Kirjoitukset avainsanalla remontti

Vuoden vaihteessa katselin kulunutta vuotta ikään kuin peruutuspeilistä. Nyt päätin ottaa käyttöön hieman isomman peilin. Joskus olen nimittäin kuullut, että miehen elämässä nelikymppisenä ollaan saavutettu lähes se, mihin on mahdollisuudet. Tarpeen mukaan tehdään vielä pieni korjausliike, jonka jälkeen saavutetaan huippu. Viisikymppisenä katsotaan, mitä on saatu aikaan, ja siitä eteenpäin rimpuillaan niin maan pirusti ja yritetään pitää saavutetut asemat. Yritetään kestää nuorempien vauhdissa. Kuudenkymmenen jälkeen vain odotellaan. En tiedä, pitääkö edellä kuvattu sitten paikkansa, mutta joka tapauksessa päätin hieman niputtaa saavutuksiani. 

Rakkaus. Avioliittoamme olemme vaimon kanssa aina kuvanneet italialaiseksi. Olemme riidelleet ja rakastaneet tulisesti. Kerran viidessä vuodessa eropaperit olivat aina raastuvassa, mutta aina eron annettiin raueta. Väliajat rakastettiin kiihkeästi. En onnistunut naimaan rahaa, en edes hyvätuloista puolisoa. Mutta juuri minulle sopivan, rakastavan vaimon onnistuin rinnalleni saamaan. Vaikkakin nyttemmin lievästi sanottuna vaivaisen. Ja kolme mahtavaa ihmistä, jotka minua isäksi sanovat.

Työ. Olen aina mennyt sinne, missä on tarvittu. Ja palkkaa maksettu. En enää edes ole laskenut, kuinka monella ammattinimikkeellä olen leipää pöytään hankkinut. Yleensä nimike on pitkän päälle osoittautunut huonoksi. Ammatti on käynyt tarpeettomaksi, työnantajalta loppunut rahat tai itseltä terveys. Eli aina on tullut satsattua niin sanotusti väärään hevoseen.

Maallinen mammona. Rintamamiestalo, jossa sieltä sun täältä raakalauta näkyy silmään, kun vähän katselee. Eli remontti aina kesken. Tuskin koskaan valmiiksi saankaan. Enkä ole ihan varma, että viitsinkö edes yrittää. Pihassa 15 vuotta vanha ruosteinen auto ja 25 vuotta maanteitä kierrellyt moottoripyörän reuhka.

Äkikseltään tulee mieleen, että aina ei voi voittaa. Noilla lähtötiedoilla voisi olettaa, että taa päin katsomiseen riittää aika pieni taskupeili. Sellainen, missä on YK:n päämajan kuva taustapuolella. Minulle on kuitenkin siunaantunut melkoisen positiivinen luonne ja elämänasenne. Rakastava vaimo ja lapset, joista voi olla ylpeä. Se on jo jotain. Edellä mainitun lisäksi olen tajunnut, että onnellisuuden kannalta ei ole kovinkaan merkittävää, paljonko elämän aikana ehtii kasaamaan rahaa ja tavaraa. Paljon enemmän onnellisuuteen vaikuttaa se, kuinka paljon hankkimallaan rahalla ja tavaralla pystyy luomaan itselleen elämää.

Minä olen omilla kriteereilläni mitattuna muuten aika hemmetin onnellinen mies!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva 123RF
Kuva 123RF

Ennen sanottiin, että elämä opettaa. Jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään. Onneksi ei ole vielä tarvinnut tuota taitoa kovin paljoa opetella. Vauhtia on vielä riittänyt. Muuta sen sijaan on pitänyt opetella. Kuten se, että asioita on erilaisia. Jotkut voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Toiset tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, mutta niihin voi ainakin jossain määrin vaikuttaa. Sitten ovat ne asiat, jotka tapahtuvat, eikä niihin voi vaikuttaa millään tapaa, vaikka kuinka haluaisi. On vain sopeuduttava. Tuntemattoman sotilaan Koskelan sanoin: ”Se on pienemmän riesan tie.”

Puolison vakava sairastuminen on yksi tällainen asia. Minulle oli alusta asti selvää, että toiminnan on jatkuttava. Kävi miten kävi. Jos alkaisin surkutella omaa tilaani ja antaisin katkeruudella vallan, se söisi miehen hyvin pian sisältä päin. Helppoa ei aina ole ollut, mutta olen pyrkinyt näkemään sen kuuluisan juomalasin mieluummin puoliksi täytenä kuin puoliksi tyhjänä. Kiistatonta on, että vaimon kuuden vuoden takainen sairastuminen oli vaimon ja perheen kannalta suuri tragedia. Arvailtavia asioita on sitten huomattavasti enemmän.

Arvattavasti omakotitalomme remontti olisi tehty viimeistä piirtoa myöten loppuun. Nyt puuttuu jokunen lista ja vähän muutakin. Arvattavasti minä en kävisi kerran vuodessa viikon pituisella moottoripyörämatkalla Venäjällä. Eikä meillä kävisi omaishoidon tukirahoilla palkkaamaani siivoojaa kerran viikossa ja niin edelleen. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisimme ehtineet jakaa valokuvatkin! Sen verran vaikea oli lasten murrosikä, että olisi voinut eskaloitua parisuhdekriisiksikin. Mutta elämän hauskuus on siinä, että kaikki vaihtoehtoiset polut ovat vain arvailuja. Meillä on vain tämä todellisuus, joka on tapahtunut. Ja siihen on sopeuduttava.

Minun kohdallani sopeutuminen on tosiaan tarkoittanut sitä, että olen opetellut tykkäämään asioista, joita voin tehdä yksin kotona ja jotka eivät vaadi suurta keskittymistä. Yhtään kun ei voi tietää, milloin vaimo tarvitsee tavalla tai toisella apua. Kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle kotona pysyminen on kuitenkin vaatinut oman opettelunsa. Siihen ovat toki tuoneet pientä helpotusta omaishoitajan vapaapäivät. Ensin niitä oli kuusi neljän tunnin pätkää kuukaudessa. Hoitajatyttö tuli vaimon kaveriksi kotiin. Sitten palveluja parannettiin ja käyntikerrat tippuivat lain edellyttämään minimiin eli kolmeen kertaan kuukaudessa. Viime syksynä sitten sairastettuani itse pari kuukautta oikein kunnolla ilmoitin, etten noin enää jaksa. Kaupungin sosiaalitoimessa suhtauduttiin toiveeseeni hyvin myönteisesti. Vaimo sai perhekoti-sopimuksen, jonka perusteella hän saa viettää perhekodissa kolme vuorokautta kuukaudessa. Oli kuulemma tuo edellinen järjestely kaupungille se kaikkein kallein vaihtoehto.

Nyt on sitten tämä vuosi opeteltu siihen, että kerran kuussa perjantai-illasta sunnuntai-iltaan vaimo on perhehoidossa ja minulla on ihan omaa aikaa! Tuntuu mahtavalta, mutta viiden vuoden kotijumin jälkeen sekään ei ole käynyt ihan nappia kääntämällä. Patoutuneita mukavia tekemisiä tuntuu olevan enemmän kuin aika sallisi. Ehkä joskus tulee vielä sekin päivä, että minä makaan sohvalla koko lauantaipäivän lukemassa jotain venäläistä klassikkoa. Nyt kuitenkin aion istahtaa koko päiväksi prätkän selkään, mutta siitä ensi viikolla lisää.

Kommentit (3)

1/3 | 

Tarinan samanlaisen voisin minäkin kirjoittaa, sairastunut on mieheni ja olen hänen omaishoitajansa. Monesta asiasta on mieheni joutunut luopumaan: tasapainosta, nielemisestä, puhumisesta ja osittain näkemisestäkin. Hän nauttii toisten keskusteluista, hän rakastaa musiikin kuuntelua, hän ei jätä Fi kilpailuja väliin, ja jalkopallo valvottaa häntä nytkin. Kommunikointi on eleitä ja light writerin avulla.

Kaikki alkoi kohta 10 vuotta sitten onnettomuudella, jonka jälkeen ei toipuminen sujunut täydellisesti. Pian alettiin tutkia ja sitä riittikin sitten yli kaksi vuotta ennenkuin diagnoosi tuli. Nyt eletään ehkä jo jatkoaikaa. Jokainen päivä on kuitenkin iloa tuottava, vaikka se on raskasta katsella, kuinka rakas puoliso joutuu kärsimään.

Omaishoitajalle kuuluu kolme päivää kuukaudessa, kyllä,mutta näitä sopivia hoitopaikkoja ei olekaan pilvin pimein. Kaikki vapaat pitää miettiä ajoissa, että myös hoidettavalle löytyy paikka, jossa häntä halutaan ja voidaan hoitaa. Peg-letkupotilas on toisaalta jo yleinen, hoitajien koulutus  on varmaan myöhästynyt.

Olen joutunut oppimaan paljon asioita, en ole koulutettu tähän, en edes hoitotyöhön, muusta nyt puhumattakaan. En myöskään ole ainoa tässä tilanteessa elävä. Lausahdus" onneksi on omaishoitaja", se on totta ja meillä on omaishoitajien piiri, jossa kerromme arkisia asioitamme.

Voimia ja terveyttä kaikille omaishoitajille! 

2/3 | 

Hienoa ja tuttua asiaa,olen myös puolisoni omaishoitaja jo viidettävuotta,ensimmäinen vuosi otti koville(omaa sopeutumista) voimia ja jaksamista!

omaishoitaja 58v

Jelena
4/3 | 

Sama asia, vain täällä ei ole tukirahaa, ei ole vapaapäivää, jo kuusi vuotta. Olen Pietarista.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat