Kuva 123RF
Kuva 123RF

Reilu kymmenen vuotta sitten ajoin konepajalla trukkia. Muutettiin Varkaudesta Joensuuhun. Vaimo aloitti tuntiopettajana ammattikoulussa ja minä opiskelijana yliopistolla. Vanha kääkkä. Opiskelijatoverit olivat vanhimman poikani ikäisiä. Mutta niin se vaan elämä kääntyi omiin uomiinsa. Ylisosiaalisena ja puheliaana tunsin olevani Pohjois-Karjalassa kotonani. Olenhan itse kotoisin Etelä-Karjalasta.

Valmistuin 2008 keväällä ja maailman piti olla meitä varten pedattu. Nuorimmat lapset olivat 12- ja 14-vuotiaat ja vanhin jo pois kotoa. Kevättalvella tultiin isovanhemmiksi. Nyt alkaa elämä helpottaa, oli ajatus. Kerran vielä muutetaan työn perässä, jos löytyy vakivirka. Sitten asetutaan paikoilleen. Toistaiseksi töitä oli vuoden loppuun Joensuussa. Toukokuussa käytiin ensimmäisen lapsenlapsemme ristiäisissä. Sitä seurasi rakkauden kesämme. Olimme päättäneet käyttäytyä kuin juuri rakastuneet, sillä liittomme oli ollut melkoisen riitainen. Aina viiden vuoden välein eropaperit vetämässä, mutta aina annettiin raueta. Temppu toimi, ja kesä oli paras kahteenkymmeneen vuoteen!

Vaan syksyllä tuli kylmää vettä niskaan oikein urakalla. Vaimolta puhkesi verisuoni aivoista. Leikkaus meni hyvin, ja kuntoutuminen alkoi lupaavasti.  Kahden viikon jälkeen maailma pysähtyi. Vaimo sai useita aivoinfarkteja ja keuhkokuumeen. Lääkärit kertoivat, että enää ei ole mitään tehtävissä. Vaimo lääkkeillä koomaan ja ruumiinlämpö alas. Toivotaan, että vauriot jäävät mahdollisimman vähäisiksi.

Eiväthän ne jääneet. Oikea puoli halvaantui. Vaimo kävelee valvottuna, kun nilkassa on tuki. Oikea käsi on täysin toimimaton. Lisäksi vaivana on vaikea afasia. Vaimo ymmärtää lähes kaiken puhutun, mutta kertoo itse asioita ainoastaan ilmeillä, eleillä, piirtämällä tai näyttämällä. Ja äänen voimakkuudella. Piirtämistä ja kirjoittamista eli yksittäisten kirjainten piirtämistä vaikeuttaa lisäksi tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta.

Minusta tuli siis omaishoitaja ja kahden murrosikäisen lapsen ”yksinhuoltaja”. Valmiiksi olinkin 50-vuotias pätkätyöläinen. Päätin, että emme muuta vaimoni kotikaupungista minnekään. Täällä on kaikki tuttua ja kaikki tutut.

Ensimmäiset vuodet olivat kaikkein vauhdikkaimpia lasten ollessa pahimmassa murrosiässä. Nyt elämä on rauhoittunut hieman, mutta vauhtia ja eriskummallisia tilanteita riittää vieläkin. Ruuanlaitosta ja kirjoittamisesta olen näiden tapahtumien myötä kiinnostunut, sillä näitä voi tehdä kotona. Vaimon lähtiessä kerran vuodessa laitoskuntoutukseen istun moottoripyörän selkään ja nautin soratiestä silmieni edessä – Venäjällä.

Tulen kertomaan tulevissa postauksissani pääasiassa aivoverenkiertohäiriöisen ihmisen elämästä, ikääntyvän miehen ongelmista ja pätkätyöläisen problematiikasta – ehkä vähän vielä aikuisen kotona asuvan pojan isänä olemisen ihanuudesta.

Toimitus suosittelee: Lue myös Ilkka Pirhosen haastattelu. Löydät sen täältä.

Kommentit (2)

Vierailija

Tämän lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin hiljentyä hetkeksi,kaikkea hyvää teille!

 

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat