Ja meidän tarvitsi maksaa kolmesta hengestä vain vitonen, sillä vaimo pääsi invalidina ilmaiseksi, samoin minä hänen avustajanaan. Vain vaimon ystävä maksoi työttömän vitosen!

Viimeiselle päivälle olimme jättäneet Viru-hotellin KGB-museon, jossa vain minä vierailin. Liput kannattaa varata etukäteen. Minä sain tuurilla eräältä Lounais-Suomalaiselta mieheltä ostettua lipun, joka oli hänelle jäänyt ylimääräiseksi. Museovierailu opastuksineen antoi hyvän läpileikkauskuvan laajemminkin neuvostoyhteiskunnan toiminnasta. Suosittelen. 

Ruoka oli pääsääntöisesti joka paikassa hyvää, ja henkilökunta ystävällistä. Niin myös ravintola Troikassa, jossa ruokailimme ennen laivalle menoa. Puitteet olivat hienot ja henkilökunta ystävällistä. Olisi kuitenkin pitänyt luottaa vanhaan matkaajan viisauteen: älä menen tyhjään ravintolaan syömään. Hyvässä ravintolassa on aina asiakkaita. Tilasimme vaimon ystävän kanssa karhunlihapelmenit. Saatuamme annokset ja maisteltuani niitä, totesin kyseessä olevan aivan tavalliset kaupan pakastealtaasta ostetut Siperian pelmeenit! Valitin asiasta tarjoilijalle. Ollessamme poistumassa ravintolasta luoksemme saapui jonkinlainen vuoropäällikkö, joka pyhästi vannoi, että on nähnyt, kuinka heille on tuotu kokonainen nyljetty karhu, josta kokki on jauhanut lihat ja käsin tehnyt pelmeenit paikan päällä. Hemmetti, sen verran on minäkin elämässäni pelmeneitä syönyt, että erotan koneella ja käsin tehdyn toisistaan. Ja karhun lihan sika-naudasta. Emme päässeet kaverin ystävällisestä yrityksestä huolimatta yhteisymmärrykseen. Sain lohdukkeeksi desin pullon piparjuuriuutetta lisättäväksi votkan sekaan. No, yritys oli ihan hyvä, mutta kannattaa käydä syömässä jossain muualla.

Loppuyhteenvetona on sanottava, että kyllä laivamatkailu Tallinnaan onnistuu pyörätuolillakin, kun on vahva työntäjä. Ja mukavaa meillä oli koko ajan. Ensi kesänä, jos aikaa ja rahaa liikenee, matkustamme Tallinnasta jonnekin hieman kauemmas.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Kuulostaa todella kivalta, että olette päässeet reissuun! Molemmilla kun kerran on intoa matkustaa. Matkoja on niin monenlaisia. Joskus kaikki voi mennä lähelle täydellisyyttä, kun kaiken voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa ja varsinkin silloin, kun kaikki vielä onnistuu nappiin. Kun matkustaa porukassa, täytyy aina joustaa porukan mukaan. Silti olen sitä mieltä, että jaettu yhteinen matkakokemus on parasta! Vaikka sattuisi lompakko katoamaan tai auto simahtamaan matkalle, niin niistä pienistä kommelluksista  ja upeista hetkistä tietenkin syntyy muistoja, jotka tekevät elämästä merkityksellistä. Sinulla on hieno taito huomioida toinen ihminen ja antaa hänelle tilaisuus kokea tällaisia erityishetkiä.

Antoisia reissuja ja hyviä uusia muistoja molemmille yhdessä ja erikseen!

t. Willilady

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Matka on sitten ajeltu ja kotiin päästy. On aika kylmien faktojen.

Päivä 1.

Joensuu - Nurmes - Kuhmo - Kostamus. Matkaa kertyi noin 300 kilometriä. En enää erikseen puhu ajoajoista, koska ne ovat jo mainittu pääosin tuolla varsinaisessa tarinassa. Ja toisaalta ajoajat ovat varsin vahvasti riippuvaisia siitä, kuinka matkaa tekee. Toinen tykkää pysähdellä enemmän ja toinen vähemmän. Ajoreitti löytyy syöttämällä yllä mainittu matkareitti google mapsiin tai sitten tästä linkistä.

Majoittumisia varaillessani olen todennut booking.comin varsin hyvksi ja luotettavaksi hakusivustoksi. Jos on joskus ollut epäselvyyksiä, niin soitto palvelunumeroon ja kaikki on selvinnyt. Suomen kielellä. Kostamuksessa yövyin Fregatin mökkikylässä. Hinnat alkaen €31 kahden hengen huoneesta. Tarjolla myös mökkejä. Itse yövyin neljän hengen mökissä yksin. Mökkien hinnat alkavat kurssilla 1€=70 ruplaa laskettuna 34 eurosta. Palvelu on töykeää, mutta nopeaa. Mökit saunoineen huippuhienoja. Suosittelen. Osoite: 
186930. Karjalan tasavalta, Kostamus, Maantie prigranichnoe 13. Puhelin +8 (814 59) 7-28-10.

Päivä 2.

Kostamus - Kalevala/Uhtua. Kalevala on uusi neuvostoaikana käyttöön otettu nimi, mutta koska paikkakuntalaisetkin käyttävät vielä nimeä Uhtua, minäkin sitä tuon esille. Autokorjaamo sijaitsi prospekt Gornyakovin ja ulitsa Antikainenan kulmauksessa Magnit-marketin takana. Matkaa oli 147 kilometriä, mutta ei kannata kilometrien hämätä. Venäjällä matka mitataan tunneissa, ei kilometreissä. Aikaa matkaan menee ilman pysähdyksiä lähes kuusi tuntia. Ylipäätään kannattaa suunnitella ajomatkat Google-mapsin sijaan Yandex-mapsilla, joka antaa ajoajat melko realistisina. Haittapuolena Yandexin käytössä on, että paikkojen nimet pitäisi osata kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla. Käytän tässä kuitenkin tutumpaa Googlen karttaa, joka antaa reitit ja kilometrit kyllä ihan oikein. Eli Kostamus - Vuokkiniemi - Uhtua -reitti löytyy tästä linkistä. Majoittuminen hotelli Weltissä. Linkissä on ensin esitelty Weltin mökkikylä ja alempana sivulla kylällä sijaitseva siisti hotelli. Hotellissa huoneet olivat siistejä, ravintolatila varsin viihtyisäksi sisustettu ja ruoka hyvää. Hinnat alkaen €27/yö. Ja palvelu oli iloisen ystävällistä. Hinnoitelussa oli tapahtunut joku 800 ruplan eli reilun kympin virhe eli hotelli oli ilmoittanut varaukseni yhteydessä alemman hinnan, kuin minkä aikoi periä. Näytin puhelimesta sähköpostiin tulleen varausvahvistuksen ja respan esimies totesi hymyillen, että meidän virhe, ja korjasi hinnan sovituksi. Osoite: Sovetskaya Street 28A, Uhtua. Puh.: +7 814 544-23-77.

Päivä 3.

Uhtua - Shuezero. Klikkaamalla paikannimiä aukeaa reitin linkki. Google ei tunnista tietä välille Lehta - Shuezero, mutta kyllä siinä tie kulkee. Pushnoysta Shuezeroon on matkaa 12 kilometriä ja puoli tuntia. Uhtualta Muurmannin valtatielle tie on asfalttia, mutta hyvin varovasti ajettava. Shuezeron mökkikylää en osaa kuvata muuten, kuin että se on varsin venäläinen. Venäläinen positiivisessa mielessä. Siisti, mutta tehty kaikin puolin oman maan kansalaisille hakematta vaikutteita ulkomailta. Huoneet siistejä ja ruoka hyvää. Palvelu ystävällistä. Ei netti-, puhelin- tai muitakaan tietoliikenneyhteyksiä. Televisio näkyi. Hinnat alkaen €20/yö. Tarkkaa osoitetta en löytänyt tähän hätään, mutta Bookingin kautta onnistui samana päivänä varaus ja tästä Googlen-mapsin kordinaattipisteestä paikka löytyy 64.448751, 33.952718. Puhelin  (81437)3-56-31 , +7911 4345585.

 

Päivä 4.

Shuezero - Belomorskin (Sorokan) kalliokaiverrukset - Sandarmohin joukkohaudat - Poventsa (Stalinin kanava) - Bolshaja Medveditsa -lomakylä. Reitti linkistä klikkaamalla. Tiet hyviä. Etenkin Murmannin valtatie eli M18 oli parempaa kuin Suomessa. Mökkikylä siisti, huoneet alkaen 3000 ruplaa per yö eli noin 43 euroa/yö. Huoneissa kaksi erillistä sänkyä. Palvelu ystävällistä ja ruoka hyvää. Toki nuorien tyttöjen ammattitaito olisi voinut olla hieman korkeammalla tasolla, mutta ystävällinen asenne pelasti jälleen kaiken. Osoitetta en löytänyt, mutta löytyy Google-mapsin kordinaattipisteestä 62.833852, 34.808628. Puhelin +7 921 010-70-00.

Päivä 5.

Boshaja Medveditsa lomakylä Poventsassa - Hirvaksen laavavirta - Petroskoi/hotel Runa. Hirvaksesta eteenpäin tie kohtuukuntoista asfalttia. Hotel Runa aivan Petroskoin keskustan tuntumassa, sadan metrin päässä linja-autoasemasta. Koko retken paraskuntoisin rakennus. Aikanaan hotellia perustettaessa remontti tehty hyvin eikä vain sinne päin. Hinnat kuuden hengen salissa makuupaikka €7/yö, halvimmat huoneet €27/yhden hengen huone. Hotellissa ei aamupalaa eikä muutakaan, mutta arkisin kulman takana on erään yliopiston tiedekunnan ruokala, josta saa hyvää ruokaa halvalla. Tai sitten linja-autoaseman kahviloista. Palvelu ystävällistä. Osoite Chapaeva 6A, Petroskoi.

Päivä 6.

Kuudes päivä oli kaupunkipäivä. Näin ollen mitään varsinaista blogitarinaan lisättävää ei ole. Kaupungin turisti-info löytyy osoitteesta Prospekt Lenina 38 eli Gagarinin aukiolla Leninan ja prospekt Shotmanan kulmaukseen jäävän kaarevan talon puolivälissä. Puhelin +7 (8142) 76-20-05.

Päivä 7.

Petroskoi - Kinnermäki - Pitkäranta - Sortavala/Guest house Rantatalo. Tiet hyviä. Rantatalossa emäntä puhuu suomea. Huoneet yleensä siistit. Tällä kertaa eivät olleet ehtineet siivota. Siisti paikka kauniilla paikalla järven rannalla. Saunan nautittavuutta heikensi se, että laituri oli pitkä kuin nälkävuosi ja matalassa rannassa saviliejuinen pohja. Palvelu sydämellistä, vaikka ensivaikutelma olikin pyryharakan kaltainen. Paikassa ei ruokailua, mutta erittäin hyvät keittiöt ruuan valmistamista varten eli omat eväät mukaan. Hinnat alkaen €35/yö. Osoite: Ulitsa Priozernaya 6, Sortavala. Puhelin: +7 921 221-15-54.

Päivä 8 

Asfalttiteitä, mutta Sortavalasta Suomen rajalle tosi huonoa asfalttia. Linkistä aukeavaan karttaan on merkitty pysähdyspaikat täpillä. 

Autona oli Chrysler Sebring, 2,7 litrainen bensakone, automaatti, vm. 2004. Kulutus tien päällä 8,7 litraa satasella. Matkaa retkelle tuli noin 1500 kilometriä. Eli bensakulut olivat noin 65 euroa, sillä bensa Venäjällä maksaa noin 50 senttiä litralta. Kun otetaan bensan lisäksi huomioon majoitus, ruokailu, juopottelu ja tuliaiset, koko retkelle syntyi hintaa noin 650 euroa eli pyöreästi 80 euroa päivässä.

Niin ja ne auton hämmingit. Välillä piti käydä kotona ja sitten palata Sortavalaan auton huoltoon, sillä osien tilaamisessa vei muutaman päivän. Ylätukivarsi heloineen ja pallonivelineen tuli vaihdettua. Ravistus lakkasi. Samoin ohjaus muuttui jälleen keveäksi, kun täysin loppuun palvellut tehostimen hihna vaihdettiin. Samalla tuli vaihdettua myös ilmastoinnin hihna, joka sekin oli elonsa ehtoopuolella.

Ohjaustehostimen hihna paljastui ohjauksen jäykkyyden syyksi.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja/satunnainen Venäjän matkaaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Tuossa blogin kuvauksessa todetaan, että karautan aina joskus moottoripyörälläni maailman ääriin tuulettumaan. Ei ole tullut viime kesän jälkeen isommin karauteltua, kun kesäkuussa kaaduin Aunuksessa ja meni tuo solisluu poikki. Sain ensikosketukseni kaksipyöräisiin vähän toisilla kymmenillä, kun pääsin kummisedän mopolla kylätielle kokeilemaan. Sitten kevarilla pari vuotta, jonka jälkeen koko homma jäikin vuosikymmeniksi. 2000-luvulle tultaessa alkoi taas polttelemaan. Ostin Venäjältä vanhan Dneprin, jonka kunnostin, mutta pienen huoltovirheen takia se juuttui viideksi vuodeksi seisomaan. Ostin nimittäin vaimoni kanssa talon, eikä aika tai raha riittänyt koskaa pyörän ajokuntoon saattamiseen. Kun vaimo sitten sairastui, tajusin, että on pakko hankkia pyörä, jota ei tarvitse huoltaa niin paljoa kuin noita vanhoja neuvostoliittolaisia. Siitä se sitten Ilkan seikkailut moottoripyörillä itänaapurissa saivat alkunsa. Oli vuosi 2009. Kuudessa vuodessa koin ja näin todella paljon moottoripyörän selässä. Tarkemmin asiasta olen kertonut mp-blogissani Pirhonen RC. Mutta sitten tuli stoppi, kun kaaduin ja solisluu katkesi.

Pianhan se leikattiin ja toiveikkaana aloin sitä kuntouttamaan. Sillä tavalla tämä on mennyt ihan hyvin, että liikkuvuus on lähes terveen käden luokkaa ja kipukin on sellainen, että nukkumaan pystyy. Ensimmäisellä kontrollikäynnillä elokuussa todettiin, että luutumisen esiastetta on syntynyt, joten odotetaan helmikuun loppuun, josko tuo siiheksi luutuisi. Kysyin, että mitä sitten, jos ei luudu? No sitten tehdään luutumisleikkaus, oli erikoistuvan lääkärin suora vastaus. Niin sitten odottelin aina marraskuun loppuun, jolloin oli seuraava kontrolli. Taas sama juttu. Röntgenkuva näytti, ettei luutuminen ollut edennyt odotusten mukaan. Jälleen erikoistuva lääkäri - eri kuin ensimmäinen - ilmoitti, että se on sitten luutumisleikkauksen paikka. Sanoi kuitenkin keskustelevansa vielä leikanneen lääkärin kanssa. Hetken kuluttua ilmoitti, että odotetaan vielä helmi-maaliskuun vaihteeseen. Ja minä odottamaan. Tammikuussa soitin hoitajalle, että mitä tehdään, kun tunnen nämä luun päät nahkan läpi. Miltä tuntuu, kysyi hoitaja. No koko ajan paremmalta, tunnen vain nämä luun päät ja sen, kuinka keskellä solisluuta on ikään kuin nivel, vastasin. Hoitajan mukaan kuului asiaan. Aikanaan huomaan, että tuntuu ihan hyvältä. Ja minä onneton uskoin. Nyt sitten vihdoin pinna petti, ja otin viikko sitten uudelleen yhteyttä polille. 

Tällä kertaa erikoislääkäri tutki uudet kuvat ja solisluun. Totesi, että eihän se ole luutunut. Esitti, että pärjää ihan hyvin ilmankin! Kun kerroin, että haittaa monessa fyysisemmässä hommassa, vaikka jouten ollen onkin oireeton, lupasi tehdä luutumisleikkauksen. Tilanne sai minut jossain määrin hämilleni. Ensin kaikki poikkeuksetta pitävät luutumisleikkausta itsestään selvyytenä ja sitten tulee kaveri, joka sanoo, ettei se nyt noin olekaan. Ja yllätys yllätys, nettiä aikani selattuani totesin, että aika hyvin pärjää tosiaan luutumattomalla solisluullakin. Minä olin kuitenkin niin vahvasti itselleni mieleen iskostanut ajatuksen kaksiniveleisestä solisluusta, että päädyin pysymään leikkauksen kannalla. Nyt se sitten perjantaina leikataan.

Perhetuttu tulee vaimolle kaveriksi viikonlopun ajaksi. Nuorempi poika, joka vielä asuu kotona, on siihen saakka matkoilla, eikä voi osallistua äitinsä auttamiseen. Ja tytär, joka yleensä on näissä hommissa auttanut, on armeijassa. Tämä on näiden omaishoitajahommien eräs ominaispiirre, että mitään ei voi sopia tuosta vaan. Aina pitää heittää hirmuista kieppiä, että saa vaimon hyvinvoinnin varmistettua. Tällä kertaa se onnistui suhteellisen kivuttomasti.

Mutta takaisin moottoripyöriin. Ajoin kuusi vuotta varsin intensiivisesti ja koen nähneeni pyörän selästä enemmän kuin moni sunnuntaipyöräilijä paljon pidemmän ajan kuluessa. Ikää on kohta kuusikymmentä, eivätkä luut tulevaisuudessa luudu yhtään paremmin kuin nyt. Mieluummin toisin päin. Olen käynyt kevyillä reiteillä prätkällä ajelemassa ja todennut, että erityisempää pelkoa ajamista kohtaan ei ole jäänyt. Tuntuu vain sille, että vaikka moottoripyöräily mukavaa onkin, ei se ole tämänpituisten toipumisten arvoista kuitenkaan. Niinpä olen päätynyt siihen lopputulokseen, että on aika siirtyä riemurinnoin elämässä eteenpäin. Laitoin pyörän myyntiin ja olen alkanut lueskella nettiauto.comista Lada Nivan myynti-ilmoituksia. Se on hyvä kulkupeli Venäjän syrjäkylien teille. Ei kaadu läheskään niin hyvin kuin moottoripyörä. Lisäksi varaosat ovat edullisia ja jokaisesta kylästä löytyy aina joku, joka osaa korjata, jos ongelmia ilmenee. Eli jatkossakin karauttelen käden toivuttua Karjalan laulumaita ihailemaan, tosin neljällä pyörällä. Kestää paremmin käpälät kunnossa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

Aili Inkeli
2/4 | 

Toivotaan, että kirurgi tekee hyvää työtä ja pääset rattia vääntämään ehjällä solisluulla. Voimaa se ratinvääntökin vaatii Karjalan liejuisilla teillä, luulen.

Viipuri on meille suomalaisille kaupunki, johon monet suhtautuvat jollain tavalla tunteikkaasti. Tunteikkaammin kuin moneen muuhun sodassa hävittyyn kaupunkiin. On linna, Punaisenlähteen tori, Salakkalahti, Monrepo ja niin edelleen. Kaikkihan me ne tiedämme ainakin nimeltä. Minä en tuota suhtautumista ole itseeni löytänyt. 90-luvun alussa asuin jonkin aikaa Pietarissa. Käytännössä joka viikko ajoin autolla muun Suomen ja Moskovan tai Pietarin liikenteen mukana Viipurin läpi. Maanantai-aamuna Pietariin ja perjantai-iltana takaisin Suomeen. Viipurissa pysähdyttiin mennen tullen.Linnan kupeesta puuttui aina maanantai-aamuna sadevesikaivon kansi, kun metallikauppiaat olivat sen varastaneet. Perjantaihin mennessä oli uusi tuotu tilalle viikonloppua odottamaan. Viipurissa tankattiin ja juotiin Nesteellä kahvit, tuliaiset oli yleensä ostettu jo aiemmin. Kaupungille olivat tuohon aikaan leimaa antavia kerjäläiset, taskuvarkaat ja muut huijarit. Sekä tietysti humalaiset ilotyttöjen perässä liikkuvat suomalaiset miehet, joita paikallisest yrittivät parhaansa mukaan huijata. Kaupunki antoi itsestään kuvan eräänlaisena Venäjän periferian El Doradona, josta oli päästävä pois mahdollisimman nopeasti.

2005 olin opiskeluihini liittyvässä kieliharjoittelussa kolme kuukautta Pietarissa. Kahden kympin matkabudjetilla menin Joensuusta Pietariin siten, että ensin junalla Lappeenrantaan. Velipoika heitti Nuijamaalle, josta liftasin joko Pietariin tai Viipuriin. Jos lifti toi vain Viipuriin, siitä pääsi aina parilla eurolla junalla perille. Ja junaa odottaessa tuli seurattua hyörinää asemien ympäristössä. Meno oli siistiytynyt, mutta vanhat elementit olivat edelleen olemassa. Kaupunki oli edelleen se sama vanha periferian El Dorado, josta oli päätävä pois mahdollisimman nopeasti. Sadevesikaivon kansi oli alkanut kestää paikoillaan!

Viime vuosina olen monesta eri lähteestä kuullut, kuinka Viipuri on alkanut siistiytyä. Se on nykyään kuulemma ihan mukava ja viihtyisä kaupunkin turistin vierailla. Itsekin olin joku vuosi sitten työreissullani pysähtynyt torin kupeeseen syömään, enkä sen perusteella voinut olla eri mieltäkään. Mutta kun omaishoitajan vapaalle viikonlopulle piti viikko sitten keksiä tekemistä, päätin ottaa asiasta hieman syvällisemmin selvää.

Liikenne Viipurissa on rauhoittunut, koska tärkein Suomen ja Venäjän välinen maantie eli E18 kiertää nykyään kaupungin. Elintaso on noussut, ja metallikauppiaat antavat linnan kupeen kaivonkannenkin olla rauhassa, toistaiseksi. Entä kaupunki? Paikat kaupunkiin tullessa näyttivät siisteiltä. Yövyin Lenengradskij prospektin varrella sijaitsevassa pienessä Ullberg apartomentos -hotellissa. Huoneisto maksoi 3600 ruplaa eli noin 40 euroa yöltä. Hinta ja laatu kohtasivat eli asumisessa ei ollut valittamista. Paikka oli siisti ja rauhallinen. Paitsi rappukäytävä venäläiseen tapaan eikenenkään alueena siivoton ja ilman valoja. Oli perjantai ja siten otollista aikaa liikkua kaupungilla.

Keskellä sateisen harmaata helmikuuta tuntuivat turistit puuttuvan kaupungista. Ja paikalliset ihmiset ravintoloista. No, minä kuitenkin löysin ihan mukavan armenialaisen ravintolan Krepostnaja ulitsa 17:ssä. Ruoka oli hyvää ja edullista, ei tosin kovin armenialaista. Armenialaisuus näkyi enemmänkin viinivalikoimassa. Maha tuli kuitenkin täyteen. Ruokailuun meni kuitenkin sen verran aikaa, että pyörähdettyäni samalla kadulla talossa nro 11 sijaitsevassa armenialaisessa kaupassa elintarvikevalikoimaa ihastelemassa olinkin valmis lähtemään yöpuulle.

Lauantaina oli sitten enemmän aikaa tutustua paikkoihin. Kun Leningradskajalta käveli torille päin, oli kaikki varsin asian- ja ajanmukaista. Tori oli tyhjä vuodenajasta johtuen, mutta kauppahalli kuhisi elämää. Siellä bongasin ensimmäiset suomalaisetkin. Ylipäätään rautatieaseman ja kauppahallin välinen alue oli siistissä ja kauniissa kunnossa. Neste oli remontin takia suljettu. 90-luvun Venäjän kävijät muistavat Perry baarin. Rakennuksessa ei näyttänyt isommin olevan toimintaa. Druzban baarissa kävin kahvilla. Koko paikka oli lähes autio. Puolenkymmentä suomalaista vanhempaa miestä umpikännissä kävivät viikonlopun toimintasuunnitelmaa läpi. Ei näkynyt ilotyttöjä ympärillä pyörimässä entisaikojen tapaan. Yksi iloinen rouva oli joukkoon eksynyt. Aksentittomasta suomenkielestä päätellen jo kotimaan kamaralla.

Kävelin vielä hetken keskustassa. Lenina 10:n kulmasta sisään mennessäni löysin naisväen unelmakaupan. Kolmessa kerroksessa vaikka mitä käsitöihin liittyvää. Kankaita, nappeja, lankoja, vetoketjuja, vaikka mitä. Harmi vain, että ei ollut matkassa sitä innokasta naisväkeä. Seuraavaksi kuittasin itseni ulos hotellista ja jatkoin matkaani Moskovskij prospekt 1:een, jossa sijaitseen suuri pellavakauppa. Tarkoitukseni oli ostaa itselleni kozovorotka eli samanlainen pellavapaita, kuin mitä Leo Tolstoi käytti. Ei löytynyt oikeanlaista ja muutenkin tuntuivat hinnat olevan viilattu turisteja odotellessa kohdilleen. Eikä sen puoleen, myyjätkin tuntuivat odottavan sesonkia. Ei nimittäin yksittäinen suomalaisasiakas saanut minkäänlaista reaktiota aikaiseksi.  

Jatkoin automatkailuani. Moskovskij prospektia pitkin Akulovan ulitsan kautta Zeleznodoroshnaja ulitsalle, jota pitkin ennen vanhaan kulki kaikki läpikulkuliikenne. Moskovskin ja Akulovan varren maisemat alkoivat varsin nopeasti muistuttaa mitä tahansan Luojan hylkäämän pienen venäläiskaupungin ränsistynytttä miljöötä. 90-luvun hurjien vuosien muistot palasivat elävästi mieleen, kun jatkoin Zelexnodoroshnajaa myöten ohi rautatieaseman, Nesteen ja Salakkalahden rantapuiston aina torin kulmalle saakka. Pätkä, jonka olin Avto-Motorsin Letukalla ajanut lukemattomia kertoja ennenkin. Olihan ne maisemat siistiytyneet. Ei voi kieltää. Torin kulmalta päätin vielä poiketa torin takana olevalle vanhan kaupungin mäelle. Anteeksi, vanhat Viipurin kävijät, en tiedä paikan virallista nimeä. Tällä mäellä sitten loppuivat sanat. Kuinka voi paikka ollakin raunioina. Krepostnaja ulitsan varrella oli talo joko "remontti menossa" -tilassa eli ilmeisesti vain ulkoseinät pystyssä tai sitten pelkkänä tiilikasana, kuten kuvan talo.

Eli kun mennään vähänkin turistien suosimista paikoista sivuun, kaupunki muuttuu varsin rähjäiseksi. Viipuri ei ole minun kaupunkini. El Dorado -meininki sieltä oli ainakin keskellä helmikuuta kadonnut. Sen sijaan minulle jäi tällä kertaa kuva periferian peräkylästä, jonne mieli ei kovin isosti ainakaan pelkälle turistiretkelle tee. Saattaahan syy toki olla minussakin: olen nähnyt enimmäkseen Pietarin loistoa. Pietari on kaupunki, jossa jokaisen suomalaisen olisi käytävä. Ehkä kuitenkin kesällä Viipurissakin on toisin, pitää käydä vielä tarkistamassa. Onhan siellä kuitenkin paljon tehty hienoa kunnostustyötä, joka jossain vaiheessa näkyy laajemmaltikin.

Ilkka Pirhone

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat