Kirjoitukset avainsanalla kuume

Vaikea sanoa, mistä se oikein alkoi, mutta minun ja vaimoni kohtaaminen on ollut kuitenkin niin monisäikeinen, että romantikkona voisin kysellä, että missähän se onkaan se ensimmäinen siemen kylvetty. Minä olen kotoisin Simpeleeltä ja rakas vaimoni Kiteeltä tai laskentatavasta riippuen Joensuusta. Eli meidän kohtaamisemme ei ole itsestäänselvyys. Valaistaan ystävänpäivän kunniaksi hieman vaihtoehtoja.

1986 asuin Lappeenrannassa ja velipoika oli keikkahommissa Porvoossa. Olin marraskuussa vaihtanut työpaikkaa nyt jo kartalta poistuneeseen Finoiliin. Joulun alla olimme velipojan kanssa sopineet, että menemme viimeisenä viikonloppuna ennen joulua Hotelli Lappeen yökerhoon juhlimaan eli juopottelemaan. Se joulukuu oli todella kylmä. Pakkanen pyöri viikkosotalla kolmessa kympissä. Olin koko perjantaipäivän pyörinyt ulkona turkishaalarit päällä ihmisten autoja liikkeelle taikomassa, akkuja vaihtamassa tai hinaamassa korjaamolle. Velipoika tuli Porvoosta kahden maissa. Kertoi käyvänsä Simpeleellä vaihtamassa puhtaat vaattet. Sovimme, että tapaamme huoltiksella. Minua hieman vilutti.

Viiden aikaan veli sitten sovitusti saapuikin. Minua vilutti tosi paljon. Menimme kämpilleni, jossa mittasin kuumeen: 38 ja risat. Soitin yökerhoon, että ei meistä ole tulijaksi, perukaa pyötävaraus. Painuin tunniksi kaulaa myöten kuumaan kylpyyn. Kylvyn jälkeen totesimme, että kun kerran on pohjapullot ostettu, niin nautitaan ne nyt ainakin ja tarinoidaan. Kolmevarttinen Johnny Walker ja saman kokoinen Campari! Niiden jälkeen totesimmekin, että voidaanhan sitä korttelikapakka Husaarissa pyörähtää. Tuumasta toimeen, kuumekaan ei enää tuntunut niin vaivaavan.

Niin sitä sitten päädyttiin melkoisen hilpeällä mielellä kulmakuppilaan. Vaimo oli ollut tyttökavereidensa kanssa iltaa viettämässä samassa kuppilassa. Tupa täynnä ja miehiä paljon enemmän kuin naisia. Tästä johtuen hän oli kertomansa mukaan ollut ainakin tunnin yhteen menoon tanssimassa tullessaan pöytään ja todetessaan kavereilleen, että nyt pitää tulla vähintään lumimies hakemaan ennen kuin lähden tanssimaan. Niin kuuma, että pitää vähän aikaa jäähdytellä. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun paikalle horjui Pirhonen pirunmoisessa laitamyötäisessä, mutta siitä huolimatta kohteliaasti tiedusteli: Iltaa neito, mitenkä olisi tuokio tuolla tanssin pyörteissä. Kuultuaan kielteisen vastauksen ja lisähuomautuksen, että on niin kuuma, jotta pitää hetki jäähdytellä, oli Pirhonen siihen todennut, että minä olen sellainen Lumimies, joka jäähdyttää ympärillään vaikka minkä. Minä istun tähän viereen viilentämään sinua. Näin vaimo jälkeenpäin kertoi ensitapaamisemme saaneen alkunsa. Tai ei se sitten ollutkaan ensimmäinen kerta, kun vähän oltiin asiaa selvitelty. Mutta ei mennä asioiden edelle. Hetken jäähdyttelyn jälkeen siirryimme tanssimaan. Ja heti alusta saakka ihmettelimme, kuin tutun oloisia toisillemme olimme. Ihan kuin olisimme tavanneet joskus ennenkin! Puoli tuntia siinä meni elämäntarinoitamme kerratessa. Sitten vaimo totesi, että hei, sinä olet se vaalea, kiharatukkainen poika Simpeleen Unionilta. Se jolla oli punainen lippis ja jonka kanssa oli mukava tarinoida. Muistan katsoneeni tyttöä silmiin, kun lamppu syttyi: ja sinä olet se prätkätyttö. Vaimo oli nimittäin käynyt 70-luvun lopulla viikot Helsingissä töissä ja ajoi 250 kuutioisella moottoripyörällään joka viikonlopuksi kotiseudulleen Joensuuhun kavereidensa luo. Ja pysähtyi huoltiksellamme taukoa pitämään - ja juttelemaan kanssani. 

Pari kuukautta meni, kun olin jälleen samassa kapakassa. Tällä kertaa limulinjalla ja tanssimassa. Puhelinkioskin kokoisen miehen vierestä vaaleatukkainen kaunis nainen sähkönsinisessä villapaidassaan hymyili viehkosti aina minua katsoessaan. Mieleni olisi tehnyt hakea tanssimaan, mutta kun se poikakaverinsa oli aika iso. Sitten tapahtui ihme! Kävelin tytön ohi kun hän yht'äkkiä pysäytti matkansa sanoen seis, oletko ukkomies. Vastasin, että en valitettavasti ole, mutta siihen suuntaan olisi pyrky. Hyvä, istu sitten tähän ja pelasta meidät. Ilmeni, että iso mies oli ukkomies, joka yritti iskeä vaaleaa kaunokaista. Epätoivoisesti. Jäin pöytään ja minulle kävi vähän kuin Rosvo-Roopelle, jonka sydän ommeltiin kiinni samalla kuin paidan nappikin. Päädyin tytön luo ja tuosta illasta olemme asuneet yhdessä. Tuossa se tyttö istuu sohvalla vieläkin. Yhtä nättinä, mutta tanssikunnoltaan jo aika paljon huonompana. Ja melko pian tuon ensimmäisen illan jälkeen hän kertoi minulle myös tuon joulun alla tapahtuneen toisen tapaamisemmekin, josta itselläni oli varsin hatarat muistikuvat.

Epilogi

Vuosi vaimon sairastumisen jälkeen soitin erään asian tiimoilta inttikaverilleni, jonka olin viimeksi tavannut aliupseerikoulussa. Tiesin hänenkin olevan Kiteeltä kotoisin. Tarinoitiin asiaa ja vaihdettiin kuulumisia. Tiesin kaverin olevan Kiteeltä kotoisin, joten kerroin hänelle myös vaimostani. Siis kenen kanssa olen naimisissa ja mikä on vaimon nykyinen tilanne. Kaveri heti totesi, että ai se sama tyttö, joka oli kurssijuhlassamme narikassa töissä. Minä hämmästyneenä hetken yritin väittää vastaan, mutta kaveri todisteli niin aukottomasti asian, että uskottava oli. Puhelun jälkeen selvitin asiaa vaimon kanssa. Vaillinaisesta kommunikointitaidostaan huolimatta sain selville, että näin oli ollut! Eli tiemme kohtasivat kolmasti ja sitten neljännellä kerralla päädyimme nähtävästi loppuiäksemme naimisiin. Joskus tällaisia ajatuskulkuja pyöritellessä tuntuu uskomattomalta, kuinka elämän polut voivat viedä kahta ihmistä koko ajan eteenpäin samaan suuntaan, kunnes ne polut vihdoin yhtyvät ja jatkuvat pitkänä, mäkisenä, mutkaisena ja kivisenä hamaan tulevaisuuteen, kohti auringon laskua.

Hyvää ystävänpäivää kaikille. Poluistanne riippumatta.

Ilkka Pirhonen
omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Vaimo 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tunnetko tuskan hiipivän
selkäsi taa?
Se kaikki valheet paljastaa
nyt iskee pelko...

Ismo Alanko laulaa yllä olevin Hassisen koneen kappaleessa Pelko. Onneksi ei vielä ole mikään paniikkitilanne, mutta tällä viikolla ja viime viikonloppuna opin aivan uudenlaisen pelon. Sen pelon, joka tulee kun joku ihan tuikitavallinen terveyttä horjuttava asia ilmaantuu. Asia, johon ei aiemmin ole kiinnittänyt mitään huomiota, mutta jota nyt pelkää. Nimittäin omaan terveyteen syntyy varsin hekilökohtainen suhde sen jälkeen, kun on "kerran kuollut". Tai ainakin ollut varsin lähellä sitä.

Minut todettiin toukokuussa täysin parantuneeksi cop-taudista eli sisäsyntyisestä keuhkokuumeesta. Hoitava lääkäri ilmoitti, että jos ilmenee pitkittynyttä yskää, kuumeilua tai hengen ahdistusta, niin on otettava heti yhteyttä lääkäriin ja pyrittävä kuvauttamaan keuhkonsa. Ja olen muuten ollut tosi tarkka tässä asiassa. Viime viikonloppuna vaimo oli perhehoitokodissa, ja minä moottoripyörämatkalla  kavereiden kanssa Venäjällä. Perjantaina mentiin Petroskoihin. Lauantai ajeltiin ympäri Karjalan kauniita sorateitä. Homma eteni suunnitellusti, ja mukavaa oli.

Vaan kun sunnuntaina alkoi paluumatka, niin hotellilta lähdettäessä iski vilu! Ei se mitään ole. Raikas aamuilma vain, kyllä tämä tästä lämpenee. Vaan ei lämmennyt. Puolen tunnin ajon jälkeen pysähdyimme aamupalalle ja aamukahville, sillä hotellilla ei ollut aamupalaa tarjolla. Oli pakko myöntää: kuume on nousemassa. Kaverin matka-apteekista sain kasisatasen ibubrofeiinitabletin. Puolisen tuntia meni kuunnellessa. Alkaako puremaan vai ei. Ja sinä aikan ehti pohtimaan moneen kertaan, että onpa hyvä, jotta ollaan näin lähellä rajaa, ja lääkettä mukana. Entäpä, jos olisin jossakin pitemmällä matkalla. Vaikkapa neljän päivän päässä Suomesta. Ja lääke ei tehoaisikaan. Cop-taudilla on kahden vuoden uusimisriski. Jos se nyt iskeekin minuun?

Ihan uusi tunne. Aiemmin kuume oli ollut kuumetta. Se oli ensin keljuttanut ja sitten mennyt menojaan pienen lepäämisen ja parin kuumetta alentavan särkylääkkeen avulla. Cop ei menisi! Mutta entä, jos se sittenkin on cop? Ja kuume pamahtaa parissa tunnissa 39 asteeseen. Rajalle menee kolme - neljä tuntia. Jaksanko ajaa? Voitte olla vakuuttuneita, että kaikkia muitakin oireita alkoi ilmenemään. Tajusin, että minuun oli iskenyt pelko! Tajusin myös, että muut oireet voivat olla kuvittelua. Tunnin kuluttua vilutus lakkasi, ja voimatkin alkoivat palata. 

35-vuotiaana oli eräänlainen kasvun paikka huomata, että kaikki vaivat eivät enää välttämättä paranekaan. Joku jomotus saattoi jäädä loppuiäksi vaivaamaan. Sen kanssa oli vain opittava elämään. Nyt on nähtävästi taas kasvun paikka. On saavutettu ikä, jolloin kaikista vaivoista ei voi parantua. Joku voi jopa tappaa. Sen kanssa on vain opittava elämään. Taitaa vaatia yhden yksinäisen motskarilla ajelureissun, jonka aikan asian saa selitettyä itselleen. Mutta onneksi tuo ajelu on mukavaa. 

En tiedä, mikä loppujen lopuksi oli vaivan nimi, mutta kolme päivää piti pientä lämpöä päivittäin päällä. Ilman muita oireita. Tänään oli kuumeeton päivä, eli huomenna töihin. Nykyään ei huvita pätkääkään leikkiä sankaria ja lähteä ibubrofeiinin voimalla töihin. 

Ilkka Pirhonen

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

1/4 | 

Olisikohan Pirhonen nyt niin väsynyt, poikki, katki, ihan down että kun pääsit muutaman päivän hengittämään, hengähtämään, elämään niin kroppa vaan reagoi näin, iso mieskin on kokonaisuus kokomies. Ota nyt iisisti ja anna koko miehen levätä, helpompi sanoa kuin tehdä, mutta näin meitä välillä herätellään. 

Voimaa puhkun sulle <3

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/4 | 

Vierailija, ajatuksemme kulkevat hyvin samoja latuja. Itse asiassa syytin viikonlopun lauantaita ja itseäni. Arvelin, että lauantain ajomatka oli fyysisenä suorituksena niin rankka, että keho reagoi. Vaan ei se tainnut niin olla. Kolmen miehen porukasta kaksi koki saman kuumeilukohtalon. Iljettävä, pieni, hieman yli 37 asteen oleva kuume kesti kolme päivää ja sitten kaikki oli ohi. Palattuani töihin kuulin kollegoiltani, että sellaista on ollut liikkeellä.

kaide
3/4 | 

Moi

Olen saanut cop diagnoosin ja luin tämän asiaa koskevan kirjoituksesi, kiitos siitä. Kunka nyt asian kanssa voit, onko tauti lopullisesti lähtenyt? Olin elokuussa sairaalahoidossa jossa tämä cop todettiin ja siitä lahtien olen syönyt melko tuhteja kortisoniannoksia ja se näkyy ja tuntuu.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Joo, lääkärien mukaan uusimisriski oli kahden vuoden ajan. Se aika on nyt takana, ja olen voinut hengähtää helpotuksesta. Se on tuo ystävämme kortisoni aika veitikka. Ihmettelin, miksi ei yöllä nukuttanut, kunnes tajusin, että 60mg kortisoniahan se pitää miehen virkeänä. Kannattaa myös lukea tekstini Ensimmäinen vuosi jatkoajalla. Löytyy osoitteesta: http://www.etlehti.fi/blogit/sinua_en_jata/ensimmainen_vuosi_jatkoajalla

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat