Käytiin vaimon kanssa tuossa naapurikaupungissa Sortavalassa tapaamassa vanhoja perhetuttuja. Paikalle tupsahti myös tuttu mies naapurista. Tarinoitiin ja muisteltiin menneitä. Naapurin mies kertoi ensimmäisestä vierailustaan 80-luvun lopulla luonamme Varkaudessa. Sanoi, ettei hän unohda koskaan sitä. Kuulemma vaimoni oli nuorena niin kaunis, että hänestä, Neuvostoliiton syrjäkylien kasvatista, tuntui, ettei ole eläessään nähnyt mitään niin kaunista. Vaimoi luonnollisesti oli hyvillään, kun käänsin kommentin.

Kommentti jäi pyörimään mieleeni. Onko se vaimo nyt niin paljoa muuttunut? Tuon näköinenhän se on ollut aina. Sitten tein virheen. Avasin vanhan valokuvakansiomme. Aloin selaamaan kuvia tapaamisemme alkuajoista eli vuodesta 1987 lähtien. Ja totta! Onhan sitä muutosta tapahtunut, vaikka minun silmissäni vaimo on edelleen aivan yhtä kaunis kuin tavetessamme. Selailin kansiota. Tuossa juhlitaan vaimon 30-vuotisjuhlia. Tuossa ollaan isäni 50-vuotisjuhlilla. Ja seuraavassa kuvassa vanhin poika pääsee ripille. Ja näin edelleen. Ja sitten se taas iski. Paha mieli. Kyynel pyörähti silmäkulmaan. Kuinka nopeasti kaikki on mennytkään? 

Nuorempana tykkäsin katsella valokuvia. Joskus, kun ei ollut mitään tekemistä, niin saatoimme syntymäkodissani ottaa vanhan valokuvakansion ja kokoontua joukolla kuvia katsomaan ja muistelemaan. Minusta se oli suorastaan mukavaa. Mutta jotain minussa muuttui vaimon sairastumisen aikoihin. En tiedä, oliko kyse siitä, että vaimon vakava sairastuminen muutti minua vai ikääntymisen mukanaan tuomasta muutoksesta. Joka tapauksessa, olen alkanut vältellä vanhojen kuvien katselua. 

SA-kuva

On ihan sama, ovatko kyseessä omat kuvat vai SA-kuvien ilmavalvontalotta Ellen Kiurua esittävä kuva. Katson hetken kuvaa. Nuoria hyväkuntoisia ihmisiä. Elämä edessä ja kaikki mahdollista. Nyt kuitenkin kaikki tuossa Lahdenpohjassa otetussa kuvassa olevat ihmiset ovat todennäköisesti kaikki jo kuolleet. Aikansa tehokkaina toimittuaan kärsineet kuka mistäkin vaivasta ja ennen kuolemaansa muuttuneet huonokuntoisiksi kurttuisiksi vanhuksiksi. Eikä noiden kuvien ottamisesta olen niin hirmuisen pitkä aika. Nehän on otettu vain viitisentoista vuotta ennen syntymääni. Kuinka ohikiitävä ilmiö ajan juoksussa onkaan yhden ihmisen elämä. Ja kenenkään kohdalla se ei ole ratkaisevasti pidempi kuin muillakaan. Ja tässä vaiheessa minulle aina tulee se paha mieli. Joskus vain pieni harmitus. Juuri sen kokoinen, että mieli tekee laittaa kuvat pois. Joskus taas ihan kunnon tippa linssiin olo. Minusta on tullut vanhemmiten tämmöinen sentimentaalinen hömppä!

Onneksi valokuvat ovat nykyään arkipäiväistyneet ja niistä on tullut enemmän tai vähemmän kertakäyttötavaraa. Ei tarvitse selailla vanhoja kansioitakaan.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat