Kun ihminen kohtaa aivoinfarktin, moni asia muuttuu. Tai sitten ei. Kaikki ovat yksilöllisiä tapauksia. Vaimoni tapauksessa aivoinfarkti syntyi puhjenneen aivovaltimon leikkausoperaation komplikaationa. Jo kuusi vuotta kestänyt kehitys infarktista tähän päivään on ollut vaiherikas. Olen monellakin tapaa saanut nähdä kehityksen pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi uudelleen. Tiedän näin tapahtuneen kahdesta syystä. Ensinnänkin vaimoni on kertonut terveenä ollessaan lapsuudestaan ja siitä, millaisista asioista, esimerkiksi ruuista on pitänyt milloinkin. Toisaalta ystävänsä ovat kertoneet tarinoita kouluvuosilta, toki vaimo itsekin ehti niitä sivuamaan. Samat asiat on käyty nopeutetulla ajastuksella läpi. Vierestä kehitystä seuranneena sen on nähnyt paremmin kuin käymäseltään asiaa arvioivat muut ihmiset.

Toinen vierestä paremmin näkyvä asia ovat olleet vaurion aiheuttamat muutokset. Näistä näkyvimpiähän ovat toispuoleinen halvaus ja afasia. Ja nämä yleensä huomataan. Mutta sitten ovat ne pienet asiat, joita kylässä käyvä ystävä tai sukulainen ei huomaa. Me vierellä kulkevat perheenjäsenet huomaamme. Usein nämä pienet merkit kertovat siitä, että ulkoisen ilmenemismuodon saavien vaurioiden lisäksi todennäköisesti on vaurioitunut muutakin. Näistä muutoksista emme voi olla varmoja. Menetettyä puhekykyä harmitellessa olen monasti miettinyt, kumpi on sitten meille omaisille armeliaampaa. Se, että näemme ja kuulemme meille rakkaan ihmisen joutuvan opettelemaan kommunikointiaan uudelleen ilman sanoja - tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimisuudella eli apraksialla höystettynä. Vai sekö, että ihminen osaisi puhua, ja samalla kuulisimme sen kaiken muun, mikä on infarktin seurauksena mennyt rikki? Vastausta en ole mielestäni löytänyt, joten olen päätynyt hyväksymään asian. Tapahtuneelle ei enää voi mitään!

Yksi näistä epäselvistä asioista on läheisen ihmisen pois meno eli raadollisemmin sanottuna kuolema. Meillä minä olen aina ollut se, joka ei hautajaisissa pysty lukemaan kukkalaitteen nauhoja ja itkee päiviä läheisen kuolemaa. Vaimo on aina ollut minua enemmän realisti. Toki kuolema on niittänyt tähän saakka satoaan enemmän minun puoleisessa suvussa. Mutta kun ne vanhenevat ne vaimonkin puoleiset sukulaiset! Olen jo vuosia pelonsekaisin tuntein odottanut aikaa, jolloin väki alkaa siltä puolen harvenemaan. Kuinka vaimo reagoi? Toimiiko hän lapsi-moodissa vai omaan vanhaan tapaansa realistisesti? Vai löytyykö joku uusi tapa reagoida? Ja miten minä reagoin? Kuinka osaan tukea vaimoa surun hetkellä? 

Vaikeita kysymyksiä, jotka eivät saa vastausta kuin elämällä. Tänä vuonna on sitten eletty kuolemia seuraten. Vaimon lähisukulaisia on kuollut. Ihmisiä, joiden tarinoita vaimo voisi kesämökin terassilla ihailua tuntien kuunnella, ei enää ole. Minä olen ollut tapani mukaan varsin suruissani. Ja vaimo suhtautunut asioihin vanhaan malliin varsin realistisesti. Suru on kestänyt samoissa rajoissa kuin terveenä ollessaankin. Minä olen helpottunut!

Pirhosen Ilkka
omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (3)

Vierailija

Herätti taas ajatuksia tämä pohdiskelu. Eräs asia, jota haluan kysyä Sinulta Ilkka, kohtelevatko tutut ihmiset ja vieraammat samalla tavalla vaimoasi?  Itse olen joutunut katselemaan, miten moni vuosien mittaan tutuksi tullut ihminen ei osaa suhtautua mieheni sairauteen. He eivät pysähdy , kulkevat pyörätuolin ohi, morjenstavat minua, kuitenkin mies pyörätuolissa tuntee ihmiset, muistaa heidät, mutta ei ehdi edes kättä nostaa, koska sekin on hidastettua liikettä, puhumattakaan siitä, ettei voi enää  huudella perään. Osa porukasta jää ja puhuu ja kättelee, niinkuin ihmistä tavattaessa on tapana. Sitten olen mielestäni huomannut, että etenkin miesten on vaikea kohdata sairas mieheni.

Surusta läheisen ihmisen kuoleman johdosta, ei ole sanoja, kyyneleet vierivät ja kertovat ikävän. Läheisillä, jotka katsovat mieheeni, tulevat vielä vuolaammat kyyneleet.

Nyt on kuitenkin elokuu ja voidaan nauttia kesästä! Hyvää elokuuta, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Suhtautuminen ei kulje akselilla tuttu-tuntematon. Eroa kuitenkin on. Kaikki toki huomioivat vaimoni, mutta eri tavalla. Osa keskusteleen täysin normaalista. Sitten ovat ne lepertelijät, joille pitää sanoa, että voit puhua aivan normaalisti. Loput ovat sitten siitä väliltä. Hyvää loppukesää kaikilla.

farida

pyhä profeetta on yksi henkinen mies, joka haluaisin ikuisesti kiittää, hän toi mieheni takaisin minulle, kun vanha ystäväni yritti kiristyä minut ottamaan mieheni ja tekemään hänet avioerostaan ​​väärällä syytyksellä. Mutta tämä pyhä profeetta teki rukouksen, joka ratkaisi mieheni kanssa asioita ja työnsi toisen naisen kaukaa hänestä. Olen iloinen saadessani mieheni takaisin, tämä profeetta on hieno. hänen sähköpostiosoite on holyprophet8@gmail.com, hän todella yllätti minua.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat